Tavoitteena taas erityisen hyvä katkarapupasta

Lähikaupasta sai taas tuoreita jättikatkarapuja, näin useimmiten. Mutta kun edellisen kerran pari viikkoa sitten tein tätä herkkua vieraillemme, harmitti kun tiskillä oli vain pakastettuja - niistä ei tule saman makauista. No, takaisin tähän seikkailuun.

Resepti vaihtelee aina sen mukaan mitä löytyy kaapista, tällä kertaa ei löytynyt purjoa eikä herkkusieniäkään. Jostain olen myös oppinut yhdistämään katkarapuihin korianterin, kun sitä on useammin kaapissa kuin tuoretta persiljaa.

Nyt siis valkosipulia, tuoretta makeaa sipulia, pieni palanen kuivattua chiliä - kaikki pannulle oliiviöljyyn. Hetken päästä siihen kuoritut ravut, sitten perunankuorimaveitsellä porkkanasta vedellyt ohuet siivut. Kääntelen ravut, jotta saavat toisellekin kyljelleen kauniin paistojäljen. Laitoin suolaa, kun tällä kertaa jätin soijan pois, päälle kermaa ja lopuksi ehkä vajaa ruokalusikallinen morttelissa vasta rouhittua korianteria. Tuoksu on ihana, oranssi väri kaunis, maku täyteläinen.

O oo! -vaan ei tällä kertaa. Onneksi tarkistin vielä suolan maun. Menikö chiliä liikaa - ei, sillä sitä saisi olla enemmänkin. No, mikä --- EI, katson korianteripurkkia, jossa ei ollutkaan korianteria vaan kokonaisia valkopippureita. Hämärässä keittiössämme ulkonäkö on lähes sama.

Vaikka pikavauhtia nostelin ravut kastikkeesta talteen yrittäen poimia mukaan hiukan sipulia ja porkkanaa, kippasin paistinpannun tyhjäksi, kaadoin siihen kermaa ... eihän se pelastunut. Saattoihan sitä syödä mutta poltetta riitti yhä ja täyteläinen pehmyt maku oli menetetty.

No, tässä ravintolassahan ei annosta voi lähettää takaisin keittiöön - lapiotava se oli. Onneksi ravut eivät kuitenkaan olleet menneet liian koviksi. Mut aina ei käy kuin Strömsössä. Toisaalta ruoka oli sata kertaa parempaa kuin se hot dog johon puolikuolleina tänään Ikeassa turvauduimme.

Mieli vastustaa kuntosalia

Kun lattialta ylösnouseminen ei suju enää vaivatta, kun viimetalvinen onnettomuus jätti pysyvää vaivaa oikeaan takareiteen - kai silloin pitäisi turvautua kuntosaliin? Onko pakko?

Noin kahden korttelin päässä on kuntosali. Karvan alle kolmellakympilllä kuukaudessa pääsisi käsiksi kaikkiin herkkuihin, niin lupaa ainakin mainoslakana. Tarjolla on laitteiden lisäksi pilatesta, zumpaa, joogaa, bodypumppia... pitkä lista kaikenlaista. Tiedän, että jos mielin nousta lattialta reippaammin  tai ylipäätään päästä ylös vielä parin vuoden päästä, siitä kaikesta (valikoiden) olisi minulle hyötyä. Mutta kun vastustaa!!

En saa aikaiseksi lähteä edes tutustumaan, vaikka pari viikkkoa sitten päätin mennä kirjoille marraskuun alusta. Elintasorannekkeeni (siis se aktiiviranneke) on saanut minun näkemään kuinka paljon päivässä pitää vähintään liikkua -  kolme kävelylenkkiä. Päijänteen rannalla se onnistui ilman muuta, jo tontilla kävely - puiden haku saunalle, rannassa käynti, nikkarituvassa poikkeaminen ja naapurissa pistäytyiminen toivat askeleita aika lailla - siis ihan arkiliikunta. Lisäksi koira vaati osansa. Siinä se. Ja ranneke ilmoitti iloisesti että tavoitteeseen on päästy ja se on ylitettykin - 12000 askelta ei ollut pulma.

