maanantai 29. syyskuuta 2014

Cuna II ja syystöitä



Nyt sitä on valmistauduttu lapsenlasta varten kahdessa maassa. Cuna II saapui maalle viikonloppuna.
Tosin sitä tarvitaan todennäköisesti vielä myöhemin kuin sitä ensimmäistä, Espanjaan hankittua. Tässä pötkötellään todennäköisesti vasta ensi kesänä, mutta...

... mummo-odotukseen kuuluva jokapäiväinen hössötys, omaa lasta kiusaavine jatkuvine  tilannekyselyineen ei oikein kuulu meidän perheeseen. Sen lisäksi, että olen kerännyt itselleni pitkän työlistan (auton pesusta ja vahauksesta Ifolor-kirjojen tekoon ja vanhojen valokuvien skannaukseen saakka) täytyy tuota hössötystä kuitenkin päästä purkamaan edes jossain mittakaavassa. Pinnasängyn hetkittäinen vilkuilu ja tulevan äidin vauvakirjan selailu ovat kelvollisia korvaavia toimintoja. 

Niiden välillä valmistelen taloa talvea varten ja tarraudun edelleen omaan äitiini kirjoittamalla sähköiseen muotoon hänen 40-luvulla saamiaan kirjeitä. Loppumattomalta tuntuva urakka (yli 400 kirjettä), mutta mielenkiintoinen. Tosin olen miettinyt viimeiset puoli vuotta, että olisiko aika jättää taa vanhempieni elämän pohdiskelu ja siirtyä aktiivisti elämään omaa elämääni. Urakan jättäminen kesken tuntuu petturuudelta, onhan kirjeitä jäljellä enää parikymmentä. Kuitenkin pieni ihminen saattaisi olla polku oikealle tielle: tähän päivään.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Loma loppuu odotukseen

Yöllä heräsin vain katsomaan maisemaa parvekkeelta. Kuu paistoi edelleen yhä vain täydenpänä. Ulkona +24 astetta, kello yli puolen yön. Rannalla hiekan putsauskone jyräsi valot keikkuen, tomua nostattaen. Aamulla herätessä se oli siellä taas. Suurimmat roskat on seulottu joukosta, muovipussit, pullot ja eväspaperit. Täällä yritetään ainakin pitää asioista huolta. Minulle puhdas ranta vielä täksi päiväksi.

Aamulla koiran kanssa lenkille, huominen aamulenkki päättyykin bussipysäkille. Minä matkaan lentokentälle, mies ja koira jatkavat näissä maisemissa. Milloin palaan? Ehkä vasta kuukauden puolentoista päästä. Pitkä ero. Ehtii varmaan tulla ikävä sekä miestä että koiraa, ehkä jopa aurinkoa ja lämpöä. Yli neljänkymmenen avioliittovuoden aikana emme ole olleet kertaakaan niin pitkään erossa. Mutta kun tietää toisen olevan täällä "kotona" voi olla levollisin mielin. Onneksi on tietotekniikka joka kutoo yhteyksiä - ero ei ole totaalista.

Haluan ehdottomasti kokea nuo tulevat viikot Suomessa. Ensin ystävän kanssa laatuaikaa viettäen, sienestäen, maailmaa parantaen, syöden, juoden, saunoten, ehkä maalaten - ehkä kirjoittaen. Noin viikko ilman minkäänlaista ohjelmaa.

Kaiken aikaa olen kuitenkin varpaillani, valmiina siirtymään elämän seuraavaan vaiheeseen: mummouteen. Pienet tuokiot mieleeni nousee asioita, jotka saavat sydämeni sykkyrälle. Saanko todella kokea sen, pienet sormet omiini tarttuen, lapseni onnen... ? Olen luvannut olla apuna ensi alkuun, varmaan yhtä paljon kuin tytärtäni autan silloin omaa itseäni mummon ensi askelissa.


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Mummukuumetta eli cuna hakusassa



Nyt on jo ihan pakko kirjoittaa siitä, mikä pyörii ajatuksissa kaiken aikaa. Ehkä muistatkin, että olen odottava mummu, laskettuun h-hetkeen on nyt enää neljä viikkoa.

Tunnepuolesta on vielä kovin vaikea puhua. Koska tyttäreni on halunnut välttää asialla kohkaamista ja hössöttämistä, olen minäkin yrittänyt välttää sitä. Mutta jännittää tietenkin, niin tulevan äidin, lapsen kuin meidän isovanhempienkin puolesta. Osaanko minä olla oikea mummu, osaanko luoda lapsenlapseeni suhteen jollaisen haluaisin, saanko mahdollisuuden tutustua häneen ja pitää suhdetta yllä. Eihän ole niin sanottu, että lapsi asuu jatkossa Suomessa ja minäkin pakoilen talvisin täällä Malagassa.

Espanjassa olisin abuela, luultavasti lapseni kutsuvat minua mummuksi niinkuin minun äitiäni ja hänen äitiään kutsuttiin. Mummu, lämmin sana. Puolisostani tulee varmaan isoisä, täkäläiset sanoisivat abuelo, niinkuin hänen isänsä oli.

Tyttärellä alkaa olla kotona jo kaikki vauvan vaaatimat tarvikkeet. Mummunkin täytyy valmistautua. Me saamme maalle koto-Suomeen veljeni tyttärensä poikaa varten tekemän pinnasängyn. Se odottelee kai jo Keski-Suomessa. Mutta vauvansänkyä, espanjaksi cuna, tarvitaan toivottavasti täällä Malagassakin. Olemme siis mittailleet mihin sellaisen voisi täällä laittaa. Asunnon sisustuspuuhissa emme osanneet ottaa huomioon, että sellaiselle tarvitsee tilaa. Mutta onneksi sitä kuitenkin löytyy. Olemme surffanneet Ikean sivuilla, olemme käyneet läheisessä vauvatarvikeliikkeessä, olemme surffanneet netissä. Nyt pistin kyselyn käytetystä cunasta täkäläiselle nettitorille. Katsotaan tärppääkö heti.

