Rantaelämää

Tämä kuva on otettu tänään 27.4. Málagassa.  Tuo alempi 27.4.2011 Keski-Suomessa. Siinä jäät tekevät lähtöään Päijänteestä. Tänä keväänä sama näky taisi olla kuvattavissa jo toista viikkoa sitten,  ennätysaikaisisin.

Kuvien myötä tullaan siihen, että talvipakolaiset alkavat pikkuhiljaa palailla pohjoiseen. On tavattu ystäviä läksiäisten merkeissä. "Enää kaksi yötä." - Niin, mitä? Kaksi yötä kuulemma jäljellä täällä aurinkorannalla. Näin totesi ystävä eilen. Onneksi Suomen Vappua ei tarvitse tänä keväänä ainakaan Helsingissä juhlia viistorännässä.

Minä vietän Vapun täällä. Ehkä tuolla hiekkarannalla makoille, jos päivä ei ole liian kuuma. Sääennuste nimittäin lupaa koko viikolle lähes 30 astetta ja aurinkoa. Ehkä onkin pian  jo oikea aika siirtyvä viileämmälle rannalle. Toisaalta mieleen muistuu kuinka västäräkkinaaras kylmänä toukokuun päivänä tuijottaa laiturillamme syyttävästi puolisoaan, että miksi toit minut tänne palelemaan? Ja pesästä tuolla laiturin alla, kylmäällä betoniarkulla, siitäkö luulit minun haaveilleen koko lentomatkan? Lopulta muutamien viikkojen päästä se kuitenkin on onnellinen omassa kodissaan ja keikuttaa pyrstöään tepastellessaan siinä edessämme. Siksi minäkin odottelen vielä viikon verran.

Talvi on hurahtanut nopeasti. Olen niin onnellinen siitä, että meillä oli mahdollista kalustaa itse tämä vuokrakoti, jonka sijainti on mielestäni edelleen täysi kymppi. Tämä on oikeasti koti, jossa voi elää arkea - ei hotellihuone/huoneisto, jossa vain kulutetaan aikaa.

Tyttäreni oli oikeassa todetessaan että paikkaa määrittää juuri tuo arki. Paikan voi tuntea vain elämällä arkea, samaan tunnelmaan ei pääse rakkaassakaan kaupungissa vain kyläilemällä. En oikein usko, että minulla on tarvetta tulla tänne lomailemaan, sitten kun joskus on ehkä pakko lupua tästä elämäntavasta. Nythän minun elämäni on vain rusinoitten noppimista pullasta - minun kohdallani se tosin tarkoittaa, ettei niitä rusinoita tarvitse syödä.

Ei pääsiäistipuja

Espanjan pääsiäinen on täynnä perinteitä. Minunkin pääsiäiseni on ollut aiemmin. Olen  kaivanut kaapeista joskus ammoin kotiapulaiseltamme saadun pahvisen pääsiäismunan, ottanut esille pienet keltaiset tipukynttilät, kylvänyt rairuohon tai vehnän, yleensä - liian myöhään. Näillä pikkujutuilla koko koti on ollut täynnä Pääsiäiseen kuuluvaa valoa ja uskoa tulevaan.

Pääsiäisen ruokalistaan on kuulunut lammasta, kanamunia ja mämmiä. Aamulla on siitä vanhasta munasta kaivettu pikkuyllätykset vaikka kaikki ovat aikuisia.

Mutta nyt oma traditioni on aivan hukkateillä. Kuvan pikkunarsisseja sai täällä joskus itsenäisyypäivän aikoihin. Pajunkissoista ei ole tietoakaan. Vasta pitkäperjantaina huomaan, ettei minulla ole ensimmäistäkään pääsiäiskoristetta, ei ensimmäistäkän pääsiäisliinaa, jollei mukaan lueta  Pylsyn keltaista huopaliinaa, joka on ollut pöydällä jo joulukuusta lähtien.

