perjantai 29. tammikuuta 2016

Uusi vuokrasopimus




Hyvinhän meille taas kävi. Vain reilun viikkon piinapenkin jälkeen, meillä on nimet uudessa vuokrasopimuksessa. Vielä keväälläkin on siis katto pään päällä. Ja mikä parasta, se terassi.

Muuttomatkaa ei tule olemaa muutamaa sataa metriä enempää eli elinpiirimme säilyy lähes ennallaan. Matka siihen parempaan ruokakauppaan lyhenee muutamalla korttelilla, ranta on yhtä lähellä kuin ennenkin - mitä nyt 11 kerrosta korkeammalta joudumme sitä katsomaan. Ja kukkaro kevenee entistä tiheämmin. Kaikin puolin kevyt olo. Mutta, kaikki järjestyy, siihen pitäisi aina luottaa.

Ja miksi meidän sitten pitääkään muuttaa. Irtisanomisen takia tietenkin. Tai sitten minä itse olen syypää. Muutama kuukausi sitten katselin tuota tulevaa "kotitaloa" ja haaveilin asuvani asunnossa, jossa on mahdollisimman iso terassi. Mielessäni oli juuri tuolloin lukemisen alla oleva kirja, joka sanoo että maailmankaikkeuden voima on kenen tahansa käytettävissä, kun vain suuntaa ajatuksensa johonkin asiaan. Vaikka muistankin aika tarkkaan tuon hetken, kun "päätin" asua vielä joskus tuollaisessa asunnossa, en kyllä kiinnänyt tietoisesti voimiani siihen sen koomin. Oli miten oli, joku voima meitä siis kiidätti kattohuneistoa kohti aika rivakkaa vauhtia.

Ensi kuussa olen virallisesti eläkeläinen lain silmissä. Ei kai siis ihme, jos olen ollut tänään aivan poikki. Viikon epävarmuuden tunne vei voimat - ei tekisi mieli tunnustaa.

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Tulisilla hiilillä

Tarjous on jätetty. Lamaannuttaa niin ettei osaa tehtä muuta kuin odottaa. Vuokraaja oli viikonlopun pois ja palasi eilen, sai vasta silloin tarjouksemme. Vastausta on lupailtu tänään. Millainen se on, voidaanko vielä neuvotella jos eivät hyväksy, vai kertovatko suoraan sen menneen toisaalle.

No, tämä parin päivän luppoaika on ollut hyväksi tenniskyynärpäälle. Se ärtyi tuntikausien nettiselailusta loppuviikon aikana. Nyt kun tarjous on sisällä ei oikein hyödytä katsella vaihtoehtojakaan, ei tehdä uusia tarjouksia. Tosin se mahdollisuus tuntuu aika heikolle, koska tarjota ei oikein vastaa meidän toiveitamme.

Jotain toivon pilkahdusta, ehkä, antoi Paco, joka kertoi tietävänsä mahdollisesti vuokrattavana olevasta asunnosta, kokoluokka sama kuin meillä, maisema lähestulkoon sama. Niin, samassa talossa. Mutta tuo on kaikki vielä selvittämättä ja epävarmaa muutenkin. Juuri nyt ei voi muuta kuin odottaa välittäjän soittoa ja toivoa, että se olisi myönteinen tai ei ainakaan täysin tyrmäävä.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Muutoksen edessä


Mikään ei ole ikuista. Tämä maisema, tästä vinkkelistä, on pian vain muisto.
Olen hämmentynyt. Mistä aloittaisin? Eilisestä, kun mies avasi vuokraisännän lähettämän kirjatun kirjeen. Meidät on irtisanottu, eivät jatka vuokrasopimustamme 1.4. alkaen. Syynä, että poika perheineen muuttaa tähän. Meidät on siis häädetty kotoa. Tuo lienee ensimmäinen kerta, kun toivoin omistavani tämän asunnon. Emme olisi kaivanneet yllättävää muutosta elämäämme.

