Kantovesi

Nyt meillä on sitten kantovesi. Eihän sen pitäisi olla suomalaiselle mökkielämään tottuneelle mahdottomuus. Nyt kuitenkin ymmärrän miksi moni käyttää kesäisin kertakäyttöastioita. Kerrostaloasunnossa vettä menee tuhottoman paljon erityisesti wc-pöntön tyhjennykseen.

Toivon, että eilinen putkivahinko saadaan pian korjattua. Olen myös entistä onnellisempi siitä, että me olemme täällä vain vuokralla. Epäilen nimittäin vahvasti, että täällä, samoin kuin Suomessa, vanhat talot tarvitsevat perusteellisen putkiremontin. Tämän talon kohdalla kello tikittää jo tiuhaan.

Ja onneksi
- älysin ottaa vettä ämpäreihin ja veteihin
- pesin pyykkiä eilen
- pesin myös hiukset illalla ennen vedentulon loppumista.
- meillä on tuossa rannalla kunnalliset suihkut, niiden vesi on kylmää mutta ainakin märkää.

PÄIVITYS: Kylmää vettä tulee nyt taas iltapäivän alussa, kuuman paluusta ei tietoa.
EPÄILYS: Jos edellinen vuoto oli pari viikkoa sitten ollessani Suomessa, kuten mies kertoi, milloinkahan tulee seuraava. Ettei vain olisi "purukumilla me paikkasimme sen" metodi käytössä.

Vesivahinko - käytävän joka kerroksessa

Aamulla mennessään ulos mies huomasi, että toisen hissin kohdalla katosta tippui vettä sähkölampun kannan ympäriltä. Hän pyysi etten käyttäisi tuota hissiä - turvallisuuden vuoksi. Nyt vettä tippuu joka kerroksessa, meillä kuudennessa sitä valuu rappukäytävän seinää pitkin ja sähkö- tai tietoliikenneyhteykset sisältävän oven alta. Tiedä häntä milloin nettiyhteydet katkeavat.

Kuumavesiputkessa on halkema, jossain ylhäällä varmaan, jos kerran vettä tulee jokaisessa talon 16 kerroksessa - ei kuumavesihanasta vaan seinistä. Ymmärsimme vahtimestarilta, että hän on sulkenut veden tulon, mutta kestää aikansa kun putkisto tyhjenee. Minun käy sääliksi häntä, sillä koko päivän hän on juossut väkkärän tavoin rapussamme, mopannut lattioita ja yrittänyt löytää vateja ja ämpäreitä vuotokohtien alle.

Meidän kerroksessa vesi uhkasi mielestäni jo valua sisään huoneistoon. Nyt olen jonkin aikaa kerännyt vettä pyyhkeitten avulla pariin vatiin. Mietin mitä nyt tekisin. Meidän piti lähteä katsomaan Semana Santan kulkuetta keskustaan. Avonainen ikkuna kantaa sen musiikkia sisälle taloon. Mutta! Olenko huono ihminen, jos en jää tänne vahtimaan veden tulvaa?

Naapureita käytävässä ei ole pahemmin näkynyt, jokusen alakerrassa ihmettelemässä, että onko turvallista.  Eikö olisi luontevaa, että naapurimmekin hääräisivät samoissa puuhissa kuin minä? Vai onko kysymys kulttuurierosta? Me olemme vain vuokralla, mutta tietääkseni naapuri omistaa  asuntonsa, samoin moni muu tässä talossa. Luulisi omaisuudelle koituvien vahinkojen minimoisen kiinnostavan, niin ettei jätä sitä vain yhden 60+ vahtimestarin huoleksi.

ps. noin tuntia myöhemmin:
 Älysinhän, että vedentulo loppuu jossain vaiheessa kokonaan, ei vain kuuman veden osalta. Siltä ainakin vaikuttaa, paineet ovat laskeneet matalalle. Siispä älysin juuri pestä tukkani, joka olisi ollut sitä vaille viimeistään aamulla, otin vettä talteen wc-pönttöjen huuhtelua varten ja täytin vesikattilan. Aiemmin olin jo täyttänänyt 6 litran vesikanisterin, pienen vesiämpärin ja lattianpesuämpärin. Ehdinpä pestä vielä liivinikin ja vajaan koneellisen pyykkiä.

Vettä tunki muuten meidän asunnon eteisen seinääkin pitkin. Epäilen tokkopa saavat vikaa korjattua yhdessä päivässä.

Uusi matkalaukku petti odotukset

 Olin Itäkeskuksessa. Tytär huomasi syrjäsilmällä sivummalla Hullujen Päivien tarjouksessa olevat kovat Delseyn matkalaukut. Sitä ennen olimme onnistuneet luovimaan ohi monen Stokkan osaston ja ne kuuluisat keltaiset tarjoukset - nyt en tekisi mitään heräteostoja. Mutta, olin jo kauan haaveillut matkalaukusta, jossa olisi alla neljä pyörää kahden sijasta. Kiireessäkin niitä oli pakko käydä vilkaisemassa.