Tänä keväänä ei ole pikkunarsisseja,
ei pihalla eikä pöydällä.

Jälleen kerran huomaan, kuinka helposti lukkiudun vanhoihin tapohini. Mistä se sitten johtuukin, tämä Pääsäinen ei tunnu aidolle vaikka kuinka olen nähnyt noita Semana Santan kulkueita, taittanut ruokapöytään Marimekon keltaiset servietit, kekustellut runsaasti uskonnollisista aiheista - kiivaastikin, lukenut jopa Hesasrista tutkijan ajatuksia siitä "mitä Jeesukselle todellisuudessa tapahtui Pääsäisenä".

Ensi syksynä taidan roudata mukanani nuo tärkeimmät pääsiäisreliikkini. Ehkä silloin pääsen oikeaan tunnelmaan.

ps. Jos huomaatte tässä tekstissä jotain käsittämättömiä epäjohdonmukaisuuksia, se saattaa johtua siitä, etten ole enää vuosiin työskennellyt avokonttorissa ja nyt ympärilläni risteilevät keskustelut tuntuvat vievän omat ajatukseni taivaan tuuliin.

Semana Santa

Suomalaiselle protestantille tai kirkkoon kuulumattomalle on vaikea ymmärtää Semana Santaa, espanjalaista pääsiäisviikkoa. Málagassa sitä ei voi olla huomaamatta.

Se on kirkollinen juhla, jossa viikon ajan (aamu/iltapäivästä jopa seuraavaan aamun kello viiteen) kuljetetaan mm. Neitsyt Marian ja Jeesuksen kuvia kotikirkoistaan Catetraaliin ja takaisin mahtavilla laveteilla, joita tarvitaan kuljettamaan noin 130 miestä. Saattueen edessä kannetaan paimensauvoja, lippuja ja viirejä, suitsutusastioita. Niitä seuraavat nasaretilaiset, huppupäisiin asuihin pukeutuneet veljeskuntien edustajat, kantaen kädessään pitkiä kynttilöitä, joiden vahaa lapset käyvät keräämässä. Lavetin pitkien aisojen etuosassa on suuri komea hopeinen kello, johon vasaralla soitten kerrotaan kulkueen pysähtymisestä ja voimallisella kilinällä uudelleen kulkuun lähdöstä. Kaiken yllä pauhaa käsittämättömän harras, kaunis ja kuitenkin niin mahtipontinen puhallinmusiikki ettei sellaista kuule missään muualla. Illalla ja yöllä tätä ympäröi vielä samettinen pimeys jossa kynttilöiden liekit valaisevat.

Tämä kuva, kuten kaikki kuvat tässä, on otettu ikkunastamme
kurkottaen Semana Santan aikana 2013,
tämä joskus puolen yön jälkeen.

Humu jatkuu Palmusunnuntaista Pääsiäisen loppuun, alkaen aina aamupäivällä ja päättyen myöhään yöllä. Itse valvoin viime talvena Calle Marques Larioksen kämpässämme tuon akustisen kattomme alla aamuyön tunneille asti kuunnellen musiikin voimistumista ja loittonemista kulkueen kiertäessä keskustan katuja. Kaikki ne kiersivät yksinkertaisen ikkkunamme alta, katu oli täynnä väkeä ja ihmiset liikkeellä perhekunnittain yötä myöten.

Katsomoiden rakentaminen katujen varsille kestää viikkoja. Paikat on numeroitu ja liput niille on myyty jo aikoja sitten loppuun. Turistilla ei ole toivoakaan istumapaikasta, paitsi istumalla reitin varrella olevassa kahvilassa, baarissa tai ravintolassa. Aitiopaikan voi lunastaa siis vaikka lasillisella viiniä. Tai sitten seisomalla tungoksessa reitin varrella tai kuluetta seuraten.

Näillä huppupäillä ei ole mitään tekemistä
Kun-Klux-klaanin kanssa.