Nyt sitten katsellaan uutta asuntoa. Emme haluaisi muuttaa pois tältä alueelta. Haluaisimme, että huonekalumme kävisivät uuteen asuntoon. Tietenkin haluaisimme säilyttää sen avaruuden ja valoisuuden, jonka tämä asunto on meille tarjonnut. Bonuksena tietenkin olisi jos saisimme säilyttää nämä ihanat maisemat. Kaikki tuo ei voi kuitenkaan toteutua. On valittava siitä, mitä juuri nyt on tarjolla.

Ei saisi jäädä shokkiin, ei liimautua olevaan, muutos pitäisi nähdä mahdollisuutena. Siis mitä minä olen tässä asunnossa kaivannut: isompaa terassia, parveketta, mitä tahansa ulkotilaa missä olla omissa oloissaan.  Kaikki muu on ollut ihan nappiin. Malagueta on ollut kuin oma kylänsä kaupungin kyljessä, ei tänne ole tarvinnut pukeutua ulos mennessä kuin kaupungille.

Ja mitä on tarjolla? Isoja asuntoja toisaalla: joutuisimme vaihtamaan elinympäristömme, hiekkarannan läheisyyden lastaussataman maisemaan talojen välistä, asumaan Sohooon, keskelle kaupunkia, kauemmaksi päiväkahvipaikasta, iltapäivien olohuoneesta MuelleUnosta. Lähellä olisi vanha kaupunki kujineen, halleineen ja ravintoloineen - kaikkien tapahtumien keskipiste. Sitten on tarjolla asuntoja sisämaasta, mukavalta alueelta Limonarista, mutta kauempana, bussimatkan päässä keskustasta, läheltä maan pintaa 1 tai 2 kerroksessa, puita (hyvä) pihassa, kalterit ikkunoissa, peruskylppärit ja itse kaasulla lämmitettävät vedet, metrin levyiset parvekkeet asuntoa kiertäen, mutta ranta vain lyhyen kävelymatkan päässä. Tai ylipäänsä asuntoja, joiden ikkunat ja parvekkeet ovat idän puolelle, aamuaurinkoa parvekkeella.

Tänään terassin kaipuuni näytteli isoa roolia. Kävimme katsomassa asuntoa vain muutaman sadan metrin päässä  - ympäristöä ei siis tarvitsisi vaihtaa. Pienempi kuin nykyinen, vain yksi vierashuoneeksi mahdollinen, toinen kuin kirppu lähinnä varastoksi kelpaava. Olohuone kirttana nykyiseen verrattuna, samoin keittiö, sinne ei ruokapöytää mahdu. Sisältä ei näkyisi merelle, ei sohvaltakaan, ei vanhaan kaupunkiin, katedraalin tornin  ja linnoitukset näkee katsoessaan siitä kirppuhuoneen ikkunasta. Mutta se kattohuoneiston terassi on suoraan merelle, sinne mahtuisivat lepotuolit auringon palvontaan, siellä voisi grillata, sinne voisi istuttaa jonkun ison kasvin, olla "omalla pihalla". Siksi me ehkä kuitenkin teimme tarjouksen, vaikka kaikki ei ollutkaan toiveittemme mukaista. Nyt pelttaa, jos se meneekin läpi.



keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Eläinlääkäriä ja remonttiuutisia

Kahvittelut ja vaklailut Small-Caféssa
ovat olleet parin päivän tauolla. Sekä isännällä
että koiralla flunssa.
On tainnut tämän talven flunssa olla rankka, kun kerran koirakin alkoi limaa kakomaan ja yskimään. Rakkaalla perrolla on hengitystieinfektio. Lääkäri ei ainakaan puhunut Kennelyskästä vaan mikähän se lieneekään tällä kielellä.

Hoito on kuitenkin nyt saatu hyvään alkuun. Tuntuu jo paremmalle, mutta takana on kaksi lähes valvottua yötä, paljon koiran kakomista ja liman siivoamista ja rakkaan elukan surkuttelua, hieromista ja huolta. - Jälleen täytyy nostaa hattua kaikille pikkulasten vanhemmille, jotka joutuvat  valvomaan öitä toisensa perään.