Täällä 10000 askelta tuottaa joinain päivinä tiukkaa, illalla täytyy keksiä vielä jotain että ranneke palkitsee. Kuntosali varmaan auttaisi tuossa. Vatsalihakset hoituisivat, ehkä jalan lihaskin alkaisi toimia paremmin, issias lopettaisi itsestään ilmoittelun. Mutta se olisi minulle suorittamista. Haluaisin nautintoa.

Aamupäivällä kävelin rannalla, pysähdyin kahville, juttelin puolen tunnnin puhelun Suomeen ystävättärelle. Hän ymmärsi vastustukseni, hän inhoaa  kuntosaleja ja aikaan sidottuja asioita. Mutta hän on äitinsä omaishoitaja kahden kerroksen rinnetalossa. Arkiliikuntaa tulee ihan itsestään.

Puhelun jälkeen kävelin vesirajassa, keräsin kukkapurkin mullan peitteeksi valkoisia pikkukiviä ja simpukanpalasia - huuhtelin niitä ja jalkojani aalloissa. Etenin hiljakseen, nautin ja annoin ajatukseni kulkea vapaasti. En todellakaan kaivannut kuntosalille.

Nyt siis vain täytyisi saada itseään niskasta kiinni ja kehittää kunto-ohjelma, jonka voin toteuttaa kotona. Jumppamatto löytyy ja se 3 kilon kuntosalli. Vatsalihasliikkeet vaativat mietiskelyä. Syväkyykkyjä tehdessä napsuvat nivelet pahasti ja oikea takareisi kramppaa. Siis jotain muuta. Katsotaan kuinka mummin käy. Sinne kuntosaliin en nyt kuitenkaan lähde. Alan googlettamaan piirustus- tai maalauskursseja - kai sellaisia tästä Picasson synnyinkaupungista pitäisi löytyä. Kerro tai laita linkki, jos tiedät jonkun.

Laatuaikaa ja avaruusmusiikkia

Ulkona on pimeä. Työhuoneen ikkunaan loistavat katetraalin valot, lentokone toisensa jälkeen laskeutuu, vilkkuva valoviiva liikkuu oikealta vasemmalle. Malagan kenttä on kiireinen.  Minä en ole.

Mies on katsomassa jalkapalloa, koira makaa olohuoneen matolla, sytyttelin sille juuri muutamat valot ettei se luulisi yön tulleen. Nyt on vasta ilta. Aktiivisuusrannekkeesta huolimatta olen istunut viimetunnit työpöydän ääressä. (Askeleista puuttuu vielä ihan liikaa, mutta tämänkin aamun jouduin lahjoittamaan migreenille. Selityksiä näköjään löytyy.)

 Luin jälleen kerran vanhaa käsikirjoitusta, josta en osaa päästää irti. Se  pitäisi varmaan haudata piironginlaatikkoon ja unohtaa, mutta jokin siinä vain vetää minua puoleensa. Haluaisin kirjoittaa sen vielä kerran - jos se sitten kelpaisi jollekin julkaistavaksi. Olen kuin äitini kopio.

Kyllä minä tiedän, ettei minusta ole kirjailijaksi, ei ollut taiteilijaksikaan, ei tanssijaksi, ei musikantiksi. Proosallisemmista asioista piti palkkansa ansaita. Mutta osasta haaveita tuli rakkaita harrastuksia, joista juuri tälläisenä iltana on ihana pitää hetki kiinni.

Puhutaan  laatuajasta, minäkin olen varmaan puhunut. Mitä se on? Viihtyminen itsensä kanssa varmaan kuuluu siihen kastiin, vaikka ei katakaan koko käsitettä. Vietän minä laatuaikaa monella muullakin tapaa. Nyt kuitenkin tuntuu ensimmäisen kerran Malagaan paluun jälkeen, että olen kotona, rauhassa, kiireettä - ja nautin siitä. 

Kolmen migreenipäivän jälkeen alkavat aivotkin vihdoin raksuttaa. Onneksi sentään selviydyin eilen illaksi miehen kanssa konserttiin. Laatuaikaa sekin oli.  Oli nautinnollista istua musiikin kylläsmässä tilassa. Star wars -elokuvista tutut näyt ja tunnelmat täyttivät mielen. Tajusin, että minulle - ja varmaan miljoonille muille - avaruuden äänimaalma on Williamsin muovaama, siis amerikalainen. Toinen oivallus oli, että klassista musiikkia on kaikkiallla - vaikka emme sitä aina tajuakaan ( -no,  tuo on käynyt mielessä jo aiemminkin). Jokainen lapsikin pystyy tunnistamaan näitä kappaleita kahden ensimmmäisen tahdin kuultuaan - ja minä ihmelin aina, kun isäni pystyi tunnistamaan aikansa tai aikaansa edeltävät sävelmät lähes järestään kaksi kolme tahtia kuultuaan.

