lauantai 29. maaliskuuta 2014

Hiihtolomaterveiset

Takaisin Suomessa noin puolen vuoden poissaolon jälkeen. Odotukset korkealla. Mielenliikkeet olivat olleet vuoristoradalla, mutta nyt oli tilaisuus tavata rakkaita lapsia, ystävä Turussa, liittyä toisten seuraan Tampereella ja matkata kimpassa kohti Äkäslompoloa.

Lapsiterapiaa
Kentällä olivat vastassa tytär ja vävy. Tuntui mukavalta. Pian seurasin tyttären pakkaavan kassia työmatkaa varten. Lähtö kongressiin jossain päin Eurooppaa alkaisi iltapäivällä. Onneksi ehdimme syödä lounasta yhdessä. Palattuani pohjoisesta vietimme tytär-äiti -laatuaikaa sohvan nurkkaan käpertyneenä, pussilinen taffeleita välissä, jutellen tyttären raskaudesta ja sen peloista. Tuli hyvä olla. Vietimmepä jopa aikaa saunanlauteilla - ja se jos mikä on terapiaa suomalaiselle.

Poika näytti jälleen kerran kykynsä keittiössä loihtiessaan mahtavat itämaiset ateriat sekä menomatkallani että palattuani. Oli ihanaa olla hetki lasten ja heidän puolisoittensa kanssa. Ilouutinen oli, että saamme pojan lomailemaan Malagaan jo viikon päästä. Äiti ja isä kiittävät ja nauttivat jo etukäteen.

Notten karvoissa
Jos oma koirani ei paljon reagoinut paluuseeni Malagaan, niin Notte peitti minut pienen sheltin rakkauteen - ja karvoihinsa. Olin kuin turkis riehakkaan vastaanoton jälkeen. Koira oli haistellut syksystä asti kassiani, joka odotti minua Helsingissä ystävän luona. Kun vedin toppatakkini ulos kassista, sinne syntyi tilaa hyvinkin Notten verran - ja kassin perusteellinen nuuhkuttelu alkoi.
Jos maailma paranisi sitä mukaan, mitä sitä Leenan kanssa paransimme saunoessamme ja istuessamme iltaa, niin kaikilla olisivat nyt asiat kunnossa. Ainakin minun oloni koheni kohisten.

Turkkusissa
Otin taksin asemalta. Muutaman minuutin taksimatkan jälkeen olin kymmentä euroa köyhempi,  Malagassa olin tottunut maksamaan samasta matkasta noin 5 euroa. Jäin odottamaan kerrostalon eteen, että ystäväni tulisi avamaan minulle alaoven.

Sydän miltein pysähtyi kun katsoin häntä, ei hän ole vanhus, vai muutaman vuoden minua vanhempi.  Hän oli menettänyt painostaan valtaosan, hiuksistaan suuren osan. Koko olemus, liikkumista ja ajatuksenjuoksua myöten, oli muuttunut rajusti. Hänen vointinsa oli painanut mieltäni koko talven eikä tilanne helpottanut tapaamisen jälkeen. - Ja arvannette mikä huojennus oli jutella hänen kanssaan puhelimessa juuri ennen paluutani Malagaan. Hän oli saanut takaisin entisen äänensä, puheen nopeuden ja rytmin. Hän oli päässyt sairaalaan heti lähtöni jälkeen ja lääkitystä oli muutettu rajusti. Saattoiko kaikki johtua väärästä lääkityksestä?

Nokka kohti pohjoista
Junamatkalla Tampereelle luin VR:n tarjouksesta: matkusta 5 eurolla. No, piti ensin liittyä Veturiin ja tilata matka 48 h ennen matkaa. Nyt olin kuluttanut junalippuhin jo 70 euroa. Päätin liittyä - ja petyin. Halpoja lähtöjä oli vain muutamia. Niistä yksikään ei sattunut matkani varrelle. Onneksi matkaisimme Tampereelta loppumatkan Lappiin henkilöautolla.