Lääkärissä käytiin heti eilen ja saatiin antibiottikuuri, joka aloitettiin pistoksella. Itselääkityksellä omin päin annoin aamulla antibiotin seuraksi Rimadyliä, kun arvelin koiran kropan olenvan kuin piesty kaiken kakomisen jälkeen. Auttoikin ja koira sai nukuttuakin ja yski paljon yöllistä vähemmän. Nyt illalla vielä lääkärissä, joka totesi ettei tarvitse sydäntä tarkemmin tutkia vaikka eilen epäili että täytyisi. Nyt oli elukassa puhtia tallella ärähtää piikkiä ja pyytää anteeksi lääkäriltä kun pääsi pois tutkimuspöydältä. Ja Rimadyliä määräsi lääkärikin, niin että ihan oikean suuntainen oli itselääkitys.

 Ja tietenkin tästä alkaa sitten se perinteinen tappelu lääkkeitten antamisen ja ottamisen kanssa. Jos vanhat tavat pitävät paikkansa, ensin mennään pari kertaa reilulla avoimella periaatteella, sitten kieroillen niin kauan kun koira sallii ja viimein jauhetaan lääkkeet morttelissa hienoksi ja yritetään ruiskuttaa kurkusta alas.

Remonttiasiaa
Suihkuista saa sopivaa vettä, on saanut jo viikon verran. Hienoa! Korjaaja ei ollut putkimies vaan "porselino", eli on erikoistuminen mennyt pitkälle kylppäreittenkin osalta. Toinenkin iso remonttiasia on menossa hyvään suuntaan: eilen kävi ikkunamies tarkistamassa ongelmaikkunamme hapettuneet pokat ja totesi, että pitää vaihtaa koko ikkuna. Tällä viikolla, lupaili. Toivotaan, että todellakin tällä viikolla, kun päivälämpötilan pitäisi olla vielä 20 tienoilla. - Ensi viikolla on luvassa 14 asteen lämpötiloja. Ja joudumme varmaan olemaan ilman ikkunaa  tunteja, kun vanha otetaan alas, viedään pois ja haetaan uusi tilalle. Mutta ei voi moittia, kun valituksiimme on vihdoinkin vastattu - tietenkin ikkunan olisi mielestäni voinut vaihtaa syksyn "helteiden" aikaan. Mutta näillä mennään.



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Coq au vin - keittotaitoni musta perjantai



VAROITUS: kuva ei liity Coq au vin -reseptiin vaan seuraavaan koitokseen.

Kauppareissulla törmäsin kukkoon, tai itse asiassa vajaan kilon painoiseen kukon rintapalaan siipineen ja nahkoineen kylmätiskissä. Vau! Kukkkoa viinissä, vahvaa maukasta ruokaa flunssaiselle aviomiehelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Mikään ei liene minulle niin vaikeaa kuin ohjeiden seuraaminen. Periaatteeni on, että otetaan mitä kaapista löytyy. Tietenkin kuvittelin, että sieltä kauppareissun jälkeen löytyisi kaikki tarpeellinen, ainkin pullo viiniä oli kaapissa. Minulla ei siis ollut hajuakaan miten tuo ihanalta kuulostava ruokalaji tulisi tehdä.

Netissä ohjeita löytyi sivukaupalla, luin niistä jokusenkin. Pekonia en osannut ostaa, enkä persiljaa, timjamikin oli kuivattua, porkkanoita löytyi, samoin pari hienoa uutta sipulia vaan ei pieniä salottisipuleita, mutta herkkusieniä oli matkaani tarttunut, hyvä! Ja kun nyt olin päättänyt olla jonkinmoisella karppauslinjalla, päätin että riisin sijasta lisukkeeksi laitettaisin jääkaapista löytyviä kasviksia. Niin, kaikki samaan uunipataan, aivan kuin italialaisilla mammoilla oli tapana tehdä: päivän liha sai seurakseen vihanneksia "mitä nyt sattui kaapista löytymään". Minulla  oli papuja, punakaalia, varsiselleriä, hiukan purjoa. Karppauksellekin annoin hiukan periksi: leivitin kukkopalat vehnäjauho, suola, pippuri seoksessa ja saostin kastikkeen lopuksi vehnäjauholla (tätä teen todella harvoin).