Aivotoimintani vilkastumisesta kielii myös se, että aloin suunnitella uuden kotimme sisustusta taas askelen eteenpäin. Hämmästys oli suuri kun mieheni (jälleen kerran muuten) olikin sitä mieltä, että ajatuksessani oli  itua. Itse asiassa hän vei sitä pidemmälle, kuin olin itse uskaltanut ajatellakaan. Katsotaan nyt sitten, tuleeko pesu- ja kuivauskoneitten yläpuolelle seinään kaapit, johon saan sulkea piiloon pesuaineet sun muun roinan koneitten päältä ja lapsivieraita ajatellen turvaan pesualtaan alakaapista.

Elämähän on yhtä laatuaikaa, kun ei ole migreeniä.

Lisää aktiivisuusrannekkeesta

Joku viikko sitten kerroin hankkineeni elintasorannekkeen, kuten tuota aktiivisuuranneketta itse kutsun. Nyt olen huomannut, että tutkimukset eivät imartele niiden vaikutuksia. Ne eivät kuulemma välttämättä auta laihtumaan tai pitämään kuntoa yllä. 

Kuvittelen kuitenkin edelleen, että eläkkeellä oleva mummi, kuten minä,  yrittää tehdä kaikkensa jotta ainakin liikkumiselle asetetut minimivaatimukset täyttyisivät.  Osa syy on tietenkin pihiys: kun on ostanut laitteen, sitä pitää myös käyttää, siitä täytyy saada jotain etua.  Toinen lienee perusvelvollisuudentunto, joka tuntuu olevan yksi kaltaisteni omainaisuus - ei siis yksinkertaisesti kehtaa olla tottelematta.

Siksi kai minäkin eilen illalla yritin keksiä vaikka mitä liikehdintää yksin valveilla ollessani, jotta mittari suostuisi vilkuttamaan maaliin pääsemistä. Tein kyykkyjä ja tanssin itsekseni pimeässä sambaa - palkitsihan mittari minut. Pään tyynyyn laittaessani olin jopa hieman ylittänyt tavoitteen. Se tuntui migreeniaamun jälkeen hienolta, sillä olinhan noussut sängystä vasta puoli yhdeltä. Vaikka migreenin särky olikin tuolloin tauonnut eivät siihen liittyvät tyhmyys ja päättämättömyys olleet kaikonneet. Ruuanlaitto ei maistanut ja aamukävely veikin rannan Xiringuitoon syömään.  Tänään kuitenkin jo lounastettiin kotona. Mutta päivän askeltavoitteessa olen vasta puolessa - joten kone kiinni ja liikkumaan. (Tätä tekstiäkin aloin väsäämään vain siksi, että ranneke saisi latautua rauhassa.  Hyvä tekosyy istuskeluun?)

Kello vaihtui Espanjan aikaan...

...rantasauna suihkukoppiin, mäkiset hiekkatiet silattuihin kivikatuihin, Rannan keittiöikkunan syksyiset maisemat pimeään espanjalaiseen keittiöön, josta ei näy maitolasin takaa edes naapuritalon seinä. Päijänne vaihtui Välimereen - molemmissa nilkkani palelevat. Jostain syystä täältä Malaguetan rantahietikolta ihmiset kuitenkin pulahtelevat uimaan.

Yöpakkaset lienevät alkaneen Rannalla. Täällä makuuhuoneessa on yöllä +26. Kun yöllä käynnistin  lämpöpumpun - pitänee sanoa kylmäpumpun, mies valitti että tänne jäätyy.  Kieltämättä en pitänyt itsekkään siitä, että kone paiskasi niskaan kylmää viimaa yrittäessään tavoitella 22 astetta. Ulkona olisi ollut sopivan viileää, vajaa kaksikymmentä, mutta kosteus tunki ikkuinoista sisälle. Pitää siis tasapainnoitella kuumuuden ja kosteuden välillä. Ehkä löydän siitä koneestakin muutaman ajan päästä oikeat säädöt. Ja onneksi laite ei savuta, niinkuin Rannan  takkauuni joskus.

