Marjastressi iski taas

Se iskee minuun joka vuosi riipumatta siitä onko marjoja vähän tai paljon. Tänä vuonna mustikoita on ollut erityisen runsaasti. Talomme ja järven väliin jäävä rinne on luonnostaan nyt niin suosittua kunttaa eli varvikkoa. Mustikan ja puolukan varpuja riittää joka neliölle, tosin kivet ja kivenkolot tekevät siitä hiukan mykyriäisen. En tahdo löytää sijaa jakkaralle, sillä jakkaralla istuen minä olen viime vuosina marjani poiminut. Ja joka kerta siltä jakkaralta nouseminen tuottaa enemmän tuskaa. Siihen lienee tässä iässä tottuminen.

Marjat kypsyivät tässä aiemin kuin muualla. Olin onnesta revetä, kun katsoin "minun" marjojani. Parin viikon aikana sain kerättyä niitä parikymmentä litraa pienin erin, siskokin oli kantanut kotiinsa lähes kymmenen. Sato näytti edelleen lähes koskemattomalle ja lonkkaani kivisti joka päivä yhä enemmän. Kuivattuja mustikoita oli kertynyt Malaga-talvea ajatellen pari litraa, pakkasessa oli jo vähän, mutta se vaatii vielä täydennystä. Ei hätää, voisin pitää pari vapaapäivää ja antaa lonkalle aikaa vetristyä.

No, luonto osoitti missä paikkani on. Olen vain yksi poimijoista, marjat eivät ole minun. Olin tottunut jo varpujen lomassa kävelevään sorsaan, ja onnellinen siitä ettei neljää muuta ollut siellä näkynyt. Uskoin myös närhien ja koskeloiden vieneen osansa, mutta mahdotonta lovea laariin ei ollut ilmestynyt. Kunnes muutama päivä sitten mies aamulla verhoja avatessaan havaitsi koko joutsenperheen aterialla, vanhemmat ja kuuuusi! poikasta. Ja toden totta siltä tontilta ei enää minulle poimittavaa riittänyt. Perhe oli vetänyt ateriakseen muutaman sata neljiötä mustikkaa. Itku.

Luulin jo  että marjastus pakon edessä loppuisi. Vattusato näytti sateitten vuoksi aivan onnettomalle ja kauempaa katsottuna mustikoita ei enää pihasta löytyisi. Päätin kuitenkin kerätä rippeet talteen.

Yllätykseni oli suuri, kun polun toinen puoli - tosin huomattavasti pienempi läntti - olikin edelleen mustikoita pullollaan. Nyt otin käyttöön poimurin ja ajattelin, että ehdin varmasti osingoille ennen luontoa. Pari litraa jaksoin vouhottaa, juuri niin paljon että huomasin lillukanvarsien pelastaneen tuon osan sadostani. Niitä kasvaa varvikossa niin tiheästi, etteivät linnut pysty siinä polkua tallaamaan sotkeutumatta varsiin. Ehdin siis varmaan ensi viikon poutajaksoilla kerätä vielä muutaman litran pakkaseen ja monen monen monta litraa ihan suoraan syötäväksi.