Hiilijalanjälkiä ja pienhiukkasia

Talo täyttyi elämästä, kun lapsenlapsi saapui Afrikan kierrokseltaan jouluaattona. Vauvanitkua on ollut todella vähän, enemmän hymyä ja jokellusta. Joulurauhaa taas on ollut uskomattoan paljon. Vaikka jouluja ei voi listata paremmuusärjestykseen, tämä on ihan kärkijoukoissa.

Mummusta tulikin mummi ja mummihommia olen saanut tehdä viime päivinä sydämeni kyllyydestä. Olen jopa tarttunut puikkoihin. Pienet tossut tulivat valmiiksi, nyt on koekudonnassa "uninuttu" - vaatekappale, jossa on vain hihat ja selkäkappale kaikki samaa putkea. Tytär totesi, että sellaiselle olisi käyttöä, kun lapsi kulkee rintarepussa. Siinä tulee helposti kuuma vatsa ja rinta äidin rintaa vasten.

Ajauduimme myös vaateostoksille. Malagassa tarvitaan vähintään iltaisin lapsellekin tuulenpitävää takkia. Päivän lähes parikymmentä aurinkoastetta viilenee nopeasti illan kymmeneen. No, tietenkin ostimme sen, joka äidin ja mummin mielestä paremmin sopi Pikku-Myylle: tummansinisen. Ja sitähän eräs naapureista suureen ääneen ihmetteli, miten tyttövauva ei saanut punaista takkia. No, se punainen oli kaksi kertaa kalliimpi, ja kotona odottaa se varsinainen Suomen talveen vaadittava takki. Tätä sinistä tarvitaan siis vain pari viikkoa  eli järki voitti. 

Sille cunalle sen sijaan ei ole ollut käyttöä kuin "komerona" - mutta siinä se onkin ollut tarpeen. Pikku-Myy haluaa nukkua vanhempiensa kanssa samassa vuoteessa. Vierassänky ei kuitenkaan ole kuin140 cm leveä ja iskä on joutunut muuttamaan toiseen vierashuoneeseen. Hän ei kuitenkaan, ihme kyllä,  ole valittanut osaansa lainkaan ja lapsikin on nukkunut rauhallisesti. Yö on hiljainen lukuunottamatta isoisän (ehkä minunkin) kuorsausta. Ja helmikuussa pinnasänkykin on taas tarpeen Myyn vuoden vanhan pikkuserkun tullessa vierailulle. Eli kaikki hyvin.

Toivottavasti en tuota kenellekään mielipahaa, kun totean että täällä Malagassa paistaa aurinko. Tuuli on heikko ja lämpimämpää on luvassa. Mieli on hyvä kun tiedämme, että tytär ja Pikku-Myy ovat seuranamme vielä ensi viikonkin vaikka isänsä pitääkin palata töihin. Hän nousee torstaina samaan koneeseen, jolla Myyn eno, poikamme, saapuu meitä tervehtimään. Tämä vuodenvaihde alkaa siis hyvin perhekeskeisesti - kaikista meitä erottavista kilometreistä huolimatta.

PS. Yritän olla saamatta huonoa omaatuntoa perheeni hiilijalanjäljen kasvaessa talvipakolaisuutemme vuoksi. Toisaalta täällä syömme monesti lähiruokaa niinkuin kotona Suomessakin, kävelemme lähikauppaan emmekä aja autolla kuten kotisuomessa, jossa lähin on kymmenen kilometrin päässä. Eikä meillä ole täällä takkaa eikä puilla lämpiävää saunaa - tuotamme siis vähemmän hiukkaspäästöjä siltä osin.

Kituviikkoa Jouluun

Ystävien Facebook-postaukset ovat täyttyneet lumisista kuvista, jaetuista kauppojen jouluarpajaisista "tykkää meistä, jaa ja osallistu". Netissä näkee ikävien poliittisten ja taloudellisten uutisten lisäksi kertomuksia muiden auttamisesta. Postilaatikosta on löytynyt muutama suomalainen joulukortti. Joulu hiipii tänne Välimerenkin rannoille. 

Vanhaa tätiä harmitti kun kukaan ei tanssinut,
vaikka musiikki oli niin hyvää.
Siispä hän tanssahteli itsekseen. Minuakin harmitti
- tientekin se, etten saanut mennyksi mukaan.

Calle Marques de Larioksen jouluvalot ovat
tähä vuonna aika mahtipontiset, mutta komeat tietenkin.

Kaikki joulutunnelma ei ole tuontitavaraa täälläkään. Joulutähti pöydällä, katosta roikkkuvat koristeet, iltaisin palavat kynttilät ja jopa  itse tehty jouluglögi ovat löytäneet paikkansa. Kaupungin kadut säihkyvät jouluvaloissa, joulumusiikki soi paitsi kaupoissa, paljon kauniinpana kävelykadulla: nuorten puhallinorkesterit soittavat joululauluja ja välillä joku pari pistää tanssiksikin niiden tahtiin. Vain lumi ja pakkanen puuttuvat - mutta olkoon nyt tämän kerran.

Minun lapsuuteni kodissa jouluun kuului aina yksi purkki venäläistä shatkaa, jonkin sortin maailman ihaninta äyriäistä. Pienellä purkilla oli tänä vuonna hintaa 8,50 euroa - toivottavasti sen teho joulutunnelmaan on tänäkin vuonna sen arvoista.  Myös purkkiherneitä, pikku suolakurkkuja, kylmäsavulohta, säilöttyä punajuurta, mustekalaa ja katkarapuja tuli kotiin keskustan tavaratalosta. Kylkeen vielä oman kaupan kelvollista uunikinkkua, iberian kinkkua ja kalkkunaa, valkoisia anjoviksia öljyssä, pieniä perunoita. Eiköhän noilla jonkinsortin joulupöydän kata tännekin.

Tänä vuonna en taida tehdä perunalaatikkoa, en porkkanalaatikkoa, lanttua täältä ei edes saisi. Ikean pipareita on vielä vähän jäljellä, seurakseen ne saavat omatekoisen taatelikakun, ihan tyttären kunnniaksi. En jaksa muistaa, mitä kaikkea on imettävän äidin ruokalistalta edelleen kielletty, mutta taatelikakkua hän kaiketi saa syödä. Ennen sitä teki äitini - nyt se kuuluu sitten minu juttuihini.

Mutta jouluun on vielä viikko
Kituviikko pikku-Myytä ja vanhempia odotellessa. Saanemme jouluaattoiltana seuraamme melko väsyneet matkalaiset. Yllättäen lento ei olekaan suorana Helsingistä, vaan ovat tuohon mennessä matkanneet jo kahdeksalla lentokoneella, kahdessa maanosassa ja matkaa ennen Malagaa on kertynyt parin viikon verran. Yllättäen pikku-Myy joutui tutustumismatkalle toiseen kotimaahansa vain parin kuukauden ikäisenä. Ja tietenkin me täällä jännitämme, miten menee. Äidin rikkoutuneen puhelimen ja huonojen nettiyhteyksien vuoksi olemme kuulleet vasta, että ensimmäinen etappi sujui hyvin kaikilta. Nyt vain odotamme. Onneksi on edes joulusiivot tehtävänä ja se taatelikakku - ja tuo kesäinen aurinko tuolla ulkona.

Yllätyksiä ja suunnitelmia

Joulu alkaa pikkuhiljaa hiipiä katukuvaan mm. erilaisina kukkaistutuksina. Kaupoissa se on näkynyt jo monta viikkoa. Itsekin tekisi jo mieli ripustaa joulurusetti oveen, mutta yritän sinnitellä viikonloppuun.

Mies lähti perjantaina käymään Suomessa. Sain samana iltana kännykkääni kuvan, jossa hänellä on lapsenlapsemme sylissään. Onnellinen hetki sekä hänelle että minulle. Silmä kostuivat. Miehen loma oli lyhyt, odottelen häntä kotiin jo muutaman tunnin päästä.  Veikkaan, että palattuaan hänkin alkaa kerrankin odottaa joulua vaikka ei erityisen jouluihminen olekaan (Pikku-Myy tulee silloin kylään).

Viime viikon vieraat heittivät ilmaan kysymyksen: lähtisinkö maaliskuulla mukaan hiihtämään? Viime keväinen retkeni Äkäslompoloon nousi elävästi mieleeni. Nyt en ole tosin pakannut tavaroita valmiiksi, mutta suunnitelma alkoi kehittyä mielessäni. Jospa olisinkin kevättalvella hetken kotona, siellä järven rannalla. Saisin nähdä täysikuun paistavan jäälle, auringon nousun vastarannalta aamuseitsemältä, saisin leikattua omenapuunkin oikeaan aikaan, kerättyä hiihtokamppeet ja matkalla voisin tietenkin pysähtyä menen tullen Helsingissä Pikku-Myytä katsomassa. Houkutteleva ajatus.

Ja siitä yllätyksestä. Hyvät ystävät, joita jo ehdimme tottua näkemään täällä aurinkorannikolla ovat vuokranneet asunnon - Portugalista. Ja minä kun olin ehtinyt jo haaveilla, että joskus viellä viettäisimme talvia samassa kaupungissa, täällä Malagassa.  Nyt minun täytyy reitittää ajatukseni uudelleen ja miettiä, miten voisimme nauttia toistemme seurasta näissä uusissa olosuhteissa. Tässä yllätyksessä on kyllä omat positiiviset puolensa, olisivathan he voineet päätyä vaikka Etelä-Afrikkaan. Sinne olisi ollut jo hankalampi järjestää pidennettyjä viikonloppuja. Talkoo-matkat olisivat olleet pitkät.

Mitä taas tästäkin opin. Elämä ei ole jämähtänyt paikalleen, minäkään en saa jämähtää.

Vieraita odotellessa

Illalla tuli rankasti vettä  ja toteutimme uutta harrastustamme: television katselua. Nyt oli vuorossa joskus reilu vuosi sitten nauhoitettu JFK Avoin tapaus. Digiboxissa riittää katsottavaa vielä moneksi sadeillaksi.

Onneksi tänä aamun aurinko kuitenkin paistaa, sateet ovat vähäksi aikaa ohi. Odotamme vieraita, vanhoja ystäviä saapuvaksi Suomesta. Tässä on myös osasyy siihen, miksi ravasin Ikeassa ja miksi hallusimme vierashuoneiden kalustusta astetta kodikkaammaksi. Nyt pääsemme testaamaan, miltä uusi sisustus ystävistä tuntuu.

Pieni vai  iso asunto
Kun palasimme ensimmäiseltä Málagan matkaltamme keväällä 2013, tapasimme lentokentällä  pariskunnan. Odottelimme heidän kanssaan yhdessä koiriamme saapuvaksi ruumasta Helsinki-Vantaan lentoasemalla. He kertoivat viettäneensä useita talvia aurinkorannikolla, mutta hankkineensa aina tarkoituksella hyvin pienen asunnon vuokralle. Miksi? Että ystävät ymmärtäisivät ettei heidän luokseen mahdu majoittumaan. Kun me olimme etsineet asuntoa pitkäaikaisvuokralle, tavoitteemme oli ainakin kaksi, mieluumin kolme makuuhuonetta. Miksi? Halusimme, että voimme täällä ottaa ystäviä ja perheenjäseniä kylään.

Harvat ystävämme, joita olemme saaneet vuosien varrella, asuvat ympäri Suomea. Jotkut Turussa, toiset Hesassa, yhdet Sastamalassa, toiset Tampereella, jne. Olemme siis tottuneet siihen, että meillä käy viikonloppuvieraita. Itsekin yövymme useimmiten kavereittemme luona vieraillessa. Tämän saman halusimme jatkuvan, vaikka vietämmekin nyt talvet täällä etelässä. Siis iso asunto, ja tämänhän me sitten löysimmekin. Ja olemme iloisia siitä, että voimme majoittaa vaikka molemmat lapset perheineen luoksemme, jos joskus olisimme niin onnekkaita.