Vaan mistä on kysymys? 
 Uskonnosta tietenkin, mutta sen lisäksi ihmisten kanssakäymisestä, perheitten osallistumisesta. Kaikki ovat mukana jollain lailla.
Koko vuoden on puistoissa voinut kuunnella orkestereitten harjoittelua iltaisin. Ja orkesterit ovat isoja, niissä soittavat nuoria ja vanhoja. Missään ei varmasti ole niin paljon puhallinmusiikin ystäviä kuin tässä kaupungissa.
Hyvissä ajoin ennen pääsiäistä alkaa nähdä vanhan kaupungin kaduilla ihmisiä kanniskelemassa hassuja metallisia hupun kehyksiä. Luulen että niitä käydään teettämässä uskonnollisiin tavaroihin erikoistuneissa pikkumyymälöissä. Ja nasaretilaisia on niin täysin valkoisiin kuin mustiinkin, punaisiin ja vihreisiin väreihin sonnustautuneita. Viimeisenä seuraa soittokulkue, puhaltimet ja rummut.

Jos näin George Townissa Malesiassa Thaipusan juhlakulkueessa härkien vetämät suuret, komeat hopeiset vaunut, niin näissä kulkueissa on hopeaa liikkeellä vähintään yhtä paljon, ja kukkia, kukkia, kynttilöitä tuhansittain.

Kerroin, että lapset keräävät kynttilöitten vahaa. Luulin ensin, että kulkueen keskelle vähän väliä ryntäävät lapset halusivat nasaretilaisilta tulta omiin kynttilöihinsä, nämä nimittäin laskivat pitkät paksut kynttilänssä kohti lasten käsissä olevaa jotain. Muutaman päivän päästä näin lähempää lasten käsissä vahapalloja, joista suurimmat olivat toistakymmentä senttiä halkasijaltaan; nämä lapset olivat nähneet monta kulkuetta.

Tapahtuman jälkeen katuja pestiin viime vuonna varmaan viikon verran. Niitä harjattiin, vuoltiin kynttilänvahasta, liuotettiin, pestiin saippualla. Ja silti ne olivat petollisen liukkaat monen monta päivää.

Tuo kaikki oli ihana kokea, ja yritän tänäkin vuonna istuttaa itseni vaikka jonekkin Calle Granadan kahviloista. Mutta Semana Santa 24/7 -kokemus on onnekseni minun kohdaltani koettu. Saan tulla illalla nukkumaan omaan sänkyyn, jonne musiikki ei kanna aamuyön tunteina.

Kesä

Suomalaisella on kesä, kun päivällä lämpötila ylittää hellerajan. Kesä on ollut täällä nyt pari päivää.

Espanjalaisten mielestä on vielä kevät. Aamulla näkee ihmisten kiiruhtavan töihin untuvaliiveihin tai toppatakkeihin pukeutuneena. No, toki ei kaikkien. Rantakatumme kahvioissa istuskelevat ovat vähentäneet vaatetustaan jopa lyhytihihaiselle, mutta edelleen paikallisilla naisilla ovat helyt kaulassa, korkokengät jalassa, neuleet ja asusteet viimeisen päälle ja naama meikattuna, kiharat kohdillaan. No, toki ei tässäkään tapauksessa ihan kaikilla.

Mutta meidät turistit, jotka olemme onnistuneet aika hyvin pukeutumisella naamioitumaan paikallisväestöön talven aikana, erottaa nyt kyllä helposti katukuvasta. Me pujahdamme koloistamme kadun poikki shortseihin ja t-paitaan tai rantamekkohin sonnustautuneena, jalassa rantasandaalit tai kroksit. Varusteena iso kassi, jossa rantapyyhkeet, aurinovoiteet, tyynyt ja lukemiset.

Ja rannalle ovat ilmestyneet jo virvoitusjuomakauppiaat. Yksi kantaa kylmälaukkua, toinen ämpäriä muovikassissa, kolmas jäillä ja juomilla täytettyä muovikassia. Jokainen tarjoaa olutta, cocacolaa, fantaa, vettä. Hinnat vaihtelevat euron ja kahden välillä.