Pieleen meni! Vaikka minulla sentään oli KUKKO eikä broileria niinkuin kaikissa ohjeissa sanottiin, olihan tämä kukkoa viinissä. Kukko oli kovaa, mautonta, vihannekset eivät tällä kertaa trimmanneet yhteen - kiitos sen viinin ja konjakin joka yhdessä ohjeessa oli mainittu. Aviomies oli kiltti, söi lautasen tyhjäksi. Minä en ollut ihan niin kiltti ja valitin joka suupalalla pettymystäni. Mutta koira oli kaikkein kiltein: se vahtasi vieressäni kun poimin padasta kaikki lihat ja porkkanat. Sille riittäisi Cog au vin -annoksia muutamaksikin päiväksi.  Tosin tänä aamuna se ei ole vielä pyytänyt ruokaa, vaikka olemme tulleet aamulenkiltä jo pari tuntia sitten. Tavallisesti kupilla jonotetaan.

Illalla tein meille lohturuokaa: pizzaa. Aineksissa ei ollut valittamista, iberian kinkkua, salamia, herkkusieniä, tomaattia, mozzarellaa, homejuustoa, artisokkaa, valkosipulia, sipulia, emmental-raastetta. Ja juomaksi loput siitä kukkoviinistä (joka ei siis ollut kaupan halvinta vaan kelpoviiniä). Jostain syystä lohtu ei mennyt perille. Tuo oli keittotaitoni musta perjantai.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Ikkunaremonttia?




Katselemme upeaa maisemaa merelle kuudennesta kerroksesta suuriten kaksinkertaisten ikkunoiden takaa. En kehoita ketään nojaamaan näihin ikkunoihin, sillä suolainen merivesi on hapettanut niitä aika lailla. Alempi kuva paljastaa kuinka hapertuneet ikkunarakenteet paikoitellen ovat. Kuva on otettu reilu kaksi vuotta sitten ja lähetetty silloin tiedoksi vuokraisännälle. Vuosi sitten näytimme aulavahvimestarille tilanteen ja pyysimme häntä  ottamaan yhteyttä vuokranantajaan, joka ei ollut reagoinut meidän pyyntöihimme.


Siksipä hämmästykseni ei tietenkään olisi pitänyt olla suuri, kun tullessani kotiin eilen näin olohuoneen ikkunan edessä oli kaksi vierasta ja mieheni, joka viittoili katonrajaan. Vuokraisäntä puolisoineen oli saapunut.

Ikkunoiden lisäksi mies oli näyttänyt heille, miten katon ja seinän välistä pilkottaa päivä, hentoisesti mutta tuuli löytää sieltä sisälle puhaltaessaan oikeasta suunnasta. Pahimmilla myrskyillä ei voi kuvitellakaan katsovansa televisiota, sillä tuulen viuhunalta ja meren pauhulta ei kuule mitään. Arvata saattaa, ettei tupa ole silloin lämpimilläänkään. Olimme ehdottaneet katon ja seinän rajaan silikoonia, vuokraisäntä sanoi että se tarvitsee betonia. Varmaan tarvitseekin, ikkunankin kunnon he totesivat kärsineen. Saas nähdä tuleeko meille ikkunaremonttia, tuleeko joku piikkaamaan katonrajaa auki, jotta saa tungettua sinne kunnon sementit. Ja jos tulee, niin milloin, millaisella varoitusajalla.

Nähtäväksi jää vielä sekin, koska saamme lvi-miehen hoitamaan, että suihkusta tulisi viimein lämmintä vettä ja että kylpyammeen suihkun vettä saisi halutessaan viilennettyä. Keskimäärihän meillä menee hyvin, suihkukopissa kylmää ja toisessa kylppärissä suihkussa kuumaa vettä.