Salaisesti olisin halunnut saada sängyn hankittua ja mahdollisesti myös sisustettua tulevaa lapsenlasta varten ennen lomani loppua. Kun tulen tänne seuraavan kerran, on vauva jo syntynyt. Ja haluan olla valmiina ottamaan hänet vastaan tännekin "ihan milloin vain". Ajatus, jota tulevan isoisän on varmaan vaikea ymmärtää. No, eihän siinä mitään järkeä olekaan. Jotain viimeisillään olevan mummun täytyy kuitenkin voida tehdä odotusta helpottaakseen. Nutun kutominen tässä helteessä on aivan toivotonta puuhaa. Sen jätän kotimaan sykyyn tai tuleviin talvikuukausiin. (Salakuljetin tänne jo yhden vauvanpyyhkeen, peruja omasta lapsuuskodistani.)

Toivon, että cuna löytyy ja että saamme sille käyttöä. Ehkä vietämme joulua kaikki yhdessä täällä Malagassa, ehkä vauva tulee kylään jo ennen sitä. Ainakin helmikuussa on tiedossa vieras, joka  toivottavasti mahtuu vielä pinnasänkyyn. Ja ehkä meitä siunataan jatkossa uusilla käyttäjillä.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Loma ja luovuus - vaikeita asioita

Olenko minä suorittaja, kun minulle on niin vaikea olla lomalla? Ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä, Välimeri loiskuu sinisenä, hyvää lukemistakin löysin omasta hyllystä. Mutta, kun en vain osaa.
Halusinko rakentaa kodin tänne siksi, että voisin kuljettaa töitä mukana toisin kuin hotelliin? Tuntisin itseni tarpeelliseksi. Molempina talvina täällä olen kirjoittanut sähköiseen muotoon vanhoja kirjeitä neljäkymmenluvulta yli viisisataa. Tälle lyhyelle lomallenikin otin niitä mukaan nelisekymmentä.

On totta, että juuri nyt on kestämätön helle eikä rannalla makaaminen varjonkaan alla luonnista sen vuoksi montaa tuntia kerrallaan. Mutta osaanko muutenkaan vaihtaa vapaalle? Kun menen uimaan, lasken matkaa: montako metriä uin tänään, 400, 600 - vain niin vähän. Hallissa yleensä paljon enemmän.

Suorittajan takaa löyty usein huono itsetunto, arvottomuuden tunne. Työelämäni päättyi työttömyysjaksoon, juuri hankitun akateemisen loppututkinnon käyttämättömyyteen. Vaikka vihdoin päädyinkin itse jo parikymmentä vuotta sitten suunnittelmaani tilanteeseen - omaehtoiselle varhaiseläkkeelle 58-vuotiaana - taisin saada jonkinmoisen henkisen kolhun: siirtymiseni ei ollut kunniakas. Sitäkö nyt paikkaan?

Olemme kaksi eläkeläistä talvea paossa etelässä. Puoliso osaa maata rannalla, mennä varhain nukkumaan, nukkua päiväunia. Lukea kirjaa, katsella jalkapalloa. Hänellä ei ole suorituspaineita.  Minä osaan tehdä omasta elämästäni aika lailla tukkoista haalimalla itselleni hommia. Nyt on työn alla yhden mielenkiintoisen blogin taltioiminen tyttärelle kommentteineen.  Jonossa odottaa äidin tädistään kirjoittaman kirjan saattaminen siihen muotoon, että voisin lähettää se luettavaksi hänen sukulaisilleen. Jossain hännän huippuna on oma kirjani, joka tarpoo suossa ja odottaa että saisin siihen uuden innon.

Totuuden nimessä: ei minua niinkään huolestuta tämä kaiken homman haaliminen - minä kun en taita olla noita loikoilijoita. Ja onko ihminen suorittaja, vaikka pitääkin työlistan "täynnä"? Olen pikeminkin huolestunut siitä, että luovuus tuntuu olevan aivan nollassa. Huomaan, että ommat, joita haalin, ovat lähinnä mekaanista toimintaa: puhtaaksikirjoitusta, copypastea... Minä kun olen luullut olevani luova ihminen.

Parin viikon päästä lupasin mennä kirjoittajakoulutuksen aikana aloittamamme palautepiirin tapaamiseen. Meitä on viitisen tyyppiä, jotka olemme kaikki jääneet koukkuun kirjoittamiseen. Lähetämme toisillemme tekstejämme, teemme harjoituksia joista annamme palautetta. Tapaamiset ovat hienoja tilaisuuksia olla yhdessä itsensä tavalla hullaantuneiden kanssa, vertaistukea sanalla sanoen. Mutta nyt minulla on valkoisen paperin kammo. Mielenkiintoisista tehtävistä en tahdo löytää mitää, mikä saisi aivoni liikkeelle. Juntti olo. Miten saisin tämän solmun auki?

Ensi viikolla palaan pohjoiseen. Tarkoitus on myös viettää aikaa hyvän ystävän luona maalla, sienestäen, ehkä kirjoittaen, ehkä maalaten, ehkä rempaten. Toivon, että avain luovuuteen on löydettävissä sieltä.