Mitä tänään lukisi?

Kausi Välimeren rannalla vetelee viimeisiään, lukemistoni on koluttu lähes loppuun. Jäljellä on vain joitain englanninkielisiä kirjoja, jotka ovat olleet lukulistallani. Nyt en kuitenkaan millään malttaisi keskittyä kolmanteen kieleen.

Kirjoja kyllä löytyy. Kuvat ovat vanhan asunnon kirjahyllystä, mutta valikoima kertoo jotain tarjonnasta. Englanninkielisiä dekkareita löytyisi vaikka kuinka. Joukossa on jokunen suomenkielinenkin. Yritin lukea yhtä eilen. Parikymmentä sivua Jo Nesbøn Poliisia luettuani oli murhattu kaksi ihmistä raa'asti, yksi makasi koomassa sairaalassa, kaikki  poliiseja. Samalla oli kerrottu murhista joiden selvittämisessä he olivat olleet mukana. Polisipäällikkö ja sosiaalijohtaja olivat paljastuneet pahiksiksi. Kaikki oli tietenkin kuvattu mahdollisimman realistisisti.

Heitin kirjan lattialle, ainakaan Nesbø ei sopinut minulle (vaikka olinkin lukenut jo yhden kirjan Harry Holea joskus aiemmin). Sammutin valon mutten voinut nukkua, oli vaikea olla. Pitääkö kirjailijan vielä erikseen luoda pahuutta maailmaan, eikö todellisuudessa olisi riittävästi? Samaa olen miettinyt monen elokuvan suhteen. Toki tiedän, että ihmisiä tapetaan, raiskataan, silvotaan. Ja okei, ei pahuutta pidä lakasta maton alle ja olla kuin ei sitä olisikaan. Mutta silti... tätähän minä olen pähkäillyt ennenkin.

Hetken päästä oli pakko sytyttää valo uudelleen ja ottaa käteen Merette Mazzarellan kirjoittamista käsittelevä kirja, jota luen ties monettako kertaa. Se herättää jokaisella lukukerralla todella paljon ajatuksia, herättää eloon mielikuvia elämän varrelta - aktivoi ajatuksia, antaa ideoita, virittää mielen valoisaan tilaan, jossa sykkeen nousu johtuu lähinnä innostuksesta ja jonkin oivaltamisesta.

Hullu roudaa ruokaa Suomesta Espanjaan

Maitoon keitetty haudutettu kaurapuuro saa minun aamiaisellani seurakseen paahdettua ja rouhittua pellavansiementä. Tässä se on puolukalla höystettynä. Näin viikko ennen Suomeen paluuta olen raaskinut ripotella joukkoon myös itse kuivaamiani mustikoita tarkasti varjellusta jemmastani. Lumi vieressä on maustamatonta, sokeroimatonta jugurttia. Ja vatsa tykkään.

Näin on. Fugessa (Fuengirolassa) saa kaupasta kaikkea suomalaista mämmistä alkaen - näin olen kuullut. En ole käynyt katsomassa, sillä kuulun "maassa maan tavalla" -kastiin. Vai kuulunko?

Pitäisi varmaa lopettaa ihmettely suomalaisen kahvin pakkaamisesta matkalaukkuun suodatinpussien seuraksi. Minä olen nimittäin jossain suhteessa täysin parantumaton - roudaan tänne paahdettua pellavansiemenrouhetta. Ja tuotan sitä talven mittaa vieraillanikin, ettei vaan pääse loppumaan.

Valkoisen leivän nauttiminen aamupalalla alkoi kyllästyttää vatsaani ennenkuin makuaistiani. Minä tarvitsen aamulla kaurapuuroa. Sen seuraksi kolesteroolitasoni haluaa Valo24 paahdettua pellavansiemenrouhetta. Sanokaa mitä sanotte, se on hyvää. 