Auringonpalvojalta toiselle kulkevat myös hierojat huudelen vaikka keskelle untasi "masaje, masaje". Sen saat viidellä tai kymmenenllä eurolla, riippuen siitä hierotaanko vain kehon yläosa vai myös jalat.

Mutta rannalla on vielä tilaa ja näin viikolla Malaguetan rannassa on rauhallista. Kun istuu iltapäivällä xiringuito Mamissa syömässä tulilla paistettua kalaa, tuntuu kuin olisi maalla. No, ehkä täällä on nytkin astetta enemmän porukkaa kuin kotikylällä juhannuksenkaan aikaan.

Ps. Ehkä espanjalaiset ovat oikeassa. Iltapäivällä työntyi mereltä viileä sumu ja kummasti oli kevään tuntua ilmassa.

Putkimiehen visiitti osa I ja II

Viime perjantaina soi ovikello. Putkimies käveli sisään ja pesuhuoneeseen. Meni ulos. Adios.

Kohta soi ovikello. Sama putkimies käveli sisään ja pesuhuoneeseen. Saimme ohjeen avata vedentulon ja kahden päivän päästä käyttää kylpyhuonetta. Jos vuotoa, pitää soittaa hänen antamaansa puhelinnumeroon. Hän tulee takaisin viikon päästä ja katsoo mitä pitää tehdä. Jos jotain niin kestäää n. kaksi päivää.

Tämä lienee tilannekartoitusta. Nyt on tiistai. Vettä on käytetty sunnuntaista asti, mutta naapuri ei ole vielä huutanut apua.

Siis odotellaan edelleen. Ja toivotaan ettei taivas (katto) putoa naapurin niskaan.

Kell onni on, se onnen kätkeköön

Tällaisesta kauniista kevätpäivästä ehkä osaa iloita ääneenkin.
Siitä ei ehkä seuraa "itku pitkästä ilosta".Seitsemän vuotta sitten huhtikuun alussa oli
kevät jo näin pitkällä Keski-Suomessa. Miten mahtaa olla nyt? Täällä Málagassa oli tänään ainakin ensimmäinen hellepäivä.

Tuon otsikon viisauden opin omassa lapsuudessani. Mistään ei saa iloita etukäteen eikä ainakaan ääneen, ettei sitä viedä pois. Kuitenkin elämä on niin paljon harmaampaa, jos niistä onnenpipanoista ei saa nauttia. Joskus tekisi mieli huutaa sitä ääneen, mutta en tietenkään tohdi, en uskalla.

Nyt on kuitenkin kerrottava, että alkuvuoden jännitykset ovat toistaiseksi onnellisella tolalla.
Pieni ihmisen alku kehittyy lapseni kohdussa. En kuitenkaan uskalla sanoa vielä ääneen että olen matkalla mu.... niin, en tohdi. Ja toinen lapseni taitaa hänkin saada vaimonsa kanssa jo jonkin aikaa itäneen haaveen toteutettua: kotinsa neliöt tuplattua - tosin myös roimasti asuntolainaa. Mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Olen seurannut tyttäreni kamppailua sen asian kanssa, että uskaltaako raskaudesta iloita vai kuinka kauan täytyy odottaa että saa uskaltaa. Mietin, kuinka kauan äitini minuun joskus ammoin lapsuudessani iskostama oppi oikein vaikuttaa minuun, minun lapsiini. Äiti, miksi et antanut lapsiesi iloita asioista vapaasti, miksi istutit minuun epämääräisen pelon huomista kohtaan? Ja miksi minä olen, vasten tietoista tahtoani, jakanut sitä oppia edelleen?

Vesiongelmia

Näin ihanan puhdasta vettä tursui
suihkukaappiin lattiakaivojen tyhjennyksen
yhteyessä. Oliko mekaaninen puhdistus voinut
rikkoa hauraat putket?