Nyt on mies hallissa ostamassa tuoreita isoja katkarapuja ja tonnikalaa, vihanneksia ja hedelmiä. Cava odottaa jääkaapissa, sängyt on petattu. Lounaaksi ajattelimme tarjota vieraillemme gambas pil pil eli katkarapuja valmistettuna oliviviöljyssä chilillä, valkosipulilla, korianterilla ja persiljalla maustettuina. Gambas pil pil löytyy lähes jokaisen paikallisen kuppilan ruokalistalta, mutta vain yhdessä paikassa olemme saaneet sen myös korianterilla höystettynä. Hyvää. Toivottavasti se onnistuu minulta tänään yhtä hyvin kuin tavallisesti.

Vuodenaika on vaihtunut

Ulkona sataa vettä, illalla katsotaan telkkaria, juodaan teetä. Elämä on joskus täällä etelässäkin kuin kaksoiskappale suomalaisesta. Ja miksi ei saisi olla? Eihän elämä eikä sen laatu sinänsä ole paikkaan sidottu vaan ihmiseen. Minun elämäni on omanlaistaan riippumatta siitä missä olen.

Monet ystävät ovat ihmetelleet, mitä me teemme täällä. No, ihan sitä samaa mitä teemme Päijänteenkin rannalla, kotoilemme. Päivät kuluvat kotiaskareissa, koiralenkillä, ruokaa laittaen ja illalla kirjaa lukien tai - nyt kun meillä taas on sellainen viritettynä - telkkaria katsellen. 

Paikka aiheuttaa tietenkin omat muutoksensa. Kotiaskareisiin ei täällä kuulu puiden kanto liiteristä, eivät lumityöt tai saunan lämmitys. Koiralenkillä pistäydymme usein metsäpolun sijasta katukahvilaan joko kahville tai lasilliselle viiniä tai olutta. Ruokaa laitetaan osin hieman erilaisista aineksista kuin Prisman valikoimat, syödään useammin äyriäisiä, munakoisoa, artisokkaa, iberian kinkkua... aamupalalla on marjojen sijasta tuoreita hedelmiä. 

Päivän värikin on ainakin tähän aikaan vuodesta hiukan erilainen. Kotona Suomessa rannallemme ei paista aurinko ennen helmikuun loppua, täällä heräämme useimmiten siihen, kun aurinko noustessaan valaisee koko huushollin viimeistä nurkkaa myöten. Aamiaista syödään hyvänä aamuna nyt marraskuussakin parvekkeella, mutta illan viileyteen emme voi sytyttää takkatulta vaan pitää vetää päälle lisää villaista. 

Pari päivää sitten piti ottaa peitto käyttöön pelkän pussilakanan sijasta. Viimeisen viikon olin sinitellyt viritellen sen päälle kaikenlaista villakappaletta, hartiahuivia ja vauvanpeittoa. Olipa makea nukkua ison lämpimän täkin alla, mieskään ei kuulemma hikoillut.

Pilvet näyttävät nousevan korkeammalle, ehkä täänkin täytyy lähteä ulos. Ei tullutkaan pyjamapäivää vaikka niin odotin. Täytyy ostaa ainakin maitoa, että saan aikaiseksi kunnonn maitokahvin. Ostinhan heräteostona Ikeasta sellaisen patterikäyttöisen maitovispilänkin, jolla tilkka maitoa kuohkeutuu niin ettei uskoisi. Lopputulos täyttää kahvimukini ääriään myöten, tuskin se pääasia, kahvi, mahtuu joukkoon.

Kaksi viikkoa etelässä

Tässä vielä ihan liki Pikku-Myytä.

Kaksi viikkoa etämummuilua, yhdet vieraat ja shoppailua Ikeassa sekä Malagan ensimmäinen sadepäivä.

Ensin etämummuilusta. Tänä aikana olen ehtinyt siirrättää kunan, sen pinnasängyn, miehellä vierashuoneesta toiseen. Tässä on mielestäni joulukuussa lämpimämpää vauvalla. Olen ehtinyt ostaa yhdet lakanat ja yhden peiton. Vierailu Ikeassa lisäsi varusteita vauvan yöpussilla, lakanalla sekä  peitolla, jota Ikea kutsuu hassusti vandringrutaksi. Eli sellainen peitto laitetaan lattialle, jossa vauva sitten katselee "mitä ihmeen neliöitä nämäkin ovat mun allani".  Lisäksi mukaan tarttui  vaipanvaihtoalusliina ja vaippapussi, jonka voi sitoa sängyn päähän - ja tietenkin yksi pienen pieni pehmolelu. Ai niin, se kylpylakana jonka toivon olevan käytössä myöhemminkin, oli unohtua. Jouluun on vielä puolitoista kuukautta - mitä ehdinkään.

Yhdet vieraat 
Serkku miehineen saapui lomalle viereiseen hotelliin. Tuntui hassulta, etteivät he asuneet meillä, olihan meillä tilaa. Myöntää kuitenkin täytyy, että vuorokausi oman paluuni jälkeen tuntui ihanalle hiljentyä illalla omaan rauhaan ja vaellella puolipuikeissa, jos siltä tuntui. Muuten vietimme mukavia hetkiä yhdessä aamusta iltaan, kävimme kauppahallissa, miehet tekivät ruokaa, naiset shoppailivat, yhdessä istuttiin katukahviloissa ja syötiin ulkona, nautittiin lämmöstä rananalla maaten. Pitkä viikonloppu kului hujauksessa.

Tuleviin sadeiltoihin
Matkalaukussa odotellut telkkari on kaivannut tasoa, joka mahtuisi olohuoneeseen, digiboxi on täynnä tallenteita kotimaisilta kanavilta. Sadeiltoina niitä olisi kiva katsella. Googletukset eivät tuoneet apua tilanteeseen, mutta onneksi oli sitten Ikea. Sieltä vihdoin löytyi passeli ja kukkarolle sopiva ja pari muutakin vierashuoneitten sisustukseen liittyvää juttua.
Nyt tarvitaan vielä (ainakin) yksi Ikea-reissu ja  henkilö, jolla olisi porakone ja vatupassi. Ajattelimme kysäistä putkimieheltä. Niin, hän on nimittäin ainoita tuntemiamme täkäläisiä ammattimiehiä. Ja mehän olemme tavanneet jo menesti. Kai hän osaa ruuvin seinään propata tai ainakin tietää jonkun, joka osaa. Suomessa ei olisi tullut mieleenkään pyytää ketään apuun, eikä se johtunut ainoastaan siitä, että hirsiseinään on helppo ripustaa hylly. Emme me tunnusta uusavuttomuutta, mutta tuntuu hassulle ostaa tännekin kunnon porakone, olemmehan täällä "vain vuokralla".

Aloitin muuten kunnonkohotuksen. Nyt on hyvä hetki, kun tuliaissuklaatkin on  syöty. Jo kaksi ja puoli sauvakävelyreissua takana. Katsotaan miten jatkossa käy.  Kuuden kilometrin ripeä kävely sauvoen ennen aamiaista tekee hyvää kivistäville kankuilleni ja levottomille jaloille. Ehkä, siis ehkä, se kyllin usein toistettuna, saattaisi vaikuttaa myös vyötärönympärykseen. No, katson ensin onnitunko vetämään samaa linjaa edes viikon. Ai niin, tänä sateisena aamuna tyydyin puolikkaaseen lenkkiin. Sekin sai veren kiertämään.

Kausi vaihtuu täälläkin. Eilen oli plus 27 ja tänään vedin untuvaliivin päälle. Katukuvassa näkyi monta tikkitakkiakin. Paikalliset tuntuivat siirtyneen suoraan talveen. No, olihan lämpötila vain noin kaksikymmentä ja kova tuuli, joka onneksi puhalsi ne sadepilvet tieltään.

Kohtaamisia ja eroja

Kyyneleet virtasivat vuolaasti maanantaina. Jouduin illalla sanomaan näkemiin lapsenlapselle ja tyttärelle. Lento Malagaan lähti aikaisin seuraavana aamuna. Reilun kaksi viikkoa olin saanut kokea lapsenlapseni läheisyyden konkreettisesti. Olin saanut pitää "Pikku-Myytä" sylissäni, vaihtaa vaippaa, pestä kakkapyllyä, pukea hänen ylleen aivan liian suuria vaatekappaleita, kulkea ulkona vaunuja lykäten.

Tietenkin uuden elämän todistaminen oli huikea kokemus. Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada kokea oman tyttäreni läheisyys. Oli mannaa korville kuulla "äiti, voisitko sä jäädä yöksi". Siihen sisältyi mielessäni suurta luottamusta ja rakkautta. Tytär muutti kotoa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tietenkään kotoa muuttaminen ei tarkoita hylkäämistä, ei puolin eikä toisin. Oma elämä ja itsenäisyys ei tarkoita siteiden katkeamista, onneksi.

Oli onni kokea tyttäreni äitiyden ensiviikkoja, hänen epävarmuutensa väistymistä varmuuden tieltä. Sain tukea perhettä arjen juosutuksissa, kauppareissuissa, ruoan laittamisessa, sain nauttia yhteisistä kävelyretkistä tyttären ja vauvan kanssa.Toivon, että myös he saivat edes osan siitä, mitä minä koin saavani.

Nyt pitää taas opetella olemaan lähellä täältä kaukaa. Miten se onnistuu, voinko olla tukena WhatsAppin kautta, riitävätkö kuvat ja tekstiviestit, satunnaiset puhelut? Mitä mummulta odotetaan? Siinä opettelemista.

Sitä harjoitellessa katselen viime viikkoina ottamiani kuvia ja videopätkiä, sisustan vauvasänkyä ja valmistaudun vastaanottamaan Pikku-Myyn perheineen. Toivon, että se toteutuu viimeistään jouluna.
Montako senttiä vauva kasvaa siihen mennessä, minkä värinen hänen tukkansa on silloin, hymyileekö minulle, kärsiikö vielä ilmavaivoista, valvottaako edelleen äitiään yön tunnit?

Mietin jatkuvasti kuinka tyttäreni jaksaa talon julkisivuremontin meteliä, hankaloitunutta ulkoilua, kun vaunujen kanssa (tai muutenkaan) ulos pääsee vain kellarin kautta naapurirapusta - se tietää kaiken kantamista alas-ylös, sillä hissi ei kulje kellariin saakka. Miten onnistuu pakomatka ikkunoitten vaihdon tieltä, kuinka paljon ylimääräitä työtä: huonekalujen purkamista ja tavaroitten siirtämistä ja suojaamista siinä tarvitaan häneltä ja aviomieheltä - kaiken muun keskellä? Minun käsistäni ei ole etäavuksi.

Vauva ei ihme kyllä herännyt helvetilliseen meteliin, kun talon ulkoseinään kiinnitettiin uusia rakenteita, eikä vauva onneksi sattunut betonipaljojen alle, niiden rapsahdellessa lattialle ja poran tunkeutuessa läpi reinän niin että lopputuloksena oli päivän pilkottamia reikiä raikkaaseen ulkoilmaan. Äidiltä se kuitenkin oli viedä voimat, sillä hän ei saanut nukutuksi takaisin yön univelkaansa. Minusta ei ollut apua tuolloinkaan, vaikka olin läsnä. Mummu ei siis ole kaikkivoipa ja elämä kulkee latuaan minusta piittaamatta.

Ps. lähteminen tietää aina myös saapumista. Tiistaina Malagassa minua odottivat mies ja koira. Kohtaaminen reilun kuukauden eron jälkeen tuntui hyvältä, taisi olla pisin ero avioliittomme aikana.

Mummu on syntynyt

Suuri päivä oli 1.10. - tai itse asiassa se oli yö, sillä minusta tuli mummu aamuyöllä. Kuvan vauva teki minusta mummun synnytettyään lapsenlapseni. Niin monesta asiasta tässä elämässä saan kiittää häntä, hänen isäänsä ja veljeään. Täytyy myöntää, että olen onnellinen.

Mitä muuttui?  Käsittämätön sai muodon, rakkaus kasvoi uusiin mittasuhteisiin.Ultrakuvien hahmo tuli näkyväksi, kontaktit hänen kanssaan ovat mahdollisia myös muille kuin äidille, jonnka kohdussa pieni ihminen vietti elämänsä alkutaipaleen. Tyttärestä tuli äiti, minusta mummu - saimme uuden tarkoituksen. Sukupolvien  nauha kasvoi yhdellä.