Jokunen sukupolvi sitten yksi esi-isistäni paransi vatsahaavansa juomalla aamulla ensimmäiseksi lasin vettä, jossa oli liottanut pellavansiemeniä yli yön. Totta kai hän kulautti samalla ne siemenet. Närästyksestä tavallani kärsivä isänikin turvautui pellavansiemeniin jossain vaiheessa. Niiden nimeen on siis vannottu meidän perheessä jo sukupolvet. Itse en voisi kuvitella tuota aamuannosta nakkaavani.

Suomessa on kaupasta saanut jo vuosia pellavansiemenrouhetta, iso pussi on edullinen ainakin Prisman hyllyssä. Mutta en pidä sen tuoksusta, se haisee helposti eltaantuneelle pellavansiemenöljylle. Minulla oli tapana paahtaa se itse uunissa ja maku ja tuoksu paranivat kummasti. Tässä nykyisessä suosikissani on kuitenkin varmasti kaikki hyvä tallella, sillä olen kuullut miten tarkkaan tuotetta on kehitelty. Sitä on saatavana myös kuivatulla tyrnillä/puolukalla/mustikoilla höystettynä - terveelliseen tuotteeseen on lisätty terveellisiä "lisä"aineita. Suosittelen vatsani pohjasta - ja siis roudaan pussukoita Malagaan niin että niitä riittää jokaiselle aamiaiselle kaurapuuron seuraksi. Onneksi kauraryyniä saa Mercadonasta.

Kolmen kilon punttisali

Aika vaatimaton varmaan monen mielestä, - mutta sellainen minulla vain on. Ja miksi juuri kolme kiloa? Pari vuotta sitten tänne Malagaan ilmestyi pari tanskalaistaTiger-kauppaa. Siellä myydään vaikka mitä pyöröpuikoista, tanskalaisista pikkuleivistä, halpoihin maalaustarvikkeisiin ja erään kerran bongasin siellä myös hellyttävän näköiset 1,5 kg vaaleanvihreät käsipainot ja vaaleanvihreän jumppamaton.

Se punttisali on, totuuden nimessä, kylppärimme, jonka alakaapista punnukset löytyvät. Toisin kuin jumppamattoa, joka lymyilee työhuoneen yläkaapissa, punnuksia pyrin käyttämään ainakin lähes päivittäin.

Aluksi jokusen kerran pilateksesta lainattua lämmittelyä: sisemmät vatsalihakset jännittäen nikama nikamalta päätä alas, jalat kevyesti harallaan, polvista joustaen, hengitys mukaan, kädet 'syvälle' lattiaan (tosi hyvä liike saada ruoto heräämään). Aika usein huomaan hyppääväni suoraan lämmittelyn yli. Pienessä haara-asennossa parikymmentä kertaa vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellä 1,5 kilon punnus korvan vierestä yläviistoon kohti kattoa, katse seuraa, kylki venyy, tuntuu lonkassa (tästä kiitos ystävälleni, fysioterapeutille, joka teetti liikettä minulla tosin ilman painoja). Sitten kolmekymmentä kertaa korvan vierestä suoraan kohti kattoa - välillä molemmat kädet yhtä aikaa tai sitten vuorotellen. Vielä suoraan etukautta alas milloin mitenkin, yhtä aikaa, vuorotellen, ... ja sitten vielä jotain vatsalihaksille ja jaloille. Jos muistan. Siis aamujumpaa ei ihan omasta päästä vaan vähän leikkaa liimaa askartele tyylillä eri lähteistä lainaten.

Älyttömän hyvin tiedän, että tämä ei ole kummoinenkaan kuntoilu (mutta allit ovat hiukan siistiytyneet). Yksi ystävä on kuitenkin sanonut, että yksikin liike jotain on enemmän kuin ei mitään. Siihen luotan ja siksi yritän vetää tämän minijumpan, ellei sitten ole liian kiire laittamaan aamupalaa, puhelin soi ja koko jumppa unohtuu - tai tapahdu jotain muuta, mikä saa minut muistamaan kuntoilun vaikka vasta parin päivän päästä.