Näissä oli neljä pyörää, hinta vaikutti kohtuulliselle, ne rullasivat liikkeen lattialla hurmaavasti. Olin myyty. Kassajonon jälkeen minulla oli uusi neljällä pyörällä kulkeva hehkuvan punainen kovakuorinen matkalaukku, vihdoin.

Tyttären luona siirsin vanhasta matkalaukusta tavarat uuteen. Kyynärpääni olisi kiitollinen, kun en enää joutuisi vetämään laukkua perässä vaan voisin "taluttaa" sitä vierelläni.

Lukkomekanismi näytti niin hankalasti tavoitettavalta, että ajattelin antaa sen asettamisen vävyn huoleksi seuraavana aamuna ennen kentälle lähtöä. Häneltä se kävisi varmaan nopeammin kuin itseltäni. Vaan eikö mitä. Lukkomekanismi ei suostunut toimimaan niinkuin hyvin ylimalkaisissa ohjeissa oli sanottu.  Tehdasäätöjen muutaminen ei onnistunut. Ja sitten kun onnistui, lukko toimi odotetusti vain yhden kerran. Lukkomestarini oli ihmeissään ja vihainen "nämähän ovat niin yksinkertaisia".

Aikataulu alkoi näyttää kireälle, eikä vastausta lukkopulmaan putkahtanut. Soitin tietenkin liikeeseen, sillä käsittääkseni sillä on hyvä asiakaspalvelu. Hieman pelotti, että Hullut Päivät asettuisivat minua vastaan. Kerroin ongelmani ja sen, että kohta pitäisi lähteä kentälle, en ehtisi millään palauttamaan tai vaihtamaan laukkua. Enhän voisi pakata tavaroitani kovaan laukkuun, jonka lukon avautumisesta ei ollut varmuutta. Sama se olisiko 5  vuoden takuu voimassa kaikkialla maailmassa, minä halusin kuitenkin tavarani ulos laukusta perille päästyäni ilman lukkoliikkeen apua. Asiakaspalvelija sanoi ottavansa yhteyttä esimieheensä ja tämän palaavan asiaan mahdollisimman pian. Vävy ahkeroi edelleen lukko-ongelman kimpussa, tuloksetta.

Puhelimen soidessa ongelma ei ollut ratkennut, eikä ratkennut vielä puhelimessa saatavan konsultaationkaan aikana. Säätövivun vapauttaja ei suostunut liikkumaan. Minulle luvattiin pitää viimeistä punaista laukkua varattuna kunnes vävy ehtii noutaa sen. Ja koska asiakaspalvelu oli toistaiseksi toiminut hyvin, uskon heidän pitävän lupauksensa. Vävy sanoi haluavansa liikkeltä myös opastuksen lukon asetusten säätämiseen, ettei hankala tilanne toistuisi.

Päätin siis pakata tavarani uudelleen vanhaan matkalaukkuun, jonka kanssa olin reissannut niin Kauko-Aasiassa kuin Afrikassakin. Olihan se vielä ihan käyttökelpoinen kaksine pyörineen ja onneksi mies oli luvannut tulla minua kentälle vastaan. Hän saisi raahata laukun tälläkin kertaa minun puolestani.

Mitä tästä opin? Sen, että minun ostokseni ovat aika usein maanantaikappaleita, vrt. monitoimilaitehankinta. Toivottavasti en opi myös sitä, että heräteostoksia ei kannata tehdä. Käykö sinulle koskaan köpelösti hankintojesi kanssa?

Mummi neuvolassa

Pikku-Myyn ansiosta sain taas kokea uutta. Tietenkään en muista entisistä neuvolakäynneistäni lähes 40 vuoden takaa paljoakaan. Valoisa ja luottavainen ilmapiiri olivat ainakin tallella. Samoin neuvolatäti. Aikanaan tuumasin, että omani oli vanha, eläkeikää lähentelevä.  Nyt kun itse olen jo 60+ ei ainakaan tämä täti tuntunut vanhalle vaan juuri sopivalle antamaan elämän makuisia neuvoja uusille äideille. Myös tytär sanoo, että on onnessaan saatuaan sattumankauppaa juuri tämän tädin eikä jotain nuoremmista vastavalmistuneista heitä neuvomaan.

Uutta neuvolassa oli rauhallinen imetyshuone. Kiitos Suomi, hyvän huolen pidät pienemmistäsi.