Minulta on eilisen jälkeen kysytty lukemattomia kertoja: joko olet käynyt katsomassa? oletko jo pakannut kassin, joko istut autossa menossa? Pieni pisto rinnassani olen sanonut: en vielä. Kysyjän hämmästys on ollut suuri ja minä olen tuntenut käyttäytyneeni väärin. Kuitenkin, olen tehnyt sen tarkoituksella: pienen elämän ensimetrit ja -tunnit ovat äärimmäisen  yksityinen juttu, jota ei ole mummun tehtävä mennä hämmentämään  hössötyksellään. Äiti, isä ja lapsi ovat ansainneet sairaalan perhehuoneen rauhan. Kiireinen arki ongelmineen tempoo heitä kuitenkin heti sairaalasta pääsyn jälkeen. Siihen arkeen voivat isovanhemmat tulla auttamaan, jos heitä siihen kaivataan. Olen onnekas, sillä minä olen kutsun saanut.

Kun odotin tuossa pinnasängyssä nukkkuvaa esikoistani hänellä oli työnimi. Niin oli tälläkin lapsella. Nyt nimi on jo toinen, sillä vasta lapsen synnyttyä vanhemmat näkivät kuka siellä masussa oikein oli. Nyt minä mutustelen suussani tuota uutta nimeä, jonka varmasti sisäistän huomenna, kun olen itsekin saanut pitää häntä sylissäni - tai ainakin olen nähnyt hänet ihan livenä, en vain seitsemän sekunnin videona puhelimeni näytöltä.

PS. Kovin monenlaiset asiat kutovat ystävyyssuhteistamme lujia. Hyvä ystävä soitti aamulla ja totesi, että tuo 1.10. on nyt meille molemmille merkityksellinen päivä. Hän menetti oman poikansa 1.10. jo monta vuotta sitten. Ajatus siitä, että minä sain lapsenlapsen samana päivänä, oli hänen mielestään lohdullinen, iloinen asia. Elämä on ihmeellistä.

Cuna II ja syystöitä

Nyt sitä on valmistauduttu lapsenlasta varten kahdessa maassa. Cuna II saapui maalle viikonloppuna.
Tosin sitä tarvitaan todennäköisesti vielä myöhemin kuin sitä ensimmäistä, Espanjaan hankittua. Tässä pötkötellään todennäköisesti vasta ensi kesänä, mutta...

... mummo-odotukseen kuuluva jokapäiväinen hössötys, omaa lasta kiusaavine jatkuvine  tilannekyselyineen ei oikein kuulu meidän perheeseen. Sen lisäksi, että olen kerännyt itselleni pitkän työlistan (auton pesusta ja vahauksesta Ifolor-kirjojen tekoon ja vanhojen valokuvien skannaukseen saakka) täytyy tuota hössötystä kuitenkin päästä purkamaan edes jossain mittakaavassa. Pinnasängyn hetkittäinen vilkuilu ja tulevan äidin vauvakirjan selailu ovat kelvollisia korvaavia toimintoja. 

Niiden välillä valmistelen taloa talvea varten ja tarraudun edelleen omaan äitiini kirjoittamalla sähköiseen muotoon hänen 40-luvulla saamiaan kirjeitä. Loppumattomalta tuntuva urakka (yli 400 kirjettä), mutta mielenkiintoinen. Tosin olen miettinyt viimeiset puoli vuotta, että olisiko aika jättää taa vanhempieni elämän pohdiskelu ja siirtyä aktiivisti elämään omaa elämääni. Urakan jättäminen kesken tuntuu petturuudelta, onhan kirjeitä jäljellä enää parikymmentä. Kuitenkin pieni ihminen saattaisi olla polku oikealle tielle: tähän päivään.

Loma loppuu odotukseen

Yöllä heräsin vain katsomaan maisemaa parvekkeelta. Kuu paistoi edelleen yhä vain täydenpänä. Ulkona +24 astetta, kello yli puolen yön. Rannalla hiekan putsauskone jyräsi valot keikkuen, tomua nostattaen. Aamulla herätessä se oli siellä taas. Suurimmat roskat on seulottu joukosta, muovipussit, pullot ja eväspaperit. Täällä yritetään ainakin pitää asioista huolta. Minulle puhdas ranta vielä täksi päiväksi.

Aamulla koiran kanssa lenkille, huominen aamulenkki päättyykin bussipysäkille. Minä matkaan lentokentälle, mies ja koira jatkavat näissä maisemissa. Milloin palaan? Ehkä vasta kuukauden puolentoista päästä. Pitkä ero. Ehtii varmaan tulla ikävä sekä miestä että koiraa, ehkä jopa aurinkoa ja lämpöä. Yli neljänkymmenen avioliittovuoden aikana emme ole olleet kertaakaan niin pitkään erossa. Mutta kun tietää toisen olevan täällä "kotona" voi olla levollisin mielin. Onneksi on tietotekniikka joka kutoo yhteyksiä - ero ei ole totaalista.

Haluan ehdottomasti kokea nuo tulevat viikot Suomessa. Ensin ystävän kanssa laatuaikaa viettäen, sienestäen, maailmaa parantaen, syöden, juoden, saunoten, ehkä maalaten - ehkä kirjoittaen. Noin viikko ilman minkäänlaista ohjelmaa.

Kaiken aikaa olen kuitenkin varpaillani, valmiina siirtymään elämän seuraavaan vaiheeseen: mummouteen. Pienet tuokiot mieleeni nousee asioita, jotka saavat sydämeni sykkyrälle. Saanko todella kokea sen, pienet sormet omiini tarttuen, lapseni onnen... ? Olen luvannut olla apuna ensi alkuun, varmaan yhtä paljon kuin tytärtäni autan silloin omaa itseäni mummon ensi askelissa.

Mummukuumetta eli cuna hakusassa

Nyt on jo ihan pakko kirjoittaa siitä, mikä pyörii ajatuksissa kaiken aikaa. Ehkä muistatkin, että olen odottava mummu, laskettuun h-hetkeen on nyt enää neljä viikkoa.

Tunnepuolesta on vielä kovin vaikea puhua. Koska tyttäreni on halunnut välttää asialla kohkaamista ja hössöttämistä, olen minäkin yrittänyt välttää sitä. Mutta jännittää tietenkin, niin tulevan äidin, lapsen kuin meidän isovanhempienkin puolesta. Osaanko minä olla oikea mummu, osaanko luoda lapsenlapseeni suhteen jollaisen haluaisin, saanko mahdollisuuden tutustua häneen ja pitää suhdetta yllä. Eihän ole niin sanottu, että lapsi asuu jatkossa Suomessa ja minäkin pakoilen talvisin täällä Malagassa.

Espanjassa olisin abuela, luultavasti lapseni kutsuvat minua mummuksi niinkuin minun äitiäni ja hänen äitiään kutsuttiin. Mummu, lämmin sana. Puolisostani tulee varmaan isoisä, täkäläiset sanoisivat abuelo, niinkuin hänen isänsä oli.

Tyttärellä alkaa olla kotona jo kaikki vauvan vaaatimat tarvikkeet. Mummunkin täytyy valmistautua. Me saamme maalle koto-Suomeen veljeni tyttärensä poikaa varten tekemän pinnasängyn. Se odottelee kai jo Keski-Suomessa. Mutta vauvansänkyä, espanjaksi cuna, tarvitaan toivottavasti täällä Malagassakin. Olemme siis mittailleet mihin sellaisen voisi täällä laittaa. Asunnon sisustuspuuhissa emme osanneet ottaa huomioon, että sellaiselle tarvitsee tilaa. Mutta onneksi sitä kuitenkin löytyy. Olemme surffanneet Ikean sivuilla, olemme käyneet läheisessä vauvatarvikeliikkeessä, olemme surffanneet netissä. Nyt pistin kyselyn käytetystä cunasta täkäläiselle nettitorille. Katsotaan tärppääkö heti.

Salaisesti olisin halunnut saada sängyn hankittua ja mahdollisesti myös sisustettua tulevaa lapsenlasta varten ennen lomani loppua. Kun tulen tänne seuraavan kerran, on vauva jo syntynyt. Ja haluan olla valmiina ottamaan hänet vastaan tännekin "ihan milloin vain". Ajatus, jota tulevan isoisän on varmaan vaikea ymmärtää. No, eihän siinä mitään järkeä olekaan. Jotain viimeisillään olevan mummun täytyy kuitenkin voida tehdä odotusta helpottaakseen. Nutun kutominen tässä helteessä on aivan toivotonta puuhaa. Sen jätän kotimaan sykyyn tai tuleviin talvikuukausiin. (Salakuljetin tänne jo yhden vauvanpyyhkeen, peruja omasta lapsuuskodistani.)

Toivon, että cuna löytyy ja että saamme sille käyttöä. Ehkä vietämme joulua kaikki yhdessä täällä Malagassa, ehkä vauva tulee kylään jo ennen sitä. Ainakin helmikuussa on tiedossa vieras, joka  toivottavasti mahtuu vielä pinnasänkyyn. Ja ehkä meitä siunataan jatkossa uusilla käyttäjillä.

Loma ja luovuus - vaikeita asioita

Olenko minä suorittaja, kun minulle on niin vaikea olla lomalla? Ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä, Välimeri loiskuu sinisenä, hyvää lukemistakin löysin omasta hyllystä. Mutta, kun en vain osaa.

Halusinko rakentaa kodin tänne siksi, että voisin kuljettaa töitä mukana toisin kuin hotelliin? Tuntisin itseni tarpeelliseksi. Molempina talvina täällä olen kirjoittanut sähköiseen muotoon vanhoja kirjeitä neljäkymmenluvulta yli viisisataa. Tälle lyhyelle lomallenikin otin niitä mukaan nelisekymmentä.

On totta, että juuri nyt on kestämätön helle eikä rannalla makaaminen varjonkaan alla luonnista sen vuoksi montaa tuntia kerrallaan. Mutta osaanko muutenkaan vaihtaa vapaalle? Kun menen uimaan, lasken matkaa: montako metriä uin tänään, 400, 600 - vain niin vähän. Hallissa yleensä paljon enemmän.

Suorittajan takaa löyty usein huono itsetunto, arvottomuuden tunne. Työelämäni päättyi työttömyysjaksoon, juuri hankitun akateemisen loppututkinnon käyttämättömyyteen. Vaikka vihdoin päädyinkin itse jo parikymmentä vuotta sitten suunnittelmaani tilanteeseen - omaehtoiselle varhaiseläkkeelle 58-vuotiaana - taisin saada jonkinmoisen henkisen kolhun: siirtymiseni ei ollut kunniakas. Sitäkö nyt paikkaan?

Olemme kaksi eläkeläistä talvea paossa etelässä. Puoliso osaa maata rannalla, mennä varhain nukkumaan, nukkua päiväunia. Lukea kirjaa, katsella jalkapalloa. Hänellä ei ole suorituspaineita.  Minä osaan tehdä omasta elämästäni aika lailla tukkoista haalimalla itselleni hommia. Nyt on työn alla yhden mielenkiintoisen blogin taltioiminen tyttärelle kommentteineen.  Jonossa odottaa äidin tädistään kirjoittaman kirjan saattaminen siihen muotoon, että voisin lähettää se luettavaksi hänen sukulaisilleen. Jossain hännän huippuna on oma kirjani, joka tarpoo suossa ja odottaa että saisin siihen uuden innon.

Totuuden nimessä: ei minua niinkään huolestuta tämä kaiken homman haaliminen - minä kun en taita olla noita loikoilijoita. Ja onko ihminen suorittaja, vaikka pitääkin työlistan "täynnä"? Olen pikeminkin huolestunut siitä, että luovuus tuntuu olevan aivan nollassa. Huomaan, että ommat, joita haalin, ovat lähinnä mekaanista toimintaa: puhtaaksikirjoitusta, copypastea... Minä kun olen luullut olevani luova ihminen.

Parin viikon päästä lupasin mennä kirjoittajakoulutuksen aikana aloittamamme palautepiirin tapaamiseen. Meitä on viitisen tyyppiä, jotka olemme kaikki jääneet koukkuun kirjoittamiseen. Lähetämme toisillemme tekstejämme, teemme harjoituksia joista annamme palautetta. Tapaamiset ovat hienoja tilaisuuksia olla yhdessä itsensä tavalla hullaantuneiden kanssa, vertaistukea sanalla sanoen. Mutta nyt minulla on valkoisen paperin kammo. Mielenkiintoisista tehtävistä en tahdo löytää mitää, mikä saisi aivoni liikkeelle. Juntti olo. Miten saisin tämän solmun auki?