Kohta jäävät punnukst tuonne alakaappiin. Vaikka olenkin onneton tavaroitten edestakaisin roudaaja, niin punnuksia en matkalaukussa kuljettele. Päijänteen rannalla olisi miehen punnukset, muistelen 5 kg kappaleelta. Jostain syystä ne saavat ihan rauhassa nököttää siinä makuuhuoneen lipaston alla.

Olen vakavasti miettinyt, että pitäisikö minun hankkia sinne omat punnukset.  Toistaiseksi olen luottanut, että maalla omakotiasumiseen liittyy niin paljon kaikkea liikuntaa etten erillistä punttisalia tarvitse. Voit olla eri mieltä.

Talven viimeiset vieraat lähtivät

Yöllä satoi vettä ja nyt iltapäivälläkin on vielä pilvistä.
Saatan siis istua tässä koneen ääressä ilman, että aurinko
porautuu takaraivooni asti.

Tämä talvi Espanjassa on ollut aivan erilainen kuin aiemmat ja täynnä yllätyksiä. Se livahti ohi hujaukssessa, nyt on vain rippeet jäljellä. Toivottavasti osaan nauttia niistä täysillä.

Kun 2012 marraskuun puolivälissä starttasimme tänne Malagan, en osannut ajatella että tästä tulisi "kotikaupunki". Niin vain näyttää käyvän. Ja silti minä olen täällä edelleen vain talvipakolaisena: muutamat viime viikkojen kirkkaista hellepäivistä kertoivat minulle, että kesä täällä olisi minulle liian rankka kokemus. Kesän kuumuus (usein = kylmyys) on Keski-Suomessa armollisempi minulle, samoin kirkkainkin aurinkopäivä on silmilleni lempeämpi kuin täkäläinen takaraivoon saakka porautuva hohde.

Olen siis etuoikeutettu. Voin poimia parhaat palat molemmista maista. Kiitos siitä! Ketä kuuluu kiittää on tietenkin niin monien asioiden summa, että saatan vain tuntea kiitollisuutta elämää kohtaan.

Viime viikon kuuntelimme joka päivä reilun kaksikymppisten nuorten naisten iloa ja naurun pyrskähdyksiä. Lomansa Malagassa onnistui, aurinkoa ja lämpöä riitti opiskelijoiden sielun ja ruumiin tankkaukseen tulevia kesätöitä ja vielä jäljellä olevia opinkoitoksia varten.  Oli mukava, kun saatoimme tarjota heille palasen kesää ja täysihoitoa. Tietenkin tätyy myöntää, että itsellä toipuminen kestää taas jokusen päivän, koirakin on aivan ihmeissään. Kun nautimme tänä aamuna aamiaisen pari tuntia tavallista aikaisemmin, että tytöt ehtivät koneeseen, koira makasi (valtaamassaan) tuolissa ja inisi vaimeasti. Se tiesi että lauma kutistuisi, alkaisi taas hiljainen elo meidän kanssa.

Kun Suomeen paluuseen on enää kaksi viikkoa, alkaa väkisin laskea päiviä - miettiä mitä ehtii tehdä, mitä pitää tehdä. Ja alkaa vilkuilla sinne kahden viikon päähän, mitä kaikkea pitää tehdä, mitä saakaan taas tehdä. Onneksi voin nyt hyvillä mielillä todeta, että menen kodista kotiin. Paluu tuntuu hyvälle - samoin paluu tänne sitten taas myöhäissyksyn pimeyttä ja talven liukkautta pakoon (mieshän ei täältä malta niin kauaa olla pois, mikä hänelle suotakoon).

PS. Jotain varmaan kiinnostaa kuinka paljon yövieraita kävi talven mittaan: 15 henkeä perhettä, sukua ja hyviä ystäviä kahdeksassa ryppäässä puolen vuoden eli 28 viikon aikana. Eli kyllä siihen väliin jää "hiljaisia viikkojakin" ihan kyllin. Kiitos, että saimme viettää aikaa kanssanne!

