Elämä vyöryy

Marjat suoraan mättäältä ovat
Pikku-Myyn intohimo.

Niin se tekee. Sitä on nyt talo täynnä, mutta ei valitettavaksi asti. Ehdimme miehen kanssa kokea myöhemmin ihan kylliksi kahden eläkeläisen ja koiran hiljaista arkeakin. Nyt nautin viiden hengen + koira talouden pyörittämisestä. Se alkaa aamulla kello kahdeksan aamupuuron keitolla ja jatkuu jokaiselle äidille tuttuun tapaan jonnekin iltauutisiin saakka. Jos sen jälkeen onnistuu löytämään televisiosta jotain katsottavaa tai jaksaa avata kirjan, niin hyvä.

Tytär miehineen ja lapsenlapsi, Pikku-Myy, asuttavat tätä taloa kanssamme kolme viikkkoa. Tavaraa on matkassa normaalia enemmän, sillä heidän Helsingin kotinsa on pantu vuokralle ja henkilökohtaiset tavarat siirretty tänne sekä kolmeen isoon matkalaukkuun. Matkalaukut matkaavat parin viikon päästä Afrikkaan epämääräiseksi ajaksi ja vievät rakkaat mennessään. Siksi näistä viikoista ja päivistä on otettava kaikki irti. 

Jotta vähän hämmennettäisiin pakkaa, niin vävy väsää kiireellä lopputyöntään kasaan ensi viikon pressentaatiota varten, tytät tekee omia hommiaan tietokoneella, ja Pikku-Myyllä riittää energiaa vaikka pientä voimalaa varten (hän ei ole mikään nurkassa nyhvääjä). Miehen kanssa ihmettelemme, miten vanhemmat ylipäätään jaksavat pyörittää arkeaan. Muistimme ei kanna, sillä vastaavasta ajastamme on kulunut lähes neljäkymmentä vuotta. Onneksi voimme nyt jotenkin olla tukena, jos ei muuten niin tekemässä ruokaa ja työntämässä pyykkiä koneeseen ja sieltä narulle, tarjoamassa syliä ja mummin helmet naulakosta lapsenlapselle.

Kesä on luovuttanut paikkansa syksylle. Lehdet kellastuvat ja kukat lakastuvat, viikonloppuna irrotetaan rantasaunan vesipumppu, maanantaina kyyditään koira ja mies Helsinkiin. He matkaavat tiistaina Malagan lämpöön. Minä ja muu sakki jatkamme vielä täällä.

Raadon haju

Mahdoinko kertoa alkukesästä keittiön takakomeron raadon makeasta hajusta, kuolleesta hiirestä sähkökaapissa. Sellainen täällä kuitenkin oli ja eläkkeellä olevan sähkömiesnaapurin avustuksella uskalsimme poistaa sen sulkkeiden päältä.  Haju lähti pariksi viikoksi, mutta pikkuhiljaa raadollisuus palasi takaisin. 

Ei kun tuulettamaan, pidimme komeron ikkunaa auki yötä päivää, eikä haju haitannut. Miksi emme poistaneet seuraavaa hiirtä? Kun sellaista ei löytynyt vaikka ainakin kolme kertaa tutkin nyt omatoimisesti kaikki sulakkeiden välit ja vähän muutakin. Koko komero siivottiin, tavarat raijattiin ulos yksi toisensa jälkeen, kammettiin auki kaikki mahdolliset rakenteet, joihin otus olisi voinut piiloutua, kavuttiin välikatolle katsomaan olisiko hajun aiheuttaja siellä. Tuloksetta.

Ikkunan auki ollessa tuoksui mäntytolulle. Olimme viikonlopun pois ja ystävällinen sukulainen oli käynyt sulkemassa ikkunan, kun se oli meiltä varmaan unohtunut rakosalleen. Kotiin palatessa raadon ja kusen haju tuli vastaan ulko-ovelle. Mikä eteen, kaikki oli tehty?

Onneksi on naapuri, jolla hajuaisti on ykkösluokkaa. Vesilukko! Kuivunut vesilukko! Kuinka emme sitä itse tajunneet. Ensinnäkin olinhan ohjeitanut, että vesilukkoihin täytyy kaataa vettä muutaman viikon välein talvella, kun olemme etelässä. Toiseksi entisessä elämässä rutiineihini kuului laskea aina ensimmäisenä vettä vesilukkoihin, kun menin hakemaan mainos- tai messumateriaaleja työpaikkani varastoista - ja kellaria ja varastoja vesipisteineen riitti. No, siitä on jo yli kymmenen vuotta. Minun nenäni muisti  ei riittänyt sinne saakka.

Onneksi naapuri saattoi myös nollata "hajumuistinsta" ihan hetkessä, sillä tutkimusretken päätteeksi tarjolla oli välimerellistä kalakeittoa saaristolaisleivän kera ja tallimestarin kiisseliä. Sen muistini oli onneksi onnistunut kaivaa keskikoulun kotitaloustunneilta saakka. 

Tallimestarin kiisselin juju on voissa ja sokerissa paahdetuissa hapanleivän tai ruisnäkkärin muruissa,
jotka on maustettu  kardemummalla.