Ensimmäistä kertaa Malagassa ...

Aina joskus tekee ensimmäistä kertaa asioita, vaikka olisi jo yli kuusikymppinen. Asuttuani täällä talvipakolaisena lähes neljä vuotta, olen nyt eka kertaa yksin kotona, tosin nytkin koira seurana.
Mies on Pikku-Myyn vahtina ulkomailla. Mummin oli luovuttava siitä mummihommasta, sillä minulla oli sisko kyläilemässä. Hän lensi takaisin Suomeen eilen. No, sen suurempaa irtiottoa arjesta tämä parin yönseudun yksinolo ei ehdi aiheuttaa. Huomenna saan taas seuraa.

Eka kertaa tapahtuvia asioita tuo vierailukin kuitenkin oli. Sisko oli lähipiiristäni ainoa, joka ei ollut käynyt meillä täällä meren äärellä. Nyt saimme sitten ihan rauhassa puhua kaikesta, joka kiinnostaa vain meitä kahta ja pitkästyttää kaikkia muita.  Vietimme sisarusten laatuaikaa myös käymällä elämämme ensimmäistä kertaa Hammamissa, andalusialaisessa kylpylässä. Siskolle se oli 60-vuotislahjamme ja minä pääsin ikään kuin siivellä. Suosittelen muillekin parituntisen viettämistä lähinnä kynttilöin valaistussa rauhallisessa ympäristössä. Alhambrasta tutut kaakelikuviot peittivät seiniä, altaat olivat mukavan matalia istuskella, vesi lämmintä tai kuumempa, oli höyrysaunaa ja hoitoja. Hoito oli paitsi nautinnollista ja rentouttavaa, varmaan myös tehokasta - sänky oli illalla erityisen kutsuvainen jo heti puoli yhdeksän jälkeen. Menen varmaan toisenkin kerran Hammam al Andalus, Málagaan.

Sisko oli onnellinen, kun sai varastettua muutaman päivän etelän aurinkoaikaa, syödä aamupalaa parvekkeella ja nukkua aamulla pitkään. Minä olin onnellinen siitä, että ettei tarvinnut odottaa siskon tapaamista seuraavaan kesään. (Lisäksi olin onnellinen, koska sisko ehti kutoa miehen matkaan villasukat ja lapaset Pikku-Myylle, että tämä tarkeni kylmässä pohjolassa tämän viikon.)

Ja nyt alan valmistautua pikku hiljaa huomiseen. Vaikka Pikku-Myyn ja äitinsä vierailu ei lukeudukaan ensimmäistä kertaa -asioihin, odotan heitä innolla huomenna saapuvaksi. Ja onhan ihana köllähtää taas armaan puolison viereen maate. Ja ihanaa on sekin, että koiran kanssa aamulenkille lähtee hän, en minä.

Luulosairas ensiavussa

Sairaskertomus alkaa keskiviikkoillasta. Menen nukkumaan jo puoli yhdeksän yhdentoista sijaan. Olen aivan rätti. Aamulla herään puoli yhdeksän ja olen edelleen yhtä väsynyt ja voimaton. En osaa yhdistää tuntojani mihinkään tietämääni. Eihän saisi googlettaa, mutta en löydä oireisiin pahemmin osumia - vaikka niitä kuulemma löytää vaikka kuin kun vain vähän etsii. Olo kun ei tunnu flunssalle eikä ruokamyrkytkselle, ei kuumetta, ei tukkoisuutta, ei kurkkukipua, ei mahanväänteitä. Epämääräinen kipu kädessä ja rinnassa pelottaa, mutta sehän voi olla mitä vain. Ruoka etoo, närästää. Aamupuuron syöminen sujuu vaivoin, sitten takaisin nukkumaan. Miten kunto voi romahtaa hetkessä?  Päivällä pari lusikkaa pelkkää riisiä. Koira sai ihanat lampaanlihat, vihannekset eivät kelvanneet.


Kun tätä rataa jatkuu lauantaiaamuun, ihana mies lähtee kanssani terveyskeskuksen päivystykseen.  Papereissa lukee, että se on auki joka päivä "todos dias 8-20". Taksi jättää meidät korttelin väärälle puolelle. Joudumme kävelemään. Korttein toisella puolen huomaamme, että portit ovat kiinni. Todos dias tarkoittanee ma-pe. Ystävällinen koiran ulkoiluttaja kertoo Palon terveysaseman päivystävän. Odottelemme kadunkulmassa taksia saapuvaksi, nojaan liikennemerkkiin. Taksia ei kuulu. Onneksi on loiva alamäki, joudumme kävelemään kolmisen korttelia taksiasemalle.

