keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Kohtaamisia ja eroja

Kyyneleet virtasivat vuolaasti maanantaina. Jouduin illalla sanomaan näkemiin lapsenlapselle ja tyttärelle. Lento Malagaan lähti aikaisin seuraavana aamuna. Reilun kaksi viikkoa olin saanut kokea lapsenlapseni läheisyyden konkreettisesti. Olin saanut pitää "Pikku-Myytä" sylissäni, vaihtaa vaippaa, pestä kakkapyllyä, pukea hänen ylleen aivan liian suuria vaatekappaleita, kulkea ulkona vaunuja lykäten.

Tietenkin uuden elämän todistaminen oli huikea kokemus. Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada kokea oman tyttäreni läheisyys. Oli mannaa korville kuulla "äiti, voisitko sä jäädä yöksi". Siihen sisältyi mielessäni suurta luottamusta ja rakkautta. Tytär muutti kotoa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tietenkään kotoa muuttaminen ei tarkoita hylkäämistä, ei puolin eikä toisin. Oma elämä ja itsenäisyys ei tarkoita siteiden katkeamista, onneksi.

Oli onni kokea tyttäreni äitiyden ensiviikkoja, hänen epävarmuutensa väistymistä varmuuden tieltä. Sain tukea perhettä arjen juosutuksissa, kauppareissuissa, ruoan laittamisessa, sain nauttia yhteisistä kävelyretkistä tyttären ja vauvan kanssa.Toivon, että myös he saivat edes osan siitä, mitä minä koin saavani.

Nyt pitää taas opetella olemaan lähellä täältä kaukaa. Miten se onnistuu, voinko olla tukena WhatsAppin kautta, riitävätkö kuvat ja tekstiviestit, satunnaiset puhelut? Mitä mummulta odotetaan? Siinä opettelemista.

Sitä harjoitellessa katselen viime viikkoina ottamiani kuvia ja videopätkiä, sisustan vauvasänkyä ja valmistaudun vastaanottamaan Pikku-Myyn perheineen. Toivon, että se toteutuu viimeistään jouluna.
Montako senttiä vauva kasvaa siihen mennessä, minkä värinen hänen tukkansa on silloin, hymyileekö minulle, kärsiikö vielä ilmavaivoista, valvottaako edelleen äitiään yön tunnit?

Mietin jatkuvasti kuinka tyttäreni jaksaa talon julkisivuremontin meteliä, hankaloitunutta ulkoilua, kun vaunujen kanssa (tai muutenkaan) ulos pääsee vain kellarin kautta naapurirapusta - se tietää kaiken kantamista alas-ylös, sillä hissi ei kulje kellariin saakka. Miten onnistuu pakomatka ikkunoitten vaihdon tieltä, kuinka paljon ylimääräitä työtä: huonekalujen purkamista ja tavaroitten siirtämistä ja suojaamista siinä tarvitaan häneltä ja aviomieheltä - kaiken muun keskellä? Minun käsistäni ei ole etäavuksi.

Vauva ei ihme kyllä herännyt helvetilliseen meteliin, kun talon ulkoseinään kiinnitettiin uusia rakenteita, eikä vauva onneksi sattunut betonipaljojen alle, niiden rapsahdellessa lattialle ja poran tunkeutuessa läpi reinän niin että lopputuloksena oli päivän pilkottamia reikiä raikkaaseen ulkoilmaan. Äidiltä se kuitenkin oli viedä voimat, sillä hän ei saanut nukutuksi takaisin yön univelkaansa. Minusta ei ollut apua tuolloinkaan, vaikka olin läsnä. Mummu ei siis ole kaikkivoipa ja elämä kulkee latuaan minusta piittaamatta.

Ps. lähteminen tietää aina myös saapumista. Tiistaina Malagassa minua odottivat mies ja koira. Kohtaaminen reilun kuukauden eron jälkeen tuntui hyvältä, taisi olla pisin ero avioliittomme aikana.

torstai 2. lokakuuta 2014

Mummu on syntynyt


Suuri päivä oli 1.10. - tai itse asiassa se oli yö, sillä minusta tuli mummu aamuyöllä. Kuvan vauva teki minusta mummun synnytettyään lapsenlapseni. Niin monesta asiasta tässä elämässä saan kiittää häntä, hänen isäänsä ja veljeään. Täytyy myöntää, että olen onnellinen.

Mitä muuttui?  Käsittämätön sai muodon, rakkaus kasvoi uusiin mittasuhteisiin.Ultrakuvien hahmo tuli näkyväksi, kontaktit hänen kanssaan ovat mahdollisia myös muille kuin äidille, jonnka kohdussa pieni ihminen vietti elämänsä alkutaipaleen. Tyttärestä tuli äiti, minusta mummu - saimme uuden tarkoituksen. Sukupolvien  nauha kasvoi yhdellä.

Minulta on eilisen jälkeen kysytty lukemattomia kertoja: joko olet käynyt katsomassa? oletko jo pakannut kassin, joko istut autossa menossa? Pieni pisto rinnassani olen sanonut: en vielä. Kysyjän hämmästys on ollut suuri ja minä olen tuntenut käyttäytyneeni väärin. Kuitenkin, olen tehnyt sen tarkoituksella: pienen elämän ensimetrit ja -tunnit ovat äärimmäisen  yksityinen juttu, jota ei ole mummun tehtävä mennä hämmentämään  hössötyksellään. Äiti, isä ja lapsi ovat ansainneet sairaalan perhehuoneen rauhan. Kiireinen arki ongelmineen tempoo heitä kuitenkin heti sairaalasta pääsyn jälkeen. Siihen arkeen voivat isovanhemmat tulla auttamaan, jos heitä siihen kaivataan. Olen onnekas, sillä minä olen kutsun saanut.

Kun odotin tuossa pinnasängyssä nukkkuvaa esikoistani hänellä oli työnimi. Niin oli tälläkin lapsella. Nyt nimi on jo toinen, sillä vasta lapsen synnyttyä vanhemmat näkivät kuka siellä masussa oikein oli. Nyt minä mutustelen suussani tuota uutta nimeä, jonka varmasti sisäistän huomenna, kun olen itsekin saanut pitää häntä sylissäni - tai ainakin olen nähnyt hänet ihan livenä, en vain seitsemän sekunnin videona puhelimeni näytöltä.

PS. Kovin monenlaiset asiat kutovat ystävyyssuhteistamme lujia. Hyvä ystävä soitti aamulla ja totesi, että tuo 1.10. on nyt meille molemmille merkityksellinen päivä. Hän menetti oman poikansa 1.10. jo monta vuotta sitten. Ajatus siitä, että minä sain lapsenlapsen samana päivänä, oli hänen mielestään lohdullinen, iloinen asia. Elämä on ihmeellistä.