Vanhaa olivat rokotukset, punnitus ja mittaus. Uutta taas oli neuvolatädin asenne äidin mielipiteen huomioimisessa. Enää asioita ei ollut hakattu kiveen, vaan äiti sai vinkkejä ja neuvoja. Miten hän halusi ne toteuttaa, olivat hänen päätettävissään. Esimerkiksi lapsen siirtymisessä rintaruokinnasta kiinteään ravintoon ei ole siis näyttäisi olevan yhtä oikeaa tapaa, ehdotonta aikataulua ja kaavaa, jota kaikkien pitää noudattaa. 

Pikku-Myy sai myös rokotuksia. Yllätys, ensimmäinen niistä annettiinkin suuhun. Rokoterotavirusta vastaan oli pieni annos, jonka puolivuotias innoissaan imi pakkauksestaan. Tämän avulla kuulemma kaikkein ankarin lasten ripuli, joka vaatii aina sairaalahoitoa, on saatu kutistumaan Suomessa ihan minimiin. Muut kaksi rokotetta piikitettiin vanhan tapaan käsivarteen. Ajattelin, että varmasti nyt elän uudelleen omien lasteni neuvolakäynnit. Rokotuksissa he huusivat aina kuin hyeenat. Mutta Pikku-Myy ei pahemmin huutanut, ilmoitti vain lyhyesti, että tämä homma ei kuulu suosikkeihin. Mutta ei karpalon kokoisia kyyneleitä, ei epätoivoista itkua, vaan jo kohta taas hymyilevä lapsi. 

Lähtiessä neuvolatäti epäili, että tämän lapsen suusta alkaa varmaan tulla puhetta jo vuoden vanhana. Katsotaan loppusyksystä miten oikeassa hän on.

Etäsuhde

 

En minä sitä hankkinut – etäsuhdetta. Tämä kahden rannan loukku vaan johti siihen, että rakkaasta miehestäni on tullut ajoittain etärakas. Tällä erää etäilyä on jatkunut reilut kaksi viikkoa, mutta viikon lopulla olemme taas lähisuhteessa reilun kuukauden.

Kuinka hyvin olen selviytynyt? Hyvin. Aika on rientänyt niin nopeasti, että voisin ottaa vaikka aikalisän. En siksi, ettenkö kaipaisi rakastani. On ihanaa taas pian nukkua saman peiton alla, olla keskusteluetäisyydellä muutenkin kuin puhelimen ja watsupin välityksellä, tuntea toisen lämpö lähellään. Viime viikot tapaamisineen ovat kuitenkin  virkistäneet mieleni.  Tuntuu, että  luovuudellekin löytyy taas tilaa, kun arkea on hiukan rikottu. Ja alan myös ymmärtää niitä  aviopareja, joissa toinen viettää talvensa etelässä, toisen jäädessä pohjoiseen. Välimaatkan ei tarvitse olla merkki suhteen viilenemistä. Itse en kuitenkaan haluaisi olla puolta vuotta erossa puolisostani.

Vielä on edessä reissun viimeinen saunominen. Me tytöt - tytär, Pikku-Myy (ammeessaan) ja minä, istumme ylimmällä lauteella ja nautimme ulkona vallitsevasta pimeydestä, hirsien lämpimästä hehkusta ja löylyveden sihahtelusta kuumia kiviä vasten. 

Ulkona sataa kevyesti veden sekaista räntää, mutta aamulla sään pitäisi kirkastua. Sopivasti, sillä edessä on automatka Helsinkiin ja uudet mummi-haasteet. Pääsen vielä kokeilemaan, miten pärjäämme Pikku-Myyn kanssa illalla, kun vanhemmilla on menoa. Ehkäpä pidät meille peukkuja.

Luopumista

Mies kaivaa hautaa. Tuossa metsikössä heidän porttinsa pielessä on jo ennestään pari kiveä, joilla palaa kynttilä aina silloin tällöin. Hauta ei ole suuren suuri, eikä suuri ollut se vielä viime syksynä minun ja perromme (perro = koira) perään juossut karvaturrikaan, joka vartioi kotiporttiaan. Pieni koira, suuri suru.

Kun seuraavana iltana pimeässä ajan kaupungista tullessani tuon portin ohi, näen kynttilän palavan lyhdyssä. Se oli sytytetty siihen jo aamupäivällä. Näimme sen kävelimme lastenvaunujen kanssa ohi Pikku-Myyn päiväunien aikaan.  Muistan oman Maikkimme kuoleman lähes kymmenen vuoden takaa. Mekin poltimme kynttilää haudalla monta iltaa.  Menettäminen teki kipeää. 