Ensi viikolla palaan pohjoiseen. Tarkoitus on myös viettää aikaa hyvän ystävän luona maalla, sienestäen, ehkä kirjoittaen, ehkä maalaten, ehkä rempaten. Toivon, että avain luovuuteen on löydettävissä sieltä.

Jääkaapissa +16.8 - rantalomaa Malagassa

Pakenin sateiden alta. Lensin rannalta rannalle  - mielessä oli loma.

   
Oli satanut pari viikkoa, auringon kaari oli karannut alas ja liian monta ateriaa oli täytynyt syödä sisällä. Mutta, kun on koti kahtaalla, voi helposti lentää syksyä pakoon. 

Työntäyteisen kesän jälkeen kahden viikon loma rannalla löhöillen, ulkona syöden, katukahvilassa istuskellen, kirjoja lukien ja ympäristöä ihmetellen virkistää kummasti. Toistaiseksi millään rantalomalla ei ole rätti heilunut niin tiuhaan kuin nyt. Myös jääkaappi hullaantui.

Tietenkin, Malagan huusholli oli ollut tyhjillään toista kuukautta ja hienon hieno hiekka ja pöly olivat vallanneet kaikki pinnat, muuallakin kuin parvekkeella. Joku toinen olisi tietenkin järjestänyt siivouksen ennen saapumistaan. Meillä ei sellaista hengetärtä tai Jamesta ollut tiedossamme ja tuskin olisimme sittenkään ketään tänne palkanneet. Ehkä joskus vanhempana. Siivouksen jälkeen tuntui ihanalta kulkea sisällä paljain varpain, jalkapohjat puhtaina.

Olimme rullanneet ylös kaikki kaihtimet, päästäneet valon sisälle huoneisiin. Ulkona oli yli suomalaisen helteen, sisällä yhtä lämmintä. Ikkunat auki, ristiveto täysille ja oli helpompi hengittää. Ensimmäinen yö oli hikinen ja kostea. Mereltä tunki sumua avonaisista ovista ja ikkunoista. Mutta me olimme täällä - taas keskellä kesää. Onneksi poika oli kesällä hankkinut pari pöytätuuletinta.

Plussia ja miinuksia
Lievänä miinuksena meillä on ollut vanha kolhiintunut jääkaappi, muuten kelvollisten keittiökoneiden rinnalla. Viime talvena pakastimme sillä muutamat vihannekset, hedelmät ja tomaatit kovin näppärästi. Eilen se yllätti meidät lämmöllään + 16,8. Tälle ja huomiselle tarkoitetut kalaruuat piti paistaa illalla ja toivoa, että ne kestäisivät jollain konstilla ainakin lounaalle. Aamiaiskinkku joutui roskiin, liekö maito jo hapantunut.
Mutta vuokra-asumisen plussaa löytyy tässäkin:ei tarvitse vinguttaa omaa luottokorttia. Huomenna saamme uuden, vuokraisäntä lupasi. Ja toimi muuten lupaustensa mukaisesti. Tiistaina seisoi upouusi Bosh-keittiössä. Siihen saakka vanha kone jauhoi "kylmää" täysillä, sen pakastinlokerosta otetuilla jotenkuten jäätyneillä kylmäkalleilla yritimme pitää jääkaappiosan ainakin hiukan lähempänä viittä astetta. Kas kommaa tuo kierrätyskikka onnistui, vaikka heti aamun ensiavauksen jälkeen kaapissa olikin jo 8,5 astetta.
Vaikka aina napisenkin, on tässä vuokra-asumisessa siis myös hyvät puolensa. Olihan vuokraisäntä elokuun aikana myös korjauttanut rikki olleen makuuhuoneen kaihtimen. Meille lienee siunaantunut ihan kelpo vuokranantaja, vaikka kaikki asiat eivät ihan heti menekään minun toiveitteni mukaisesti.

Helteeseen tottuu
Yritän olla valittamatta kuumuutta. Sehän korjaantuu kohdaltani heti kotimaahan palatessani.Niin, kirjaimellisesti tulin vain kahden viikon lomalle. Mies ja koira jäävät tänne talvea odottelemaan.
Ylellistä tämä on, uskokaa vain. Tosin, kun talvella söimme parvekkeella auringon paistaessa, pakenemme nyt keittiön puolelle avonaisen ikkunan ääreen, kaihtimet alhaalla. Mutta tiedämme Afrikan reissuilta, että kuumuuteenkin tottuu joidenkin päivien kuluttua. Silti myöntää täytyy, että viikon sääennuste hiukan hirvittää: lämpötilat kolmissakymmeissä, mutta "fees like" huitelee neljääkymmentä.  - En valita.
Yritän herätä varhain, jotta ehdin nauttia aamutuntien viileydestä koiraa lenkittäessäni. Ja puoli kymmenen palaamme tuoreet leivät kainalossa kotiin aamiaiselle. Ei hassumpaa. Sen jälkeen koira makaa kuin raato lähes iltaan asti - mutta ei sekään valita. Sapelihäntä on reippaasti pystyssä sen kulkiessa tuttuja katuja päivän viestejä lukien auringon painuessa länteen. Ja minä - no, minähän lievitän pahinta hellettä uimalla meressä, istuskellen aurinkovarjon alla kirjan kanssa ja nauttimalla joskus jopa kylmän oluen, jos viiniä ei ole saatavilla. No, entä mies? Se makaa auringossa, lukee englanninkielisiä dekkareita, hikoilee muttei kärsi kuumuudesta. Ja käy meressä, hänkin. Nauttii.

Vielä saavat villakoirat juosta vapaana

 Voi ihana kesä. Kaikki on retuperällä, sisällä. Kuukauden helleputken aikana en ole ehtinyt kuin kurkistaa tähän tietokoneitten ja tablettien maailmaan. Matkapuhelimesta luettavissa olevat viestit olen katsonut, mutta niihin vastatakseni minun on pitänyt avata tietokone. Moneen postiin on siis jäänyt vastaamatta. Nurkkien villakoirat ovat olleet lähes rauhoitettuja, onneksi muurhaiset ovat jättäneet nyt sisätilat rauhaan. Sisäaktiviteetit ovat rajoittuneet lähes tyystin keittiöön.

Sitä vastoin marjapuskat on tyhjennetty, maalipurkkeja on avattu ja suljettu kymmeniä kertoja, on sudittu seiniä, ovia, oven pieliä, lauteita ja patioita. Vieläkin kaksi pensseliä odottaa kiedottuna muovipussiin viimeisiä silauksia. Ja vaikka jouduin myöntämään ettei omenia sittenkään tänä vuonna saataisi niin mustikoita löytyy joka päivä vain lisää, metsämansikatkin jatkavat sinnikkäästi uuden sadon tuottamista. Mikä kesä.

Olen ahmatti. Sieluni on täynnä ystävien vierailuita, rakkaan perheen seuraa. Olen hiusjuuria myöten onnellinen odottava mummu viikolla 33. Julkisivuremontti naulasi kiinni tyttären kodissa olohuoneen oven ja vei viimeisenkin mahdollisuuden kunnon ilmanvaihtoon kaksiossa. Toisen epäonni on toisen onni: me saimme tyttären tänne maalle yhä kasvavan masunsa kera pariksi viikoksi. Kun on asunut niin monta vuotta toisen kanssa eri mantereilla ja nytkin lähes koko vuoden Euroopan eri laidoilla, osaa tällaista läheisyyden mahdollisuutta arvostaa. Ja minä käyttäydyn huonotapaisen äidin tavoin. Vahdin tyttären syömisiä, kannan hänen eteensä ruokaa määräväliajoin. Ohjeet katson jääkaapin oveen kiinnitetyistä neljästä A4:sta. Raskausajan diabetes vaatii "hellyyttä ja huolenpitoa". Kun vielä saisi ensi viikolla sen olohuoneen oven jollain konstilla kammetuksi auki. Mutta se ei taida olla vallassani vaan remonttifirman mielivallassa - helmikuulla viimeistään. Käsittämätöntä tumpelointia odottavan mummon mielestä. Olenkin toivottanut tulevan lapsenlapsen äitinsä ja isänsä kanssa vierailulle Malagaan. Mutta jotenkin epäilen että he haluaisivat nauttia onnestaan aluksi aivan kolmestaan.

Niin Malagaan. Lentoliput kahden viikon lomalennolle on varattu. Mies jää jo sille tielleen, karkaa syksyn alta pois. Mutta sitä ennen vielä on poimittava toinenkin puoli pihaa tyhjiksi mustikoista, etsittävä sieniä metsästä, paistettava piirakoita, tavattava ystäviä, naapureita, sukulaisia. Edessä on kiireiset kaksi viikkoa ja sähköposteista suurin osa jää edelleen ilman vastausta.

Pitkät päivät täynnä - minä elän

Päivät ovat toistensa lomitse soljuvia tapahtumia täynnä. Olen tuntenut jotain samaa kuin ennen aktiivin työelämäni aikana: elämään mahtuu enemmän kuin pari asiaa päivässä, ehdin enemmän. Ja nautin.  On aherrettu, vietetty aikaa yhdessä, saunottu ja syöty välillä liiankin hyvin, puhuttu kaikesta taivaan ja maan välillä suomeksi ja englanniksi suloisessa sovussa. Perhe on ollut koolla, ystäviä tavattu.

Juhannuksesta  talo on ollut täynnä elämää. Molemmat lapset olivat paikalla perheineen, samoin käly. Sateisten ja tuulisten kelien takia pyhätkin kuluivat enemmän tai vähemmän erilaisen puuhailun merkeissä.


Maalari maalaa taloa
Ja vävy lupautui maalaamaan talon, minä olin haslankarina. Hän ei olisi malttanut olla vapaalla Juhannusaattonakaan "jos edes lounaaseen asti saisi tehdä hommia". Ja saihan hän. Harjaus, pesu,  suojaus, maalaus aina sään salliessa - auringon pahimmin paahtamista kohdista jopa neljään kertaan. Aika kului hujauksessa. Ja Juhannushan oli oikeastaan peruutettu, sillä kylmät tuulet ja sadekuurot vaihtelivat tiuhaan lyhyitten aurinkojaksojen kanssa. Huonosta säästä huolimatta vajaan viikon päästä talo oli maalattu. Minun osuuteni, ovien maalaus jatkuu huomenna kunhan luoja vie tämän toivottavasti hetkeen viimeisen sadepäivän pois.

Eläinaktivismia
Ja lisää aktiviteettia on tiedossa  sillä muurahaiset valtasivat juhannuksena saunan.Ymmärrettävää että aattona kaikki halusivat saunaan, mutta pesänrakennustyömaan purukasat lauteilla eivät ilahduttaneet mieltä. Rakenteet olivat pehmenneet ja vaativat pikaista lauteitten uusimista. Niinpä tänään saunotaan viimeisen kerran ennen remonttia. (Harmillista että vävy joutui jo lähtemään). Saa nähdä milloin seuraava kerta koittaa.

Yrittivät muurahaiset taloonkin, niin meillä kuin naapurissakin. Hesarin kolumnisti kirjoitti että Suomessa valitetaan liikaa. No, muurahaiset ovat ryhtyneet suoran toiminnan linjoille: muutetaan kylmästä ja sateisesta kesästä sisälle taloon. Siellä ne ihmisetkin näyttävät viihtyvän.Toivon kuitenkin, että voitin taistelun tällä kertaa. Hirsien välissä kolmirinnan taivaltavat muurahaiset veivät minutkin suoran toiminnan tielle - kelpuutin myrkyt avukseni strategisiin kohteisiin.

Sukulaisia ja ystäviä 
Onneksi ihmisten kanssa on ollut sopuisaa. Miehen veli perheineen lomailee naapurissa omalla mökillään, paikalla on myös suvun nuorin,  langon kolmikuukautinen lapsenlapsi kaikkien ihasteltavana.