Valitanko liikaa? Ei ole tarkoitus. Huomaan vain, että ihmisen sisäisen kellon siirtäminen Espanjan aikaan ja aurinkoon vie ainakin pari viikkoa - sen verran olen nyt ollut täällä.

Ehkä kotoutumista  hidasti hiukan se, että meillä oli vieraita heti alkuun. Sinällään siinä nyt ei ainakaan ollut valitamista. Huomasin että itelleni sopi yhtä hyvin pelkkä oloilu kuin vieraillemmekin. Edes suunnittelemallemme yhdelle päiväretkelle emme malttaneet mukavuudenhaluisina täältä lähteä. Sen seurauksena  Enni Mustosen Paimentyttö, Lapsenpiika ja Emännöistijä on nyt luettu. Onneksi luettavaa kuitenkin piisaa aika pitkälle. Ja täytyyhän aikaa jättää muuhunkin, ensimmäiset liput Malagan sinfoniaorkesterin konserttiin on jo ostettu. Lauantai-ilta sujuu toivottavasti kuunnellen Star Wars musiikkia sen tulkitemana. Viime talvena, kun kaikki konsertit peruuntuivat osaltani syystä tai toisesta. Ja tietenkin toivelistallani on vaikka mitä muutakin tekemistä - kun vain ehdin ensin asettua aloilleni.

PS. Sen vielä haluaisin sanoa, että Rannallakin olisi vielä ollut ihan hyvä olla. En haluaisi kenenkään kadehtivan sitä, että joku viettää talvet Espanjassa. Minä sen sijaan kadehdin joskus teitä, jotka vedätte takinkaulusta ylös ja tunnette lumihiutaleet poskillanne. Pysykää kuitenkin pystyssä sitten kun tienpinnat jäätyvät.

Maa oli aamulla kuurassa - talvipakolainen tekee lähtöään

Itse asiassa, talvipakolainen on tehnyt pari viimeistä päivää reippaasti hommia lähdön valmisteluun, pakkaaminen jää ihan vihonviimeiseksi ennen auton starttaamista.

Työlistassa on lähes kaikki kohdat ruksattu, on laitettu rantasauna talviteloille, kannettu pumppu talteen, siivottu räystäät, tyhjennetty kukkaruukut, roudattu pelargoniat naapurin kellariin talvehtimaan suojattu pensaita jäniksiltä, istutettu monivuotiset, nostettu lumikola odottamaan mahdollista tarvetta, tyhjennetty letkut ja pesty grilli...

Vain talon sisällä valmistelut ovat lähes koskemattomia. Siis lämmmöt alas, lattialämmöt yösähkölle, vedet sulkuun, jääkaappi tyhjäksi - noita hommia kun ei voi oikein tehdä ennenkuin juuri ennen lähtöä.

Nyt on ilta, kello on kymmenen. Hellalla porisee viitisen litraa omenahilloa. Hullun puuhaa ihmiseltä, joka lentää anivarhain keskiviikkoaamuna  Malagaan palatakseen lumien sulattua takaisin tänne rannalle. En ehkä ole sittenkään päässyt kokonaan eroon siitä suorittaja-ihmisestä, siis itsestäni. Marjapoimuriakaan en tänäänkään raaskinut kantaa varastoon, jos vielä aamulla koiran aamulenkin jälkeen ehtisin kerätä litran. Ehkä pitäisi silloin jo panostaa pakkaamiseen ja koiran lentokopin kuntoon latittoon. Minun on nimittäin tarkoitus lähteä puolenpäivän jälkeen kohti Helsinkiä.

Mutta enhän millään voinut jättää koskemattomaksi omenapuun satoa, en kaikkia puolukoita varpuihin - en, vaikka niitä on ennestään pakkasessa parilta viime satokaudelta.

Minkä sitä koira karvoilleen voi, tai minä sille suorittajalle, joka lymyää sisälläni vaikka luulin sen jo kesällä karkoittaneeni. Näillä siis mennään.

PS. Jonkun testin mukaan olen myös huolehtija. Siispä ihan varmuuden vuoksi, laitoin myös aurauskepit pihaan, jos vaikka tulee hinku lumien aikaan piipahtaa tällä pohjoisella rannalla.