Sopeutumista II

Aaltojen  murtuminen rantaan kuuluu oleellisesti elämäämme niin täällä Malagassa kuin Päijänteen Rannallakin. Meren äärellä maininkien kumu on kuitenkin hallitsevampaa, koska metsän suhina puuttuu. Ja se kuuluu jopa silloin kun ei tuntuisi lainkaan tuulevan - aallothan ovat kuulemma seurausta siitä, että jossain on tuullut, ei välttämättä tässä ja nyt.

Liekö yksi sopeutumisen askel, että aamulla laskeuduin hiekkarantakävelylle ja sitten aallonmurtajan suojassa  aamu-uinnille. Suomessa se oli  tänä kesänä vain muutaman aamun ilo. Pilvien tummentamat aallot eivät kutsuneet pulahtamaan kylmänä pysyneeseen Päijänteeseen vaikka usein harrastan sitä läpi kesän säistä riippumatta.

Ensikosketus mereen on siis tältä syksyltä luotu. Nyt mietiskelen sitä, voisinko sitkeällä aamu-uinnilla pakoilla kuntosalia. Se sijaitsisi melkein yhtä lähellä kuin ranta ja tiedän, että tässä iässä kuntoa pitäisi jollain lailla pyrkiä kohentamaan. Mutta edelleen, niinkuin viime syksynäkin, kuntosali ei kutsu minua lainkaan.  Toisaalta, viimeistään joulukuulle tultaessa, merivesi on saavuttanut Päijänteen lämpötilan tai ainakin lähentelee sitä. Ja kuntosalin kuukausimaksu olisi alle kolmekymmentä euroa. Tarjolla olisi vaikka mitä yksilöjutuista erilaisiin ryhmiin, jogaa, pilatesta... vaiks mitä.


Viime talven pakoilin kuntosalia sauvakävellen ja omalla kolmenkilon kuntosalillani. Kyllä se nosti kuntoa ja tiputti painoa. Kevättalven hiihtolomallani kuitenkin huomasin, että jalkalihakseni eivät olleet ladun vaatimalla tasolla - tasamaa meni jotenkin, mutta pienikin lasku oli lihaksilleni liikaa. Vaikka en tänä talvena taidakaan hiihtää, epäilen ettei sauvakävelyt  sulata vatsarasvojani tai vahvista kyllin jalkojeni rapistuvia lihaksia. Mutta askel kerrallaan.

Sopeutumista

Vaihdoin Päijänteen Rannan syyskuisesta noin kymmenen asteen  keskilämpötilasta tänne noin kahdenkymmenen asteen keskilämpötilaan, vai vainen valehtelenko - taitaa olla ylikin. Sateisen suomikesän jälkeen olen kalpea turisti ja hikoilen. Parin päivän oleskelun jälkeen tähän ilmanalaan sopeutuminen on vielä alussa.

Talvella 2010-2011 totuttelimme kuumaan kosteuteen
Malesiassa, Thaimaassa ja Cambodiassa*.

Kun mies oli ollut täällä elokuun lopusta alkaen kaksi viikkoa lähes kolmessakymmenessä asteessa, hän ilmoitti lopettaneensa ainaisen hikoilun. Muistan vanhastaan, että näin on käynyt ennenkin. Samalla tavalla totuimme Namibian kuivaan neljänkymmenen asteen kuumuuteen, tai hän tottui ja minullakin olo helpotti muutaman viikon oleskelun jälkeen. Samoin kävi tuskallisen kosteassa Malesiassa. Tosin käsivarret ja kämmenselät olivat jatkuvasti kuin vedellä silatut, mutta solkenaan hikoilu rauhoittui. 

Talvella 2009-2010 totuttelimme Namibian kuumaan ja
kuivaan ilmastoon  ja nautimme upeasta luonnosta.

Onnekseni Malagaan saapuessa ei tarvitse kokea aikaeron väsymystä kuten kaukoitään matkatessa eikä ohuen ilmanalan voimattomuutta kuten Windhoekin 1660 metrissä. Ja onneksi talvipakolainen ehtii sopeutua. Ei tarvitse viikon tai kahden päästä hypätä lentokoneeseen ja alkaa uudelleen totutella vieläkin viileämmiksi käyneisiin suomalaisiin lokakuun ilmoihin. Olen siis onnenmyyrä.

*Korjasin kirjoitus/näppisvirheen, mutta edelleen käytän maasta nimeä, joka on mielestäni kauniimpi kuin suomalaisten käyttämä Kambodža.

Muuttolintu lensi taas etelään

Viime viikko oli taivas täynnä lintuauroja. Metsäretken hiljaisuuden rikkoivat kurkien huudot, aamulenkillä taivaalle piirtyi satojen hanhien etelään suuntaava joukko. Myös joutsenet tekivät lähtöään vaikka rantaviivassa näkyikin vielä niiden räpyläjälkiä ja puolukkavarvikkoa sotkettiin taas. Oli siis aika minunkin nousta Norskin kyytiin. Eilen Malagassa vastassani oli kesäni kuumin helle, sellaista ei Rannalla ollut tälle kesälle kertaakaan osunut. Muistissa olivat lähinnä sateet ja tuulet.

Mutta silti kesä meni aivan liian kiivaasti ohitseni. Ja syksyn hienoimmat päivät osuivat lähdön kynnykselle. Oli vaikeaa laittaa piha talviteloille ja hinata viiri alas tangosta. Ensi syksynä lippuja tilatessa täytyy "omaa aikaa" miehen painuttua etelään jättää ainakin neljä-viisi viikkoa. Ehkä siihen mahtuisi sitten yksi syysaurinkoinen ruskaviikkokin. Nyt reilu kolme viikkoa kului liian pian. Juuri, kun totuin yksinoloon (koiran kanssa) pitäääkin nyt opetella taas tätä kahden aikuisen askeleitten yhteensovittamista.

Kyllä se vaatii omat niksinsä, vaikka kuinka ajattelen, että avioparina yhteinen osoite on hyvä asia, että on mukava nukahtaa rakkaansa viereen ja olla vaikka erimieltäkin asioista ihan lähekkäin. Lähes 45 vuotta yhdessä on aika pitävä liima kahdenkeskisessä suhteessa.