Ja tyttäremme perulainen ystävä ja hänen malayilainen vaimonsa viettivät kanssamme pari päivää. Lomaillen. Niin, jos ei lasketa niitä tunteja joita IT-alalla työskentelevä ystävä vietti verannan pöydän ääressä tietokoneensa ja puhelimen kanssa. Hänen työmaansa liikkuu sujuvasti mukana ympäri maailmaa - torstaina hän teki töitä Amerikan mantereen ajassa, perjantaina Saksan kellon mukaan.

Odottava mummu
Olen saanut iloita myös raskaudesta, viikkoja on nyt kolmisen kymmentä. Olen tuntenut hentoja potkuja kämmentäni vasten, nähnyt niistä aavistuksen tyttären vatsan pinnalla. Nykyisin raskaus tietää rajoituksia odottavan äidin ruokavalioon. Onneksi ohjeet eivät yltä  mummuun saakka paitsi hänen kantaessaan ruokaa tarjolle.  Odottavan äidin on mietittävä onko juusto tehnyt pastöroidusta maidosta, ilmakuivattua kinkkua ei voi syödä, ei myöskään pellavansiemenrouhetta mahdollisten jäämien pelossa, ei kylmäsavulohta. Vältettävien asioitten lista on pitkä, onneksi Suomessa ei ole kielletty saunomista. Tyttären lontoossa asuvan ystävän vaimo oli myös raskaana. Sikäläiset ohjeet kieltävät saunomisen kokonaan, joten hän ei osallistunut tyttöjen saunavuorolle.  

Nyt on sade tauonnut. Pilvet nousseet aavistuksen. Loppuviikosta on kuulemma jo hellettä. Mahtaakko siihen uskaltaa luottaa? Näyttää kuitenkin siltä, että pääsen huomenna maalaamaan, sitten saunaremontin kimppuun. Lauteet ovat miesten hommia, mutta pintakäsittelyyn saan osallitua, samoin terassin maalaukseen. Se puuha onkin tervetullutta, sillä huomenna tytär suuntaan kohti kotiaan ja talo hiljenee jälleen kahden eläkeläisen ja koiran asuinpiiriksi.

Ystävyys

Kesä on muun muassa ihania hetkiä ystävien kanssa.
Tässä mansikkakakkuhetki joitakin vuosia sitten. Varmaan tuonakin kesänä satoi ja myrskysi. Minun mielessäni ovat kuitenkin nämä ihanat muistot. 

Kun on pois kuvioista kuukausitolkulla, kuten minä olin reilun puoli vuotta Malagassa, on kiire tavata ystäviä. Todellinen ystävyys ei tietenkään katoa minnekään, mutta se on rakentunut ja lujittuu yhä yhteisten kokemusten ja tekemisen pohjalle. Ystävyys tarvitsee historian, niin kuin moni muukin asia ollakseen pintaraapaisua syvempää. 

Ystäväni yli neljänkymmenen vuoden ajalta, sairastui joitain vuosia sitten parkinssoniin. Hän koki viime talvena myös syvän masennuksen ja kaiken kukkuraksi ankaran noroviruksen, yhdessä ne olivat viedä hänet mennessään. Onnekseni hän on nyt toipumaan päin. Viime viikolla sain hänet "täysihoitoon" luoksemme kokonaiseksi viikoksi. Saatoin itse todeta millaisessa kunnossa hän nyt on, puhelinkeskustelut ja muutaman tunnin tapaaminen kun eivät kerro kaikkea.

Huojennuin mutta olen edelleen kovin huolissani. Meillä ei ole ikäeroa kolmea vuotta enempää, mutta elämä on kohdellut ystävää rankemmalla kädellä kuin itseäni. Se näkyy olemuksessa, sen hauraudessa ja pysähtyneisyydessä, harvenneissa hiuksissa, kaiken hidastumisessa. Sen huomaa olemattomassa lähimuistissa ja siinä kuinka näkee hänen etsivän asioita tietoisuutensa sokkeloista. Normaalit arkirutiinit vaativat onnistuakseen pitkän pohdinnan. Sairaanhoitajaystävältäni kuulin ystäväni arviointikeskuksen vaurioituneen. Silloin jokainen arviointi, esim. paljonko kello on kun se on yksi, saattaa olla ongelma.

Surulliseksi minut teki myös havainto, että suhteellisuuden taju joidenkin asioiden kohdalla oli kadonnut. Älykäs ystäväni ei muistanut nähneensä uutta saunankuistia vaikka edellisenä päivänä siivosimme saunan perusteellisesti; hän pesi ikkunat, jotka nyt päästävät maiseman sisälle kaikessa loistossaan.  Mutta uusittu entistä isompi kuisti - jonka hän huomasi vasta tänään, se nyt vain oli ilmestynyt  yön aikana itsekseen eikä asia sinänsä ihmetyttänyt ystävää.

Positiivista oli havaita edelleen hänelle ominainen elämänmyönteisyys ja halu kohentaa kuntoa, voimistua ja liikkua. Hän halusi muistilistan ruuista, jotka saivat hänen aineenvaihduntansa toimimaan normaalilla tavalla. Kotona se oli ollut jatkuvana vaivana ja vaatinut apteekin apua. Kun kopioin hänelle reseptejä kotiin vietäväksi, muistin kuitenkin kuinka äitini sairaalassa ollessaan kaavaili aloittavansa uudelleen ruuanlaiton, leivonnan ja monet muut asiat. Ystävänikään ei liene laittanut ruokaa talven aikana. Vierailullani näin jääkaapissa avatun sardiinipurkin, puoliksi syödyn eineslaatikon...

Ulospäin suuntautunut, ihmisten kanssa mainiosti toimeen tuleva ystäväni haluaisi muuttaa palvelutaloon. Toivonkin, että hän muistaa vielä kotiin palattuaan päätöksensä olla yhteydessä sosiaalihoitajaan, joka kuulemma tietää palvelutalopaikoista. Ilmoittautuminen jonotuslistalle saattaa taata paikan joskus tulevaisuudessa. Lisäksi toivon, ettei ystäväni kunto odotellessa laske vuodeosaston tasolle vaan edessä olisi monta onnellista vuotta - minunkin kanssani. Olimmehan tälläkin vierailulla onnistuneet hetkittäin tavoittamaan entisten keskusteluhetkiemme intensiivisyyden ja vastavuoroisuuden.

Eilen saattelin ystävän asemalle ja katsoin junan ikkunasta että hän löysi oikean paikkansa. Määränpäässä häntä oli vastassa poika perheineen. Olin helpottunut saatuani viestin, että kaikki on kunnossa. 

Kesä räjähti käsiin

Käsittämätön lämpö on hellinyt meitä monta päivää.Se ajoi minut myös poikkeamaan kesäkukkaostoksille. Laatikoihin kertyi entisten vuosien tapaa niin pelargonioita, orvokkeja, globelioita kuin muutama margareta ja neilikkakin. Kun tarkkaan mietin tuli matkaan myös joku aivan uusikin lajike. Kassalla kilahti euroja puutarhurille alun toista sataa. Ehdin nauttia kukista ehkä neljä kuukautta.

Malagassa en raskinut ostaa kukkia 7 kuukauden aikan kuin puolella tuosta summasta. Mutta jostain syystä ikkunalaudat ja patiot pitää täällä vehreyden keskellä koristella vielä kukkasinkin. Malagassa parvekkeella oli kaksi pientä ruukkua. Täällä kukkivat luonnon kasvit, juhannusruusut ja kukkapenkkien liljat - ja siitä huolimatta pihaan on kannettava vielä näitä istutettavia kesäkukkia. Miksiköhän? Ja miksi olen joka vuosi valmist maksamaan siitä aika lailla?

Kirjoitan tätä omenapuun aloittaessa kukintaansa, tuomien levittäessä huumaavaa tuoksuaan ja pihlajien availlessa nuppujaan. Vuorenkilpvet nostavat komeita kukkiaan hiukan siellä ja täällä,  sipulikukat näyttävät hienot terälehtensä ja jopa raparperi tunkee esiin komeaa kukkaruotiaan. Ehkä totuus on siinä, että kesän korvalla suomalainen tulee yksinkertaisesti aivan hulluksi.  Annetaan kaikkien kukkien kukkia ja hankitaan vielä jotain extraa, siihen lisäksi vielä vähän lisää.  Me ahmimme koko vuoden kukkaloiston muutamassa kuukaudessa. Ja olemme onnellisia. Suotakoon se meille.

Pipo oli tarpeen aluksi

Kun kaarsin kotitielle teollisuusalueelta, loppui lumisade, joka oli alkanut noin kymmenen minuuttia ennen. Toivotti tervetulleeksi Suomen kevääseen. Maisema näytti lähes samanlaiselle kuin lähtiessäni syyskuun lopussa. Pipo ja hanskat olivat tarpeen koiraa ulkoiluttaessani.

Onneksi kotiinpaluuta seurasi yksi päivä aurinkoista. Ehdin puistella ja tuulettaa kaikki huusholllin matot. Muuta siivoamista 4-8 asteen välillä pyörinyt päivälämpötila ohikiitävine sateineen, itätuulen nostattamine laineineen ja hetkellisine sumuineen ei häirinnyt. Ja minun mielestäni oli NIIN kaunista. Sain rauhassa nauttia harmaasta kosteasta säästä lämmittäessäni rantasaunaa. Ja lintujen laulu odotti kaikki odotukset: ne ovat kaikki täällä. Kirjosieppokin saapui parin päivän viiveellä. On ihmeen hyvä kotiin tulla taas. Niinhän lauletaan jossain, tosin mielestäni aivan liian kantrilta kuulostavassa kappaleessa. Mutta totta se on.

Koira ei ollut millänsäkään lentomatkasta. Lentoasemalla sillä oli kiire ensimmäisen ulko-oven vieressä olleen tuhkakupin juureen. Jalka nousi korkealle ja ihme jos en kuullut huokausta. Pissihätä oli kova. Mutta sitten se vaati vettä, Helsinkiin tyttären luo päästyämme se halusi ruokaa ja asettui sen jälkeen selkeästi taloksi. Kun se nakersi keskellä yötä hartaasti puruluutaan, sitä se tekee vain ollessaan tosi hyvällä mielellä, täytyi uskoa että lentomatka ei ollut sille traumaattinen kokemus.

Kiihkeää elämää

Nyt kahden viikon päästä paluusta talo on siivottu. Ja vaatii tietenkin taas uutta siivousta, sillä täällähän eletään jälleen kiihkeästi.
Viikonloppuna sain kotiin myös miehen, "mustan kuin murjaani". Onneksi lämpöaalto saapui samana päivänä, että malttoi purkaa matkalaukkunsa, jossa tosin oli eniten minun tavaroitani. En millään ollut saanut kaikkea omaani mahtumaan 20 kilon painorajan sisään.
Viikonlopun kyläilivät myös poika ja miniä kissoineen. Aika paljon perhettä koolla. Lisäksi olen ehtinyt saunottaa yhden ystävän, viettää vuorokauden työleiriä (ikkunanpesu) sauna/ruoka/viinirentoutuksin toisen ystävän kanssa ja kuunnella kolmannen pulmallista elämäntilannetta, vierailla veljen luona, käydä synttäreillä, nauttia naapureiden seurasta, avusta ja vieraanvaraisuudesta.
Varmaan jossain vaiheessa vain hiljennyn tänne. Luen kirjaa ja kuuntelen ehkä sateen ropinaa ikkunoihin. Sitä ennen on kuitenkin suunnitelmia vaikka kuinka. Olen kuin talviunilta herännyt, täynnä energiaa. Ehkä sillä Malagan auringolla on jotain tekemistä tämän kanssa.

ps.  "Oikeus Suomen sosiaaliturvaan
Lähetämme tämän kirjeen koska selvitämme oikeuttasi Suomen sosiaaliturvaan ja tarvitsemme tietoa tilanteestasi."
NIIN, olin autuaasti unohtant ilmoittaa Kelaan paluustani. Huomasin sen myös apteekissa, jossa minulle ilmoitettiin "näistähän ei sitten tule korvausta"... Että silleen. Nyt olen kuitenkin taas virallisesti sosiaaliturvan piirissä, kuten olin ollut koko talven.