Silti on mielestäni edelleen hyvä, että olemme vuokralaisia. Pitäisi olla aikamoinen asiantuntija, että uskaltaisi ostaa asunnon täältä, jollei samalla olisi varautunut repimään sitä alkutekijöihinsä ulkoseiniä lukuunottamatta ja teettämään täydellisen remontin. Olimmehan tähän mennessä joutuneet todistamaan vesien valumisen alakerran kylppärin kattoon, kerran nähneet saippuaveden purskahtavan keittiön seinän päällä kulkevan viemäriputken saumoista ja todenneet miten täällä oli korjattu parin vuorokauden vesivahingon jäljet. Moni kakku päältä kaunis.


tiistai 12. tammikuuta 2016

Kieli on avain asettumisessa yhteiskuntaan

Pidennetty viikonloppu Portualissa oli tervetullut tuulahdus ja
lääkitsi  nuokkuvaa luovuuttani oikein kunnolla.


Luin viisi puheenvuoroa kotouttamisesta Ylen sivulta. Juttu on julkaistu jo kuukausi sitten, mutta se osui silmiini vasta tänään. Otsikko on lainaus yhdestä puheenvuoroista. Järkeviä ajatuksia vaikeasta asiasta, jonka päämäärä sinällään on selkeä: saada ihmiset tuntemaan olonsa kotoiseksi siinä maassa missä ovat. Se on tärkeää, sillä jokainen tarvitsee paikkansa.

Minun hyvin alkaneet kieliopintoni ovat lopahtaneet kuin kanan lento. Tarkoitukseni on saattaa kana jälleen ilmaan tai jopa vaihtaa elukkaa, johonkin pitkäjänteisemmin liihottavaan. Huono omatunto? Kyllä - ja ei kuitenkaan.

Huono omatunto sen tähden, että olen näin vapaaehtoisesti  pidentänyt aikaa, jonka seison ainakin toinen jalka tämän espanjalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Ei hyvä. Miten nopeasti verbit ja muutkin sanat, ei sen puoleen,  karisevatkaan päästä (tässä iässä). Kun ei hallitse kieltä, tuntee itsensä tyhmäksi ja sivustakatsojaksi. Se ei ole palkitsevaa. Jos vaikka ymmärtääkin jotenkin mitä toinen sanoo tai mitä tapahtuu ja haluaisi kertoa siihen mielipiteensä, ei pysty ilmaisemaan itseään. Jos vaikka löytääkin oikean sanan, saa mutoiltua jonkinlaisen lauseen, tapahtuu se aina liian myöhään. Tilanne on mennyt ohi ja mielikuva minun tyhmyydestäni on vahvistunut niin itsellä kuin sillä vastapuolellakin. Ja vielä pahempaa, vaikenemiseni voi tulkita myös välinpitämättömyydeksi, töykeydeksi tai jopa vihamielisyydeksi - tai ei kai sentään.

Ja miksi ei sittenkään huonoa omaatuntoa? En ole ehtinyt opiskella kieltä, kun minulla on ollut niin paljon muuta mielenkiintoista. Toki olin kipeänä ja toki olin reissussa, toki meillä on ollut vieraita. Mutta ei syy ole niiden, sillä flunssaa lukuunottamatta olen nauttinut niistä. Minun ajatukseni vain ovat olleet kiinni muussa, toki kaikessa luettelemassani, mutta myös uusien ajatusten löytämisessä, luovuuden vaatimassa huomiossa.

Huomaan oppineeni jotain ratkaisevaa. Ymmärrän rajallisuuttani entistä paremmin ja että kaikkea ei pysty tekemään. Nautin siitä mitä teen, ainakin useimmiten, enkä pyri hallitsemaan kaikkea. Valitsen mielummin rästitehtäviä kuin elämän ohikiitävyyden murehtimista.

tiistai 5. tammikuuta 2016

Syyttä suotta tyytymätön

Huomaan, että olen kärsimätön. Ja missä vika. Pelkkä flunssa, siis kaikki hyvin. Ja silti  en tahdo enää kestää tätä puolikuntoisuutta vaan olen tyytymätön tilanteeseen.

Ensin oli se polkupyöräepisodi ja sen aiheuttama poteminen. No, ne lihakset ovat olleet aivan kunnossa jo jonkin aikaa. Sitten tuli flunssa yksi ja nyt on ollut flunssa kaksi lähes yhtä putkea, tai sitten se eka vain yhä jatkuu. Tosin alan olla jo voiton puolella.