Palon terveyskeskus osoittautuu yhtä umpimieliseksi kuin edellinenkin. Onneksi taksikuski huomaa sen ja vie meidät pyynnnöstämme kaupungin toiselle laidalle, samaan ison sairaalan päivystykseen, jonne minut vietiin taannoin ambulanssilla. Se ainakin olisi auki.

Mukanani ovat EU-sairausvakuutuskortti ja paikallinen NIE-kortti, passi. Pääsen kirjautumaan jonoon, löydämme tyhjät penkit kymmenien muiden odottajien seurasta. Huoneen päädyssä on pöytä, sen takana sairaanhoitaja ja tietokone, kuumemittari, verenpaineenmittauslaite ja edessä kaksi tuolia. Ne on erotettu muusta huoneesta kevyellä sermillä.

Sairaanhoitaja huutaa seuraavan potilaan "Carmen Rosa!", joka istuu tuolille ja kertoo miksi on tullut. Pian hän siirtyy odottamaan lääkärin kutsua. Pyörätuolissa odottanut kovasti valittava ja huokaileva  Maria Imagulada on seuraava. Hän ei tahdo antaa hoitajalle suunvuoroa vaan pyytää koko ajan pelastamaan itsensä varmalta kuolemalta, verenpainettakaan ei tahdo saada mitattua. Kotvan kuluttaua hänkin saa pyynnön siirtyä odottamaan lääkäriä.  Pian minunkin vaivani kirjataan tietokoneelle. En ole aiemmin nähnyt näin ripeää toimintaa.

Ensiavussa ei todellakaan pröystäillä, tuolit ovat vanhoja, seinälaatat ovat sairautta nähneet, seinillä ei ole tauluja, ei lehtiä luettavaksi, ei televisiota katsottavaksi, tilassa on ihmisiä todella paljon sen kokoon nähden. Sairaanhoitaja ei nouse tuoliltaan, avustajat saattavat potilaan eteenpäin jos tarve vaatii.

Kun lääkäri huutaa nimeäni käytävän ovensuusta, siirrymme sinne. Hän pyytää anteeksi, ettei yhtään tutkimushuonetta ole juuri vapaana ja alkaa kysellä vaivojani siinä seisten. Hetken päästä vapautuu huone ja tietokone. Istun tuoliin ja jatkamme sessiota, kokeillaan vatsanpeitteitä ja koputellaan sieltä täältä. Lääkäri löytää tietoni koneelta, kirjaa omat huomionsa ja määräyksensä. Menen laboratorioon, otetaan sydänfilmi, laaja verenkuva, röntgen, virtsanäyte. Odotussali on entistäkin tiiviimmin pakattu, etuosan seinällä olevassa hyllykössä ovat neulat, sidetaitokset, näytepukit, koeputket - mitä kaikkea sitten tarvitaankin. Potilaita istuu vierivieressä, pyörätuolipotilaat ovat rivissä peräkkäin, seinustalla vuoteita. 3-5 siniasuista häärää touhukkaasti lähes juoksuaskelin ja huutaa vuorollaan kunkin potilaan. Täällä ei kursailla, verikokeen ajaksi pääsee verhon taa istumaan - jollei satu istumaan pyörätuolissa tai makaamaan vuoteella, silloin se otetaan siinä. Tästä pissapurkki käteen ja kuuluvasti sanotaan, että tähän liraus, tuolla vessa. Hoitaja hakee sydänfilmiin, toinen röntgeniin. Puolen tunnin päästä kaikki kokeet on tehty.  Odotamme tuloksia, lääkäri sanoi tulevansa luoksemme. Ja hän tulee, kertoo siinä tungoksessa, että kaikki on hyvin, kokeissa ei löytynyt mitään, mutta hän haluaa vielä tarkistaa tuloksen. Se kestää parikymmentä minuuttia. Todellisuudessa tunnin.