Maikki oli kuollessaan 15-vuotias. Niin kauan olimme jakaneet sen kanssa vuoteemme. Viimeiset vuotensa se muistutti vanhankotivanhusta, ohut turkki peitti ohueksi käynyttä ihoa, josta kaikki pyöreys oli kadonnut, sen askel oli ollut hapuileva ja viipyilevä. Silti me emme olleet halunneet ottaa Luojan tehtäviä itsellemme, pyytää eläinlääkäriltä sille armopiikkiä. Ei ennen sitä päivää, jolloin koiravanha raahautui kesken kauniin kesäpäivän luokseni takajalkojaan hinaten, katsoen silmiin ”mikä minulla oikein on, mitä minulle tapahtuu?” Silloin meidän piti uskaltaa ottaa viimeinen askel sen puolesta. Teki kipeää. 

En yhtään tiedä mikä tuon etäisen naapurin koiran taipaleen päätti. Kaikesta päätellen sen elämä oli kuitenkin ollut täynnä rakkautta loppuun asti. Muuten ei mies olisi kaivanut hautaa jäiseen maahan, muuten ei piha olisi ollut täynnä autoja. Luulen, että kaikki perheen lapset ja lapsenlapset olivat tulleet saattamaan.

Maikin haudalla ei ole enää vuosiin poltettu kynttilöitä. Mutta ei sitä ole unohdettu, rakasta petikaveria. Päiväkävelyllämme kerroin tyttärelle, että hänen joskus tekemänsä tilkkutäkki, Maikin viimeisen kesän makuualusta sen nukkuessa patiolla, oli saanut määränpäänsä koiran käärinliinana.  Se oli hänenkin mielestään kelpo virka käsityölle.

PS. Minun tuli ikävä ”perroamme” joka jäi miehen kanssa Malagaan. Kesällä lenkkeilisimme taas täällä Päijänteen rannoilla. Onneksi se kuitenkin nukkuu lattialla omalla petillään – hiekka, karvat ja kesän punkit eivät ole kovin mukavaa seuraa.

Raskas rakas viikonloppu

Tulin viime viikolla vihdoin Suomeen lomalle. Ensimmäiset päivät kuluivat onnellisissa merkeissä nähdessäni jälleen rakkaat lapseni ja lapsenlapsen Pikku-Myyn. Veljeni luona sain nauttia vanhan rintamamiestalon kunnon puulämmitteisen saunan löylyistä. Ah onnea!

Mutta perjantai-ilta pelotti. Olin menossa tapaamaan sairasta ystävää. Viettäisimme yhdessä kaksi yötä, asunnossa jonka lapset olivat kalustaneet äidilleen hänen ollessaan sairaalassa. Vanhin poika oli hankkinut asunnon aivan naapuristaan, jos voisi siten paremmin auttaa äitiään. Vuokrasopimuksen kirjoittamisen jälkeen ystäväni oli kuitenkin kävellyt suoraan sairaalaan - hän tunsi ettei yksinelämisestä tulisi enää mitään. Uudessa asunnossaan ystäväni oli nukkunut vain yhden yön "kotilomalla".

Ystävällä on Lewyn kappale -tauti. Herra Lewy ei ole kohdellut häntä hellin käsin. Edellisestä tapaamisesta oli vain viisi kuukautta, mutta sitä oli vaikea uskoa. Ruumista oli runneltu, kädet vispasivat vimmatusti, mieleen oli koskettu. Mutta silti ystäväni oli paikalla, vaikka itse pelkäsi koko ajan "olevansa jossain muutalla" ajautuvansa jonnekin, josta emme enään saisi yhteyttä häneen.

Ulkoiset merkit, ohuet hiukset, kalloa myötäilevän ihon, lyhyet askeleet ja riutuneen kehon pystyy vielä jotenkin kestämään. Runneltu sielu ja sen sisällä asuva pelko kuitenkin kourasivat mieltäni syvältä. Me olimme yhdessä, keskustelimme monista asioita, pohdiskelimme hetkittäin lähes vanhaan malliin. Muistihäiriön vuoksi palasimme samoihin asioihin monta kertaa, kerroin samat kuulumiset moneen kertaan. Se ei haitannut. Se haittasi, ettei hän uskalatanut levätä päiväunia, kun pelkäsi ettei enää heräisi. "Minulla ei varmaan mene enää kauaa.." Se haittasi, että hän oli hukassa itseltään ja pelkäsi elämän hukkaavan hänet.
"Minä pelkään ...kuolemaa. Pelkäätkö sinä kuolemaa?" Näihin sanoihin heräsin sunnuntaiaamuna aikaisin. Sitten me makasimme sylikkäin, sielunsisaret. Hän hieroi hartioitani gramman painoisilla sormillaan, kun minä puolestani yritin saada hänen hartiansa rentoutumaan, ystäväni pelkäsi, että niin ei voisi tehdäkään. "Jos ne kappaleet lähtevät liikkeelle ja tekevät pahaa."

Nyt olen tyttären ja Pikku-Myyn kanssa maalla. Aurinko paistaa hangelle. Yritän elää tätä hetkeä. Viikonloppu oli rankka.