Kuvatervehdys kotoa

Tänä keväänä on maalisuti heilunut paitsi täällä Malagassa myös Suomessa. Sain Päijänteen rannalta talonmiehen, ihanien naapureiden, kuvatervehdyksen, siellä alkaa olla nyt valmista. Täytyy myöntää, että lopputuloksen näkeminen livenä jännittää, siihen menee vielä hetki.  Mutta kuvista päätellen, Malagaan verrattuna, tätä työtä ei tarvinne teettää uudestaan toisella maalarilla.

Muuttaako kolmekymmentä vuotta tummunut  100 % hirsitalomme mäntypaneelikattoineen ratkaisevasti luonnettaan kattojen hohtaessa valkoisuuttaan? Mietin tuota askelta vuosikaudet, ennenkuin uskalsin edes puhua siitä armaalle miehelle. Sen jälkeen vatvoimme yhdessä asiaa varmaan saman mokoman. Mutta nyt se on tehty. Toivon, että lopputuloksena saamme lisää valoa tupaan kodikkuuden siitä kärsimättä.

Kotiin palattua on edessä paitsi normaali kevätsiivo, myös kaikkien kirjojen ja tavaroiden laittaminen paikalleen. Miten vanhat verhot toimivat uudessa kokonaisuudessa? Aika näyttä alanko kaivata valkoisia ikkunanpokia. Minussa on onneksi kuitenkin vielä sen verran pikkutytön vikaa, että tykkään leikkiä kotileikkiä. Maalatut katot ja siivousurakka ovat totisinta totta, mutta sitten taas voi ottaa mielensä ruutupaperit ja kynät - sommitella uusia kuvioita ehkä joskus toteutettavaksi.

ps. Täällä Malagassa alkavat olla kaikki muuttopuuhat valmiina. Verhotkin saimme loppuviikosta. Ja mikä tärkeää, mies hyväksyi valintani.

250 metriä vei Espanjaan

 Muutimme pari viikkoa sitten Malaguetan rannalla 250 metriä itään ja 11 kerrosta ylöspäin. Ajattelin, että lähes mikään ei muutu, mutta tulimmekin Espanjaan. Niin pieni matka - ja kuitenkin niin suuri muutos. 



Luulen, että kaikki johtuu kaakeleista ja espanjalaistesta arkkitehtuurista. Edellisen asunnon pohjoismaisittain tuttu suoraviivaisuus on tästä asunnosta kaukana. Keittiö on pieni ja värikkäät kaakelit peittävät sen seinät, kaapit ovat tummaa puuta, kuten ovet koko asunnossa, vinkkeliä ja mutkaa riittää siellä täällä, ikkunat terassin suuria liukuovia lukuunottamatta ovat pieniä.

 

Ensivisiitillä keittiö hirvitti, samoin pienenpieni vessa sen vieressä, kaakeli-iloittelu jatkui sielläkin. Hyvin pian jokin minussa muuttui. Aloinkin pitää keittiöstä juuri sien pienuuden, epäkäytännölliyyden ja hirveitten kaakeliden ansiosta. Nehän olivat koko asian juju - vasta nyt olimme muuttaneet Espanjaan. Aiemmin olimme jatkaneet pohjoismaista asumista moderniksi remontoidussa kerrostaloasunnossa, jonka olimme viimeistelleet niin ikään pohjoismaiseen makuun suunnitelluilla Ikean kalusteilla.

Toki samat kalusteet seurasivat meitä tännekin, mutta näihin sokkeleihin sovitettuna ne tuntuvat entistäkin kotoisemmille. Lopputuloksena oli kodikkuus, jota en osannut odottaa.  Kun vielä saamme viimeisen Ikea-ostoksemme viimeisteltyä ja siirrettyä siihen osan astioista, vapautuu keittiönkaapeissa tilaa myös ruokatarvikkeille.
Toki jotkin asiat täällä etsivät edelleen paikkaansa, mutta vaakakuppi on kallistunut yhä voimakkaammin positiivisen puolelle. Minä viihdyn täällä.