Ja yllätys, perillä odotti lumi ja pakkanen. Hohtavat hanget, kuukkelit, riekot, korpit, jopa hömötiainen. Ja loppuviikosta sain hengittää odottamaani lumisadetta. Aika kului siivillä. Aamiainen, hiihto, sauna, ruokailu, kävelyä kylällä, ruokailua ja unta. Sattumien kautta Äkäslompolossa oli meidän tupamme lisäksi viisi muutakin hyvää ystävääni. Sosiaalinen kanssakäyminen oli siis varmistettu.

Summa summarum
Kaikki odotukset täyttyivät. Vatsakin taisi täyttyä aika hyvin, kiitos muun muassa rieskan ja Fazerin suklaan sekä saunaoluen. Puntari näytti loman jälkeen tutut kaksi kiloa lähtölukemia enemmän.

Jotain tummiakin sävyjä auringon paisteiseen lomaan kuitenkin mahtui. Huomasin taas, että ajatusmaailmani on joissain asioissa tyystin erilainen kuin hyvillä ystävilläni. Johtuuko se siitä, että olen viettänyt viime vuosina pitkiä jaksoja ulkomailla vai onko kokemani vain tiukentanut ajatuksiani siitä ettei asioita pitäisi yleistää - esim. kaikkia maahanmuuttajia tai muslimeja arvostella saman sabluunan mukaan. Tunsin olevani ulkopuolinen ajatusteni kanssa... kunnes muistin, että näinhän on aina ollut. Minun pitäisi vain oppia antamaan tilaa muidenkin mielipiteille. Joittenkin asioitten suhteen minä en taida sitä koskaan oppia.

Mutta hauskaa meillä oli. Sitä ei voi kieltää.


lauantai 8. maaliskuuta 2014

Pahaa oloa? Vai ihan tavallista elämän aaltoliikettä?

Minä tiedän, että itku on ollut herkässä aina täytettyäni 50 vuotta. Siis, viimeiset noin kymmenen vuotta. Ihan sama kruunataano Miss Suomi, soitetaanko jonkun maan oma "maammelaulu", löytyykö nyyhkyleffassa "se oikea" vai luenko esim. Katja Ketun niin ihanan raastavaa tekstiä.

Nyt itku on ollut herkässä monta viikkoa. Johtuuko se siitä, että pelkäsin ystävän sairastuneen syöpään (onneksi diaknoosi oli toinen), toisen voivan huonosti eläessää itsekseen parkkiksen ja masennuksen kanssa, etteivät lapseni olleetkaan kädet ojossa odottamassa minua kotimaassa käymään, haparoivasta halusta päästä mummokastiin? Olkoon syy mikä tahansa olen kehrännyt siitä pakahduttavan, lohduttoman olon. Enkä voi sitä myöntää, koska kuulen jonkun sanovan että piehtaroin itsesäälissä - minulla on kaikki niin hyvin, enkä vain tajua sitä: näen vain menneisyyden peikot ja tulevaisuuden varjot. En uskalla kohdata elämää sellaisena kun se tarjotaan minulle kaikessa täyteläisyydessään.

Milloin ihminen kasvaa aikauiseksi? Luulin, että se tapahtuu kun muuttaa kotoa tulevan miehensä luokse. Väärin. Luulin, että se tapahtuu kun saa lapsia ja kantaa niistä vastuuta. Väärin. Luulin, että viimeistään silloin  kun omat vanhemmat kuolevat ja on pakko hoitaa kaikki asiat. Minä en tainnut kasvaa aikuieksi silloinkaan. Kuinka usein saammekaan kuulla miehistä, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi - ikuisia pikkupoikia. Minä taidan olla sellainen, vaikka olenkin nainen. Pelkään niin kovin kohdata sen kovimman asian, jonka edessä minun on pakko kantaa kaikki vastuu ihan itse, ei ole enäää mitään olkapäätä, ei mitään selkää, joka taakse paeta.

Seuraavat pari viikkoa taitaa tällä sivulla olla hiljaista. Jos hyvin käy, lähetän päivityksen vierailtuani sen parkkista sairastavan ystävän luona, päästyäni hiihtämään pohjoisen hangille ja nautittuani Velhonkodan ihanasta munkeista ja kahvista ... Toivottavasti itku ja ahdistus tippuvat hangille, neulasten hierottavaksi, yöpakkasten haihdutettavaksi. Jospa minä kasvaisin aikuisesksi pikku hiljaa - kuka tietää.