Kaikki oli edellen hyvin, saan tulokset, lähetteen ja selvityksen omalle lääkärille, jonka täytyy jatkaa joillain muilla kokeilla. Lähdemme kotiin. Ehdimme sinne parahiksi vastaanottamaan viikonloppuvieraamme. Onneksi hän ei ole kovin vieras, joten ei haittaa vaikka olenkin aivan toistaitoinen eikä päiväunien määrää lasketa. Illalla menemme ulos syömään, taksilla edes takas, ruoka ei maistu, mutta pysyn tolpillani. Sitä rataa mennään maanantaihin, pikkuhiljaa tapahtuu pientä toipumista päikkäreiden lomassa.

Nyt keskiviikkkona toipumista on edelleen ilmassa niin paljon, ettemme tänäänkään lähteneet varaamaan aikaa omalta lääkäriltä. Istuuduin jopa tähän koneen ääreen. Jospa tämä tästä. Oliko se sittenkin joku vatsaflunssa, ohimenevä tukos? Olinko luulosairas vai onko minulla vain niin vilkas mielikuvitus, vai olisiko minulla ollut 63-vuoden huomionkaipuun kriisi? Mene ja tiedä. Ehkä minut paransi tervehdyttävä kokemus päivystyksen odotustiloissa. Siellä oli takuulla oikeasti sairaitakin.

Ja ei kuin leikkaa liimaa askartele

Huomasin, etten älynnyt ottaa uudesta kodista tarpeeksi kuvia, ja epäilen pitävätkö kaikki ottamani mitatkaan paikkaansa. Silti olen nyt aloittanut leikkiä, kuten leikittiin pihalla pikkutyttönä.

Isolle hiekkapihalle piirrettiin ystäväni Pirjon kanssa  kodin pohjapiirros ja siihen sitten sijoitettiin pöydät, tuolit, sängyt ja kaikki tarpeellinen - piirtämällä tietenkin. Siinäkin hurahti helposti monta tuntia, niinkuin tässäkin leikissäni. Olen monta kertaa miettinyt, että missä mahtaa olla Erolan Pirjo, jonka kanssa aloitettiin kansakoulu aikanaan yhdessä, myöhemmin ostettiin samanlaiset käsilaukut, samanlaiset huopahatut, samanväriset sammarit, käytiin ahkerasti uimahallissa ja oltiin Beatles-faneja.... kuulin, että Pirjosta tuli sukellluksen opettaja, asui jossain Etelä-Ranskassa, mutta siinä kaikki. (Huhuu! Pirjo, jos sattumoisin näet tämän niin ota yhteyttä!)

Silloin oli vain mielikuvitus rajana, mutta nyt tosin rajan asettavat ne seinät ja mutkat, lisätilaa ei heru - ellei sitten onnekseni joku ottamani mitta olekin liian pieni. Toivottavasti ei toisinpäin. Tulee myös mieleen ne monet messuosastot ja näyttelyt joita aikanaan töissä suunnittelin, samanlaista leikkaa, liimaa askartele -juttua se oli ennen tietokoneita, samoin kuin kaikki lehtien taitotkin. Laskettiin kirjaimia ja rivejä, jotta saatiin tietää miten paljon pitää lyhentää tai jatkaa tekstiä, minkä kokoinen kuva mahtauu sivuille. No, taas sorruin muistelemaan noita ihania työntäyteisiä vuosia. Mutta se oli todella mukavaa, kun sai tehdä asioita, joista todella nautti. Leipääntyminen ja pettymykset tulivat sitten vasta myöhemmin.

Mutta tämä askartelu on siis mulle kuin toinen luonto - en saata pitää näppejäni erossa.Seuraavaksi pitäisi piirtää sivukuvat huoneista, että näkisin, miltä seinät näyttävät, mitä pannaan mihinkin roikkumaan. Ja sitten ne verhot. Ihanaa, että pääsen etsimään verhoja, joita ei tässä asunnossa ole ollut yksiäkään. Tosin on todettava, että alku ei näytä kehuttavalle, kaksi isoa kangaskauppaa antoi tosi laihan tuloksen, ei yhtään edes ajateltavissa olevaa - ja minä kun luulin.. Onneksi El Cortessa oli yhdet aikas kivat. Mutta en vielä luovuta, etsiminen - sehän on tässä kaikista kivinta.

Niin, se mahdolllinen muuttofirmakin kävi katsomassa tavaramme. Lupasivat lähettää tarjouksen parin päivän päästä. Katsotaan olemmeko niille "liian pieni" asiakas, kun rompetta ei ole vallan kovasti kertynyt. Heillä kun tuntui olevan kokemusta mm. kodin siirtämisestä uudesta kotitalostamme  Saudiarabiaan... No, odotellaan taas.