Muuttolinnut palaavat

Nyt alkaa tämän muuttolinnun talvi olla takana päin. Koiran lentolaatikko on otettu esille ja sen pölyt pyyhitty, patja petattu ja vesipullo täytetty. Oma matkalaukku painaa vielä liikaa, joten siitä täytyy valuttaa jotain miehen tuotavaksi parin viikon päästä.

Eilen vietettiin läksiäisiä ja äitienpäivää. Hyvä illallinen  ihanan aviomiehen kanssa päättyi syntiseen jälkiruokaan, joka valmistettiin siinä silmiemme edessä. Pannule laitettiin keko sokeria, pala appelsiinin kuorta, pala sitruunan kuorta, sitten voita, appelsiinimehua, annettiin karamellisoitua ja liekitettiin Grand Marinerilla ja jollain tuntemattomalla liköörillä. Tarjottiin lettujen ja vaniljajäätelön kera. Olipa hyvää ja makeaa. Vastoin alkuperäistä suunnitelmaa oli seuraksi pakko ottaa Malagan talven kunniaksi lasi dulcea malagaviiniä.

Hyvä talvi takana, toivottavasti mukava (ainakin juuri nyt hyvinkin talvinen) kesä edessä. Huomenna iltapäivällä olen Helsingissä. Vävy tulee kentälle vastaan minua ja koiraa. Näen ihanat lapseni ja huristelen tiistaina kohti Päijänteen rantaa. Ensimmäiset kaksi viikkoa menee varmaan pää pilvissä ja kädet siivouksissa. Sitten toivon mukaan voi alkaa sulatella mennyttä talvea ja suunnitella mitä tekisikään loppuvuonna. Mutta sitä jaksaa, kun on jotain mitä odottaa,näinhän sitä sanotaan. Ja minullahan näitä ihania odotettavia asioita on pajon, odottelen ensimmäistä lapsenlasta, odottelen lapsiani kyläilemään niin sinne maalle kun sitten ensi talvena tänne etelään. On mukava nähdä taas kaikki hyvät ystävänsä ja päivittää suhteet ajan tasalle, kulkea metsäpolut ja poimia korvasienet ja vuorollaan kaikki muut metsän antimet, katsella Ristinselkää omalta laiturilta, nauttia rantasaunasta... niin paljon kaikkea.
 Lisäksi päässä pyörii tekstiä, jonka paikka toivon mukaan on paperilla jonkun hetken päästä. Ehkä kirjoittelen sullekin, eihän muuttolintu lakkaa elämästä kesälläkään.

Rantaelämää

Tämä kuva on otettu tänään 27.4. Málagassa.  Tuo alempi 27.4.2011 Keski-Suomessa. Siinä jäät tekevät lähtöään Päijänteestä. Tänä keväänä sama näky taisi olla kuvattavissa jo toista viikkoa sitten,  ennätysaikaisisin.

Kuvien myötä tullaan siihen, että talvipakolaiset alkavat pikkuhiljaa palailla pohjoiseen. On tavattu ystäviä läksiäisten merkeissä. "Enää kaksi yötä." - Niin, mitä? Kaksi yötä kuulemma jäljellä täällä aurinkorannalla. Näin totesi ystävä eilen. Onneksi Suomen Vappua ei tarvitse tänä keväänä ainakaan Helsingissä juhlia viistorännässä.

Minä vietän Vapun täällä. Ehkä tuolla hiekkarannalla makoille, jos päivä ei ole liian kuuma. Sääennuste nimittäin lupaa koko viikolle lähes 30 astetta ja aurinkoa. Ehkä onkin pian  jo oikea aika siirtyvä viileämmälle rannalle. Toisaalta mieleen muistuu kuinka västäräkkinaaras kylmänä toukokuun päivänä tuijottaa laiturillamme syyttävästi puolisoaan, että miksi toit minut tänne palelemaan? Ja pesästä tuolla laiturin alla, kylmäällä betoniarkulla, siitäkö luulit minun haaveilleen koko lentomatkan? Lopulta muutamien viikkojen päästä se kuitenkin on onnellinen omassa kodissaan ja keikuttaa pyrstöään tepastellessaan siinä edessämme. Siksi minäkin odottelen vielä viikon verran.

Talvi on hurahtanut nopeasti. Olen niin onnellinen siitä, että meillä oli mahdollista kalustaa itse tämä vuokrakoti, jonka sijainti on mielestäni edelleen täysi kymppi. Tämä on oikeasti koti, jossa voi elää arkea - ei hotellihuone/huoneisto, jossa vain kulutetaan aikaa.

Tyttäreni oli oikeassa todetessaan että paikkaa määrittää juuri tuo arki. Paikan voi tuntea vain elämällä arkea, samaan tunnelmaan ei pääse rakkaassakaan kaupungissa vain kyläilemällä. En oikein usko, että minulla on tarvetta tulla tänne lomailemaan, sitten kun joskus on ehkä pakko lupua tästä elämäntavasta. Nythän minun elämäni on vain rusinoitten noppimista pullasta - minun kohdallani se tosin tarkoittaa, ettei niitä rusinoita tarvitse syödä.

Ei pääsiäistipuja

Espanjan pääsiäinen on täynnä perinteitä. Minunkin pääsiäiseni on ollut aiemmin. Olen  kaivanut kaapeista joskus ammoin kotiapulaiseltamme saadun pahvisen pääsiäismunan, ottanut esille pienet keltaiset tipukynttilät, kylvänyt rairuohon tai vehnän, yleensä - liian myöhään. Näillä pikkujutuilla koko koti on ollut täynnä Pääsiäiseen kuuluvaa valoa ja uskoa tulevaan.

Pääsiäisen ruokalistaan on kuulunut lammasta, kanamunia ja mämmiä. Aamulla on siitä vanhasta munasta kaivettu pikkuyllätykset vaikka kaikki ovat aikuisia.

Mutta nyt oma traditioni on aivan hukkateillä. Kuvan pikkunarsisseja sai täällä joskus itsenäisyypäivän aikoihin. Pajunkissoista ei ole tietoakaan. Vasta pitkäperjantaina huomaan, ettei minulla ole ensimmäistäkään pääsiäiskoristetta, ei ensimmäistäkän pääsiäisliinaa, jollei mukaan lueta  Pylsyn keltaista huopaliinaa, joka on ollut pöydällä jo joulukuusta lähtien.

Tänä keväänä ei ole pikkunarsisseja,
ei pihalla eikä pöydällä.

Jälleen kerran huomaan, kuinka helposti lukkiudun vanhoihin tapohini. Mistä se sitten johtuukin, tämä Pääsäinen ei tunnu aidolle vaikka kuinka olen nähnyt noita Semana Santan kulkueita, taittanut ruokapöytään Marimekon keltaiset servietit, kekustellut runsaasti uskonnollisista aiheista - kiivaastikin, lukenut jopa Hesasrista tutkijan ajatuksia siitä "mitä Jeesukselle todellisuudessa tapahtui Pääsäisenä".

Ensi syksynä taidan roudata mukanani nuo tärkeimmät pääsiäisreliikkini. Ehkä silloin pääsen oikeaan tunnelmaan.

ps. Jos huomaatte tässä tekstissä jotain käsittämättömiä epäjohdonmukaisuuksia, se saattaa johtua siitä, etten ole enää vuosiin työskennellyt avokonttorissa ja nyt ympärilläni risteilevät keskustelut tuntuvat vievän omat ajatukseni taivaan tuuliin.

Semana Santa

Suomalaiselle protestantille tai kirkkoon kuulumattomalle on vaikea ymmärtää Semana Santaa, espanjalaista pääsiäisviikkoa. Málagassa sitä ei voi olla huomaamatta.

Se on kirkollinen juhla, jossa viikon ajan (aamu/iltapäivästä jopa seuraavaan aamun kello viiteen) kuljetetaan mm. Neitsyt Marian ja Jeesuksen kuvia kotikirkoistaan Catetraaliin ja takaisin mahtavilla laveteilla, joita tarvitaan kuljettamaan noin 130 miestä. Saattueen edessä kannetaan paimensauvoja, lippuja ja viirejä, suitsutusastioita. Niitä seuraavat nasaretilaiset, huppupäisiin asuihin pukeutuneet veljeskuntien edustajat, kantaen kädessään pitkiä kynttilöitä, joiden vahaa lapset käyvät keräämässä. Lavetin pitkien aisojen etuosassa on suuri komea hopeinen kello, johon vasaralla soitten kerrotaan kulkueen pysähtymisestä ja voimallisella kilinällä uudelleen kulkuun lähdöstä. Kaiken yllä pauhaa käsittämättömän harras, kaunis ja kuitenkin niin mahtipontinen puhallinmusiikki ettei sellaista kuule missään muualla. Illalla ja yöllä tätä ympäröi vielä samettinen pimeys jossa kynttilöiden liekit valaisevat.

Tämä kuva, kuten kaikki kuvat tässä, on otettu ikkunastamme
kurkottaen Semana Santan aikana 2013,
tämä joskus puolen yön jälkeen.

Humu jatkuu Palmusunnuntaista Pääsiäisen loppuun, alkaen aina aamupäivällä ja päättyen myöhään yöllä. Itse valvoin viime talvena Calle Marques Larioksen kämpässämme tuon akustisen kattomme alla aamuyön tunneille asti kuunnellen musiikin voimistumista ja loittonemista kulkueen kiertäessä keskustan katuja. Kaikki ne kiersivät yksinkertaisen ikkkunamme alta, katu oli täynnä väkeä ja ihmiset liikkeellä perhekunnittain yötä myöten.

Katsomoiden rakentaminen katujen varsille kestää viikkoja. Paikat on numeroitu ja liput niille on myyty jo aikoja sitten loppuun. Turistilla ei ole toivoakaan istumapaikasta, paitsi istumalla reitin varrella olevassa kahvilassa, baarissa tai ravintolassa. Aitiopaikan voi lunastaa siis vaikka lasillisella viiniä. Tai sitten seisomalla tungoksessa reitin varrella tai kuluetta seuraten.

Näillä huppupäillä ei ole mitään tekemistä
Kun-Klux-klaanin kanssa.

Vaan mistä on kysymys? 
 Uskonnosta tietenkin, mutta sen lisäksi ihmisten kanssakäymisestä, perheitten osallistumisesta. Kaikki ovat mukana jollain lailla.
Koko vuoden on puistoissa voinut kuunnella orkestereitten harjoittelua iltaisin. Ja orkesterit ovat isoja, niissä soittavat nuoria ja vanhoja. Missään ei varmasti ole niin paljon puhallinmusiikin ystäviä kuin tässä kaupungissa.
Hyvissä ajoin ennen pääsiäistä alkaa nähdä vanhan kaupungin kaduilla ihmisiä kanniskelemassa hassuja metallisia hupun kehyksiä. Luulen että niitä käydään teettämässä uskonnollisiin tavaroihin erikoistuneissa pikkumyymälöissä. Ja nasaretilaisia on niin täysin valkoisiin kuin mustiinkin, punaisiin ja vihreisiin väreihin sonnustautuneita. Viimeisenä seuraa soittokulkue, puhaltimet ja rummut.

Jos näin George Townissa Malesiassa Thaipusan juhlakulkueessa härkien vetämät suuret, komeat hopeiset vaunut, niin näissä kulkueissa on hopeaa liikkeellä vähintään yhtä paljon, ja kukkia, kukkia, kynttilöitä tuhansittain.

Kerroin, että lapset keräävät kynttilöitten vahaa. Luulin ensin, että kulkueen keskelle vähän väliä ryntäävät lapset halusivat nasaretilaisilta tulta omiin kynttilöihinsä, nämä nimittäin laskivat pitkät paksut kynttilänssä kohti lasten käsissä olevaa jotain. Muutaman päivän päästä näin lähempää lasten käsissä vahapalloja, joista suurimmat olivat toistakymmentä senttiä halkasijaltaan; nämä lapset olivat nähneet monta kulkuetta.

Tapahtuman jälkeen katuja pestiin viime vuonna varmaan viikon verran. Niitä harjattiin, vuoltiin kynttilänvahasta, liuotettiin, pestiin saippualla. Ja silti ne olivat petollisen liukkaat monen monta päivää.