Miten helposti ihminen onkaan tyytymätön. Sitä tyytymättömämpi, mitä paremmin ovat asiat. Itselläni ei pitäisi olla mitään valittammista. Perhepiirissä ei ole mitään dramaattista, krempat ovat entisilllään. Saimme myös viettää mukavan perhejoulun pojan ja miniän kanssa, serkkuni kävi kylässä, olen tavannut monia ystäviä - viettänyt heidän kaikkien kanssa hyviä (vaikkakin tukkoisia) hetkiä.  Nytkin haluaisin kipeästi loistokuntoon kahdessa päivässä, sillä olen lähdössä reissuun.
Mukava matka miehen ja koiran kanssa Portugalin puolelle hyviä ystäviä tapaamaan.

Pahemmalta tämä minun valittamiseni tuntuu itsestäni sen vuoksi, että tiedän jopa kahdessa perheessä parhaillaan jännittävän miten hoidot tepsivät lapsen levinneet syövän kohdalla,  yksi ystävä valvoo öitä kipuillen odottaessaan leikkaukseen pääsyä revenneen nivelkierukan kanssa, toinen on menettänyt itsensä parantumattomalle sairaudelle. Listaa voisi jatkaa liian pitkälle.

Ja silti minä valitan ja huokailen, kun en tahdo jaksaa lukea kirjoja, joita olen ladannut kirjahyllyni täyteen, en katsella tv-ohjelmia, joita olen tallettanut digiboxiin tuntitolkulla, kaksi joululahjaksi saatua palkittua dokumenttiakin on vielä katsomatta, kaapissa on ruokaa, mies ei hakkaa, aurinko paistaa, välimeri näkyy ikkunasta, ei tule viistoräntää eivätkä lapseni käytä huumeita, kummallakin on rakastava puoliso ja työtä.  - Ja sokerina pohjalla,  jotta työttömyysvuodet vihdoin voisivat häipyä muististani, minun lomapakostani löytyy kansaneläkekortti.

Minulla on siis hyväksyttävä paikka perheessä ja yhteiskunnassa ja elämälläni tuntuu olevan tarkoitus. Jos ja kun terveys on sitä, että voi sairastua mutta palautuu ennalleen, olen minä tuon mukaan myös terve.
Tälllä kertaa mummin potkiminen on sallittua: Siis mummi, eteenpäin vaikka lunta ei ole lähimmaillakaan!





perjantai 1. tammikuuta 2016

Ravintolat kiinni Uuden vuoden aattona

Ilman tuota viinipulloa kuvassa avaavaa  La Taberna Gallegan
"edeskäypää" olisi monen aattoilta päättynyt tyhjin vatsoin ja ravintola
olisi menettänyt kymmeniä asiakkaita.
Jos olisin ravintoloitsija Malagassa, pitäisin paikan auki Nocheviejan iltana. Mutta taas kerran saimme havaita, että ravintola toisensa jälkeen oli pimeänä Uuden vuoden aattoiltana. Lähestulkoon kaikki tutut paikat olivat vetäneet kaihtimet alas ja kadut vanhassa kaupungissa näyttivät paikoin kovin kolkoilta.
Mieleen muistui kokemus ensimmäiseltä Malaga-talveltamme. Mies oli varannut pöydän yhdestä Larioksen poikkikadun ravintolasta, mutta yllätys, se olikin kiinni. Ehkä hän oli varannut sen vanhingossa Uuden vuoden ensimmäisen päivän illaksi, eikä vanhan vuoden "vanhaksi illaksi" = nochevieja. Nyt osasimme siis varautua, että ruokapaikan löytäminen kaupungilta saattaisi olla vaikeaa.