 

Kun aikanaan veneilimme, aiheutti enemmän ongelmaa katon läpi tuleva vesi, kuin veneen pohjalle kertyvä. Oli ikävä herätä yöllä ja huomata ensimmäisenä, että makuupussi tai peitto oli märkä. Vaikka kantta kuinka olisi tilkinnyt tuntui sadevesi löytävän tien sisälle hyttiin.

Enää ei veneillä, mutta toissailtana naapurilla oli hiukan samanlainen ongelma, joka heijastui meillekin. Olin juuri sammuttamaisillani lukulmapun, kun ovikello soi. Itse asiassa luulin, että joku soitti alhaalla ulko-oven kelloa ja oli näppäillyt väärin. Emme odottaneet ketään. Tyynnytin koiraakin, ettei se mitään ole, jatka unia.

Mutta soitto jatkui itsepintaisesti. Oli pakko nousta vuoteesta. Ovikello se on, kymmeneltä illalla. Joku oli käytävässä ja vaati itsepintaisesti että avaan ovea.
-- Por qué? katsoin samalla ovisilmästä minkänäköinen häiriköijä siellä on, kelle tahansa en avaisi.
Oven takana seisoi aamutakissaan alakerran vanha leskirouva ja sanoi että kyllä minun nyt on ihan pakko avata ja tulla katsomaan.

En ymmärtänyt puhetulvasta lähes muuta kuin että kylpyhuonetta täytyy tulla katsomaan. Ja totta totisesti: naapurin kylpyhuoneen katossa oli monta märkää läikkää ja yhdestä jo hiukan alas notkuvasta tippui vettä lattialle. Meidän kylppäristäkö? Tässä vaiheessa palasin jo herättämään miehenkin, joka kaikesta hälystä huolimatta nukkui "Ruususen unta".

Viemärihommat ovat tämän talon vitsaus. Olimme jo vuosi sitten ilmoittaneet vuokraisännälle että vessanpöntömme vuotaa vettä lattialle, siihen saatiin korjaus syksyllä. Pönttö irroitettiin, tiivisteet vaihdettiin. Ei pitäisi vuotaa. Kun tyhjentää ammeen, tulevat vedet osin lattialle vaikka röörit rassattiin tammikuun lopulla, minun syntymäpäivänäni, jos muistatte. Olimme tehneet sen, mikä on ollut vallassamme. Nyt emme kuitenkaan olleet kylpeneet moneen viikkoon. Muutenkaan ei vettä oltu hulvattu lattialle. Oliko mekaaninen puhdistus voinut rikkoa hauraat putket?

Yöllä ei ollut muuta tehtävissä kuin sulkea kokonaan kylpyhuoneeseemme tuleva vesi. Onneksi kylpyhuoneita on kaksi. Ensimmäiseksi aamulla asiasta kerrottiin vahtimestarille, joka kävi katsomassa tilanteen ja totesi että vian täytyy olla jossain putkistossa.  Saimme siis synninpäästön, mutta hanat pysyvät kiinni niin kauan että joku tulee todenteolla tutkimaan vikaa. Siis odotellaan.

On se luojan lykky, että olemme tässä vain vuokralla. Pahoin epäilen, että talolla on edessä suuri putkiremontti. Sitähän enteili jo joulukuussa keittiömme seinällä kulkevasta putkesta tulvahtanut saippuavaahto ja vesi. Tietenkin remonttikulut siirtyvät vuokriin jollain aikajänteellä, mutta ainakin meidän vuokra on "suojeltu sopimuksella" seuraavat neljä vuotta.

Aina kun kuulen veden lirinää - ja sitä kuuluu jatkuvasti - olen varma, että nyt taas vettä juoksee seinää pitkin. Nyt pelkään myös kylpyhuoneemme lattian romahtavan naapurin niskaan jonain yönä, jos korjausmies ei pian ilmesty paikalle.