Tuo kaikki oli ihana kokea, ja yritän tänäkin vuonna istuttaa itseni vaikka jonekkin Calle Granadan kahviloista. Mutta Semana Santa 24/7 -kokemus on onnekseni minun kohdaltani koettu. Saan tulla illalla nukkumaan omaan sänkyyn, jonne musiikki ei kanna aamuyön tunteina.

Kesä

Suomalaisella on kesä, kun päivällä lämpötila ylittää hellerajan. Kesä on ollut täällä nyt pari päivää.

Espanjalaisten mielestä on vielä kevät. Aamulla näkee ihmisten kiiruhtavan töihin untuvaliiveihin tai toppatakkeihin pukeutuneena. No, toki ei kaikkien. Rantakatumme kahvioissa istuskelevat ovat vähentäneet vaatetustaan jopa lyhytihihaiselle, mutta edelleen paikallisilla naisilla ovat helyt kaulassa, korkokengät jalassa, neuleet ja asusteet viimeisen päälle ja naama meikattuna, kiharat kohdillaan. No, toki ei tässäkään tapauksessa ihan kaikilla.

Mutta meidät turistit, jotka olemme onnistuneet aika hyvin pukeutumisella naamioitumaan paikallisväestöön talven aikana, erottaa nyt kyllä helposti katukuvasta. Me pujahdamme koloistamme kadun poikki shortseihin ja t-paitaan tai rantamekkohin sonnustautuneena, jalassa rantasandaalit tai kroksit. Varusteena iso kassi, jossa rantapyyhkeet, aurinovoiteet, tyynyt ja lukemiset.

Ja rannalle ovat ilmestyneet jo virvoitusjuomakauppiaat. Yksi kantaa kylmälaukkua, toinen ämpäriä muovikassissa, kolmas jäillä ja juomilla täytettyä muovikassia. Jokainen tarjoaa olutta, cocacolaa, fantaa, vettä. Hinnat vaihtelevat euron ja kahden välillä.

Auringonpalvojalta toiselle kulkevat myös hierojat huudelen vaikka keskelle untasi "masaje, masaje". Sen saat viidellä tai kymmenenllä eurolla, riippuen siitä hierotaanko vain kehon yläosa vai myös jalat.

Mutta rannalla on vielä tilaa ja näin viikolla Malaguetan rannassa on rauhallista. Kun istuu iltapäivällä xiringuito Mamissa syömässä tulilla paistettua kalaa, tuntuu kuin olisi maalla. No, ehkä täällä on nytkin astetta enemmän porukkaa kuin kotikylällä juhannuksenkaan aikaan.

Ps. Ehkä espanjalaiset ovat oikeassa. Iltapäivällä työntyi mereltä viileä sumu ja kummasti oli kevään tuntua ilmassa.

Putkimiehen visiitti osa I ja II

Viime perjantaina soi ovikello. Putkimies käveli sisään ja pesuhuoneeseen. Meni ulos. Adios.

Kohta soi ovikello. Sama putkimies käveli sisään ja pesuhuoneeseen. Saimme ohjeen avata vedentulon ja kahden päivän päästä käyttää kylpyhuonetta. Jos vuotoa, pitää soittaa hänen antamaansa puhelinnumeroon. Hän tulee takaisin viikon päästä ja katsoo mitä pitää tehdä. Jos jotain niin kestäää n. kaksi päivää.

Tämä lienee tilannekartoitusta. Nyt on tiistai. Vettä on käytetty sunnuntaista asti, mutta naapuri ei ole vielä huutanut apua.

Siis odotellaan edelleen. Ja toivotaan ettei taivas (katto) putoa naapurin niskaan.

Kell onni on, se onnen kätkeköön

Tällaisesta kauniista kevätpäivästä ehkä osaa iloita ääneenkin.
Siitä ei ehkä seuraa "itku pitkästä ilosta".Seitsemän vuotta sitten huhtikuun alussa oli
kevät jo näin pitkällä Keski-Suomessa. Miten mahtaa olla nyt? Täällä Málagassa oli tänään ainakin ensimmäinen hellepäivä.

Tuon otsikon viisauden opin omassa lapsuudessani. Mistään ei saa iloita etukäteen eikä ainakaan ääneen, ettei sitä viedä pois. Kuitenkin elämä on niin paljon harmaampaa, jos niistä onnenpipanoista ei saa nauttia. Joskus tekisi mieli huutaa sitä ääneen, mutta en tietenkään tohdi, en uskalla.

Nyt on kuitenkin kerrottava, että alkuvuoden jännitykset ovat toistaiseksi onnellisella tolalla.
Pieni ihmisen alku kehittyy lapseni kohdussa. En kuitenkaan uskalla sanoa vielä ääneen että olen matkalla mu.... niin, en tohdi. Ja toinen lapseni taitaa hänkin saada vaimonsa kanssa jo jonkin aikaa itäneen haaveen toteutettua: kotinsa neliöt tuplattua - tosin myös roimasti asuntolainaa. Mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Olen seurannut tyttäreni kamppailua sen asian kanssa, että uskaltaako raskaudesta iloita vai kuinka kauan täytyy odottaa että saa uskaltaa. Mietin, kuinka kauan äitini minuun joskus ammoin lapsuudessani iskostama oppi oikein vaikuttaa minuun, minun lapsiini. Äiti, miksi et antanut lapsiesi iloita asioista vapaasti, miksi istutit minuun epämääräisen pelon huomista kohtaan? Ja miksi minä olen, vasten tietoista tahtoani, jakanut sitä oppia edelleen?

Vesiongelmia

Näin ihanan puhdasta vettä tursui
suihkukaappiin lattiakaivojen tyhjennyksen
yhteyessä. Oliko mekaaninen puhdistus voinut
rikkoa hauraat putket?

 

Kun aikanaan veneilimme, aiheutti enemmän ongelmaa katon läpi tuleva vesi, kuin veneen pohjalle kertyvä. Oli ikävä herätä yöllä ja huomata ensimmäisenä, että makuupussi tai peitto oli märkä. Vaikka kantta kuinka olisi tilkinnyt tuntui sadevesi löytävän tien sisälle hyttiin.

Enää ei veneillä, mutta toissailtana naapurilla oli hiukan samanlainen ongelma, joka heijastui meillekin. Olin juuri sammuttamaisillani lukulmapun, kun ovikello soi. Itse asiassa luulin, että joku soitti alhaalla ulko-oven kelloa ja oli näppäillyt väärin. Emme odottaneet ketään. Tyynnytin koiraakin, ettei se mitään ole, jatka unia.

Mutta soitto jatkui itsepintaisesti. Oli pakko nousta vuoteesta. Ovikello se on, kymmeneltä illalla. Joku oli käytävässä ja vaati itsepintaisesti että avaan ovea.
-- Por qué? katsoin samalla ovisilmästä minkänäköinen häiriköijä siellä on, kelle tahansa en avaisi.
Oven takana seisoi aamutakissaan alakerran vanha leskirouva ja sanoi että kyllä minun nyt on ihan pakko avata ja tulla katsomaan.

En ymmärtänyt puhetulvasta lähes muuta kuin että kylpyhuonetta täytyy tulla katsomaan. Ja totta totisesti: naapurin kylpyhuoneen katossa oli monta märkää läikkää ja yhdestä jo hiukan alas notkuvasta tippui vettä lattialle. Meidän kylppäristäkö? Tässä vaiheessa palasin jo herättämään miehenkin, joka kaikesta hälystä huolimatta nukkui "Ruususen unta".

Viemärihommat ovat tämän talon vitsaus. Olimme jo vuosi sitten ilmoittaneet vuokraisännälle että vessanpöntömme vuotaa vettä lattialle, siihen saatiin korjaus syksyllä. Pönttö irroitettiin, tiivisteet vaihdettiin. Ei pitäisi vuotaa. Kun tyhjentää ammeen, tulevat vedet osin lattialle vaikka röörit rassattiin tammikuun lopulla, minun syntymäpäivänäni, jos muistatte. Olimme tehneet sen, mikä on ollut vallassamme. Nyt emme kuitenkaan olleet kylpeneet moneen viikkoon. Muutenkaan ei vettä oltu hulvattu lattialle. Oliko mekaaninen puhdistus voinut rikkoa hauraat putket?

Yöllä ei ollut muuta tehtävissä kuin sulkea kokonaan kylpyhuoneeseemme tuleva vesi. Onneksi kylpyhuoneita on kaksi. Ensimmäiseksi aamulla asiasta kerrottiin vahtimestarille, joka kävi katsomassa tilanteen ja totesi että vian täytyy olla jossain putkistossa.  Saimme siis synninpäästön, mutta hanat pysyvät kiinni niin kauan että joku tulee todenteolla tutkimaan vikaa. Siis odotellaan.

On se luojan lykky, että olemme tässä vain vuokralla. Pahoin epäilen, että talolla on edessä suuri putkiremontti. Sitähän enteili jo joulukuussa keittiömme seinällä kulkevasta putkesta tulvahtanut saippuavaahto ja vesi. Tietenkin remonttikulut siirtyvät vuokriin jollain aikajänteellä, mutta ainakin meidän vuokra on "suojeltu sopimuksella" seuraavat neljä vuotta.

Aina kun kuulen veden lirinää - ja sitä kuuluu jatkuvasti - olen varma, että nyt taas vettä juoksee seinää pitkin. Nyt pelkään myös kylpyhuoneemme lattian romahtavan naapurin niskaan jonain yönä, jos korjausmies ei pian ilmesty paikalle.

Hiihtolomaterveiset

Takaisin Suomessa noin puolen vuoden poissaolon jälkeen. Odotukset korkealla. Mielenliikkeet olivat olleet vuoristoradalla, mutta nyt oli tilaisuus tavata rakkaita lapsia, ystävä Turussa, liittyä toisten seuraan Tampereella ja matkata kimpassa kohti Äkäslompoloa.

Lapsiterapiaa
Kentällä olivat vastassa tytär ja vävy. Tuntui mukavalta. Pian seurasin tyttären pakkaavan kassia työmatkaa varten. Lähtö kongressiin jossain päin Eurooppaa alkaisi iltapäivällä. Onneksi ehdimme syödä lounasta yhdessä. Palattuani pohjoisesta vietimme tytär-äiti -laatuaikaa sohvan nurkkaan käpertyneenä, pussilinen taffeleita välissä, jutellen tyttären raskaudesta ja sen peloista. Tuli hyvä olla. Vietimmepä jopa aikaa saunanlauteilla - ja se jos mikä on terapiaa suomalaiselle.

Poika näytti jälleen kerran kykynsä keittiössä loihtiessaan mahtavat itämaiset ateriat sekä menomatkallani että palattuani. Oli ihanaa olla hetki lasten ja heidän puolisoittensa kanssa. Ilouutinen oli, että saamme pojan lomailemaan Malagaan jo viikon päästä. Äiti ja isä kiittävät ja nauttivat jo etukäteen.

Notten karvoissa
Jos oma koirani ei paljon reagoinut paluuseeni Malagaan, niin Notte peitti minut pienen sheltin rakkauteen - ja karvoihinsa. Olin kuin turkis riehakkaan vastaanoton jälkeen. Koira oli haistellut syksystä asti kassiani, joka odotti minua Helsingissä ystävän luona. Kun vedin toppatakkini ulos kassista, sinne syntyi tilaa hyvinkin Notten verran - ja kassin perusteellinen nuuhkuttelu alkoi.
Jos maailma paranisi sitä mukaan, mitä sitä Leenan kanssa paransimme saunoessamme ja istuessamme iltaa, niin kaikilla olisivat nyt asiat kunnossa. Ainakin minun oloni koheni kohisten.

Turkkusissa
Otin taksin asemalta. Muutaman minuutin taksimatkan jälkeen olin kymmentä euroa köyhempi,  Malagassa olin tottunut maksamaan samasta matkasta noin 5 euroa. Jäin odottamaan kerrostalon eteen, että ystäväni tulisi avamaan minulle alaoven.