Selvästikään kaikki turistit eivät halunneet syödä hotellin aattoiltana tarjoamaa kallista menútä. Ajatus jouluvalojen valaisemasta vanhasta kaupungista ja ruokailu pikkukujilla tuntui olevan myös monen malagalaisen mielessä. Harvoista auki olevista paikoista useimpien kattaus lukemattomine eri kokoisine laseineen jo  kertoi, että tarjolla oli vain tietty menu. Myös pieni kantapaikkamme Plaza Carbonilla, jossa meillä on tapana seurata tapaksia nauttien Semana Santan kulkueita tarjosi vain 69 tai 99 euron hintaista kokonaisuutta, ja vielä vapaana olleet pöydät oli merkitty vartattu-lapuilla. Seuraavakin ravintola oli täyteen buukattu. Ja tapakset oli tyystin unohdettu.

Kun löysimme ensimmäisen tavernan, joka oli avoinna, jäimme jonottamaan. Emme olleet ainoita, mutta tulimme juuri kreivin aikaan. Sitten vasta jonotus alkoikin, kun olimme saaneet pikkupöydän salista, johon oli selvästi ahdettu normaalia useampia pöytiä.

Seurasin ihaillen nuoren hovimestarin työtä. Hän kirjasi jatkuvasti ylös pienen pieneen lehtiöönsä uudet jonottajat. Vähän väliä ongenonkijoita saapui suoraan ravintolasalin ovelle tähyämään mistä vapautuisi pöytä. Hovimestari ohjasi kaikki tyylikkääti ulos kahvilan terassin ulkopuolelle odottamaan. Vähintään kymmenen illallispaikkaa haikailevaa seisoskeli koko ajan vastapäisen kiinni olevan baarin ikkunapenkkeihin nojaten. Siinä näki niin kesäasuisia turisteja kuin turkiksiin pukeutuneita paikallisiakin.

Hurjaa menoa
Tarjoilijat suorastaan harppoivat ja juoksivat vaihtaessaan kattauksia uuteen, levittäessään pöytäliinoja, ottaessaan tilauksia vastaan ja kiidättäessään niitä pöytiin. Sellaista vauhtia en ole nähnyt yhdessäkään suomalaisessa ravintolassa. Ja hymy ja ystävällisyys olivat tallella. Arvelin heidän ovien sulkeuduttua kaatuvan suoraan lattialle sikin sokin henkeä vetämään. Ruokaa joutui tietenkin odottamaan, samoin juomia, mutta kaikesta näki henkilökunnan tekevän töitä tosissaan. Millainen kiire olikaan keittiössä. Moni ymmärsi tilanteen. Mekin, puolen tunnin jälkiruokien odottamisen jälkeen päätimme tilata laskun. Luulen, että joku huokaisi keittiössä  ja hovimestari oli iloinen, kun saattoi ohjata listalta kaksi asiakasta sisälle.


Tahditonta käytöstä
Lähtiessämme paloi yhden jonottaneen pukumiehen pinna. Hän syöksyi sisään vaatien hovimestarilta ja yhdeltä tarjoilijoita jo vihdoin pöytää perheelleen, jopa teatraalisesti elehtien. Olimme tahdittomia: Taputin hovimestaria olkapäälle, hymyilin hänelle ja sanoin: Kiitos, olet aivan mahtava. Hän oli juuri murtua paineen alla, kyyneleet eivät olleet kaukana, mutta taas hymy levisi hänen kasvoilleen. Miehenikin tunki joukkoon, antoi setelin tipiksi tukalaan tilanteeseen joutuneelle meitä palvelleelle tarjoilijalle. Ehkä valittaja ei tajunnut mitä tapahtui, mutta toivottavasti henkilökunta sai lisää voimaa jaksaakseen vetää illan loppuun asti. Emme jääneet seuraamaan.

ps. Kotona avasimme kuohuviinipullon. Kello oli vasta yksitoista, mutta skoolasimme, sillä totesimme vuoden vaihtuneen jo Suomessa. Istuimme verannalle ihmeellisen lämpimään yöhön  ja katselimme Palon suunnalla ammuttuja raketteja pitkään. Näimme niitä varmaan tuhansia. Kello oli puoli kaksi kun kömmimme vuoteeseen, kuohuviinipullo oli tyhjä, maailma parannettu, flunssani hiljaa. Onneksi olin nukkunut päivällä kahdet päiväunet.