Sydän miltein pysähtyi kun katsoin häntä, ei hän ole vanhus, vai muutaman vuoden minua vanhempi.  Hän oli menettänyt painostaan valtaosan, hiuksistaan suuren osan. Koko olemus, liikkumista ja ajatuksenjuoksua myöten, oli muuttunut rajusti. Hänen vointinsa oli painanut mieltäni koko talven eikä tilanne helpottanut tapaamisen jälkeen. - Ja arvannette mikä huojennus oli jutella hänen kanssaan puhelimessa juuri ennen paluutani Malagaan. Hän oli saanut takaisin entisen äänensä, puheen nopeuden ja rytmin. Hän oli päässyt sairaalaan heti lähtöni jälkeen ja lääkitystä oli muutettu rajusti. Saattoiko kaikki johtua väärästä lääkityksestä?

Nokka kohti pohjoista
Junamatkalla Tampereelle luin VR:n tarjouksesta: matkusta 5 eurolla. No, piti ensin liittyä Veturiin ja tilata matka 48 h ennen matkaa. Nyt olin kuluttanut junalippuhin jo 70 euroa. Päätin liittyä - ja petyin. Halpoja lähtöjä oli vain muutamia. Niistä yksikään ei sattunut matkani varrelle. Onneksi matkaisimme Tampereelta loppumatkan Lappiin henkilöautolla.

Ja yllätys, perillä odotti lumi ja pakkanen. Hohtavat hanget, kuukkelit, riekot, korpit, jopa hömötiainen. Ja loppuviikosta sain hengittää odottamaani lumisadetta. Aika kului siivillä. Aamiainen, hiihto, sauna, ruokailu, kävelyä kylällä, ruokailua ja unta. Sattumien kautta Äkäslompolossa oli meidän tupamme lisäksi viisi muutakin hyvää ystävääni. Sosiaalinen kanssakäyminen oli siis varmistettu.

Summa summarum
Kaikki odotukset täyttyivät. Vatsakin taisi täyttyä aika hyvin, kiitos muun muassa rieskan ja Fazerin suklaan sekä saunaoluen. Puntari näytti loman jälkeen tutut kaksi kiloa lähtölukemia enemmän.

Jotain tummiakin sävyjä auringon paisteiseen lomaan kuitenkin mahtui. Huomasin taas, että ajatusmaailmani on joissain asioissa tyystin erilainen kuin hyvillä ystävilläni. Johtuuko se siitä, että olen viettänyt viime vuosina pitkiä jaksoja ulkomailla vai onko kokemani vain tiukentanut ajatuksiani siitä ettei asioita pitäisi yleistää - esim. kaikkia maahanmuuttajia tai muslimeja arvostella saman sabluunan mukaan. Tunsin olevani ulkopuolinen ajatusteni kanssa... kunnes muistin, että näinhän on aina ollut. Minun pitäisi vain oppia antamaan tilaa muidenkin mielipiteille. Joittenkin asioitten suhteen minä en taida sitä koskaan oppia.

Mutta hauskaa meillä oli. Sitä ei voi kieltää.

Pahaa oloa? Vai ihan tavallista elämän aaltoliikettä?

Minä tiedän, että itku on ollut herkässä aina täytettyäni 50 vuotta. Siis, viimeiset noin kymmenen vuotta. Ihan sama kruunataano Miss Suomi, soitetaanko jonkun maan oma "maammelaulu", löytyykö nyyhkyleffassa "se oikea" vai luenko esim. Katja Ketun niin ihanan raastavaa tekstiä.

Nyt itku on ollut herkässä monta viikkoa. Johtuuko se siitä, että pelkäsin ystävän sairastuneen syöpään (onneksi diaknoosi oli toinen), toisen voivan huonosti eläessää itsekseen parkkiksen ja masennuksen kanssa, etteivät lapseni olleetkaan kädet ojossa odottamassa minua kotimaassa käymään, haparoivasta halusta päästä mummokastiin? Olkoon syy mikä tahansa olen kehrännyt siitä pakahduttavan, lohduttoman olon. Enkä voi sitä myöntää, koska kuulen jonkun sanovan että piehtaroin itsesäälissä - minulla on kaikki niin hyvin, enkä vain tajua sitä: näen vain menneisyyden peikot ja tulevaisuuden varjot. En uskalla kohdata elämää sellaisena kun se tarjotaan minulle kaikessa täyteläisyydessään.

Milloin ihminen kasvaa aikauiseksi? Luulin, että se tapahtuu kun muuttaa kotoa tulevan miehensä luokse. Väärin. Luulin, että se tapahtuu kun saa lapsia ja kantaa niistä vastuuta. Väärin. Luulin, että viimeistään silloin  kun omat vanhemmat kuolevat ja on pakko hoitaa kaikki asiat. Minä en tainnut kasvaa aikuieksi silloinkaan. Kuinka usein saammekaan kuulla miehistä, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi - ikuisia pikkupoikia. Minä taidan olla sellainen, vaikka olenkin nainen. Pelkään niin kovin kohdata sen kovimman asian, jonka edessä minun on pakko kantaa kaikki vastuu ihan itse, ei ole enäää mitään olkapäätä, ei mitään selkää, joka taakse paeta.

Seuraavat pari viikkoa taitaa tällä sivulla olla hiljaista. Jos hyvin käy, lähetän päivityksen vierailtuani sen parkkista sairastavan ystävän luona, päästyäni hiihtämään pohjoisen hangille ja nautittuani Velhonkodan ihanasta munkeista ja kahvista ... Toivottavasti itku ja ahdistus tippuvat hangille, neulasten hierottavaksi, yöpakkasten haihdutettavaksi. Jospa minä kasvaisin aikuisesksi pikku hiljaa - kuka tietää.

Andalusian päivä yllätti taas

 

Tänäänhän on perjantai, tavallinen arkipäivä, kaupungissa jossa kaupat ovat lähes aina auki.  Tänä aamuna mies palasi kuitenkin koiran aamulenkiltä ILMAN leipää. Onneksi minun eilisestä sämpylästäni oli puolet jäljellä ja se oli isompi kuin tavalllisesti. Ja onneksi löytyi vielä yksi pala pannukakkua. (Sitä on tehtävä joka viikko, kerron joskus miksi.) Aamiainen oli turvattu.

Mutta yleensäkin täkäläiset juhlapyhät yllättävät aina. En nytkään ollut huomannut kaupan ovessa mitään ilmoitusta enkä lehdissäkään ole suomalaiseen tapaan "Andalusian päivän muistiota". En ole vielä oppinut tekemään itselleni muistilistaa juhlapäivistä, tai laittamaan kalenteriin huomautusta.

Onneksi olimmme varanneet päivän siivoukseen eikä ruoanhankintaan. Vain salaattiaineet oli vielä hankkimatta. Tänään olisi ollut ikävä syödä ihan tavallista iltapalaa: näkkileipää ja juustoa  jos sitä sattumoisin olisi löytynyt kaapista: tänään tulee vieraita!

Menen illan suussa lentokentälle vastaan vanhoja hyviä ystäviä, jotka viettävät ensi viikon kanssamme. Eläköön ystävyys. He ovat lähtenee aamulla anivarhain liikkeelle ja luulen etteivät välttämättä halua ulos syömään joskus kahdeksan aikoihin. 

Onni oli myötä - jälleen kerran, pääsimme säikähdyksellä.  Leipäkauppa avasi ovensa tänäänkin - vaikka pari tuntia tavallista myöhemmin. Tässä tapauksessa leipäkauppa tarkoittaa pientä hyvin varustettua hedelmäkauppaa, josta saa myös leipää, säilykkeitä, alkoholia, pesuaineita yms. Mutta hyvä, että hallista oli hankinnat tehty jo eilen, sillä mieluummin tarjoan kalastusta harrastaville vierailleni  tuoretta tonnikalaa pihviksi paistettuna, kuin purkkitonnikalaa. Voisi se olla hyvääkin, mutta me suomalaiset olemme jo opiskeluaikana saaneet sitä tarpeeksi.

Fuengirolassa

 

Vietimme  mukavan rupeaman Fuengirolassa.Viime perjantaihin kuului mm. ilta Bar/Restaurante Karibussa, jossa esiintyi Kim Floor Tarmo Laakson kanssa. Kiitos teille! Musiikki oli hyvää, tunnema kiva.

Kun odottelimme ohjelman alkamista ja käynnissä olleen tietokilpailun tulosten selviämistä, totesimme baarin olevan täpötäynnä meitä suomalaisia. Keski-ikä oli jos mahdollista vielä meidänkin ikäämme enemmän. Niin montaa suomalaista en ollut nähnyt samassa tilassa sitten syyskuun lennon eli puoleen vuoteen. Jossain vaiheessa mies sanoi minulle: Muistuta minua, jos unohdan,  minä en halua asua Fuengirolassa.

Niin, jostain syystä osa tämän maan viehätyksestä on asua espanjalaisten ympäröimänä, keskellä normaalia kaupunkielämää, jossa on muitakin kuin "lomalaisia" ja yrittää ymmärtää mitä ihmiset sanovat ja kommunikoida heidän kanssaan. Suomenkielikylpy oli kuin kylmää vettä niskaan. Siis meille, ei varmaan läheskään kaikille. Luulen, että tietokilpaluun osallistumaan tulleet tunsivat olonsa kovin kotoisaksi. Onneksi me olemme erilaisia - onneksi se on luvallista.




 Illan aikana kuulime mm. Leonard Cohenin kappaleita. Hän sattuu olemaan yksi ehdoton suosikkini ja Kimin ääni sopi tulkintaan erinomaisesti.

Tapaksia

 

Elokuvaillan päätteeksi teki mieli lasilliselle ja haukkaamaan jotain suolaista ennen kävelyä kotiin.  Poikkesimme siis La Cuevaan vanhassa keskustassa.

Suhteemme tapaksiin on kahtiajakoinen. Niin kovin monessa paikassa tapakset osottautuvat pikkukipoiksi, joissa on joko makaronilaatikkoa ilman lihaa, perunasalaattia yhdellä pienellä katkaravulla maustettuna, paikallista perunapannukakkua, epämääräistä keittoa.. yleensä niissä on hyvin vähän proteiinia, mutta paljon hiilihydraattia. 

Täällä on tapana, että kun tilaat lasillisen viiniä tai olutta, pöytään tuodaan sen seuraksi jotain naposteltavaa. Monessa paikassa talo tarjoaa  joko pähkinöitä tai muuta napsteltavaa, jopa karamellia, mikä hiukan ihmetyttää. Mutta poikkeuksiakin on. Kun hyvin käy, saatat saada lasillisen seuraksi pikkuisia leipäsiä, joissa on päällä juustoa tai iberialaista kinkkua, maustettua tomaattimurskaa etc.

Yksi todella  iloinen yllätys on La Cueva. Täällä pöytääsi tuodaan lasillisen seuraksi tuollainen (ylä)kuvassa oleva pienempi annos hieman muunneltuna. Tukevan vahapaperin päältä löytyy esim. tuhtia sylttyä (hyvää) tai mainiota "maalaismakkaraa" tuoreen rapean leivän kera.

 
Mehän olimme ehtineet unohtaa tuon ihanuuden ja tilasimme annoksen Iberialaisia herkkuja (tuo samaisessa kuvassa alempana oleva iso annos). Päätös yhdestä lasillisesta karitui välittömästi, kun tarjolla oli niin paljon hyvää. Kun tilasimme seuraavat lasilliset, niitä seurasi uusi annos pikkupurtavaa.


Laskun loppusumme ilahdutti positiivisesti. Olisimmeko voineet kotona Suomessa nauttia näitä herkkuja tuohon hintaan? Tuskin vain. Ja samalla kertasimme elokuvakokemuksia, mietimme rakkaita lapsiamme ja nautimme sanalla sanoen hyvästä illasta.

 Kotimatkalla mietin, että nyt tuli kyllä kaikki suolasuositukset ylitettyä reippaasti. Aamulla silmäluomet ja vaaka kielivät nesteen kertymisestä, kaikki yöllä janooni juoma vesi oli imeytynyt kudoksiin. Onneksi olin juuri lukenut Ylen-uusitista ravintoterapeutin suosituksen 80/20 -elämäntyylistä: jos syöt 80 prosenttisesti hyvin, voit aina silloin tällöin retkahtaa 20 prosentin edestä. Seuraavana päivänä nautimme siis uunissa grillivastuksen alla paistettua kalaa tomaatin kera - en lisännyt suolaa lainkaan.