Sade ei haittaa

Sade ei haittaa kaikkia kesäharrastuksia. Voi kun vain aina tajuaisi keksiä jotain tekemistä sisällä, silloin kun sataa, eikä vain haikalla kirjan lukemista auringon paahteessa.

Mutta totuushan on, että kaikki sisähommat jäisivät tekemättä, jos elämä olisi yhtä päivänpaistetta.  Ja näissä pintaremontti-hommissa on se hyvä puoli, että käden jälki ja työn tulos ovat nähtävissä heti.

Toisaalta kun irrottaa ikkunan pokastaan maalaamista varten, kielii tyhjä poka kaikille, että työni on kesken. Siinä yksi kannustin työn saattamiseksi loppuun. Ja minähän olen yksi kärsimättömimmistä, kaikki pitäisi saada kerralla valmiiksi. Kumma kyllä ajatusmallini ei aina näy toimitusajoissa vaan niitä rempallaan olevia työmaitakin löytyy tavan takaa.
Puutarhahommissa en malta millään odottaa, että siemenet itäisivät ja taimet kasvaisivat satoa tuottamaan. Yleensä kasvimaallani rehoittavatkin ennen kaikkea nopeakasvuiset rikkaruohot.

Raskas työ vaatii raskaat huvit

 

Kova hiominen ja maalisudin heiluttelu saavat hartiat jumiin. Onnekseni minulla on mielenkiintoinen "välityö" eli mummi-hommat. On ilo käydä pikku-Myyn kanssa kävelylenkillä, vaikka rattaat tuntuvatkin painavilta ylämäessä juuri lanatulla hiekkatiellä. Saan kuntosalivuoronkin siinä samassa. Olen suorastaan ominut iltapuuron keiton ja vahdin liiankin innokkaasti omaa syöttövuoroani, yritän saada oman roolin kylvetyksessä... Mummi-hommat haukkaavat siis lähes kaiken vapaa-aikani ja jos en pidä varaani lahjoitan niihin ilomielin myös remonttitunnit. Elämä on yhtä tasapainoilua. Onneksi.

P.S.
Muuten, näyttää siltä, että nyt vajaa yhdeksänkuukautinen lapsenlapseni on päättänyt aloittaa kävelemisen varhain ja siirtyä "aikuisten ruokiin" mahdollisimman pian. Neiti nousee seisomaan, katselee ympärilleen, että huomaako kukaan, pudottaa kantamuksensa ja taputtaa innoissaan käsiään aloittaakseen kaiken hetken päästä uudelleen. Ja ruokapöydässä kelpaa usein vain sama eines, mitä muittenkin lautasilta löytyy. Omat pöperöt neiti jättää mieluummin nauttimatta.

Juhannus - Suomen vihreä talvi

Sydäntalvella Malagassa oli aamulla plus kuusi ja iltapivällä plus seitsemäntoista. Suomen vihreässä talvessa kesäkuun alussa on aamulla ehkä plus yhdeksän ja iltapäivällä jopa viisitoista. Mitä siis on tehtävissä? No, maalarihommia tietenkin. Kun ulkona ei voi sateessa lukea kirjaa, ei nauttia auringosta (kuin viisi minuuttia kerrallaan - kun hyvin käy), kun puutarhahommissakin tarvitsee takin ja ehkä toppaliivin, on hyvä linnottautua sisälle. Nikkarituvassa voi laittaa kamiinaan tulen ja maalata vaikka kylpyhuoneen liki kolmekymmentä vuotta tummeneita mäntysäleisiä kaapinovia. 

Ulkona taivas on häikäisevän sininen, eikun sysiharmaa, tulee vettä, eikun lähes rakeita, on tyyntä, eikun sittenkin, tuuli kääntää kaikki lehdet ylösalaisin, järvenselkä on savuharmaa, vaahtopäät nousevat. Kaikkea tätä viisi minuuttia kerrallaan. Ja kaiken keskellä luonto valmistautuu kesän juhlaan, juhannusruusun nuput pullistuvat, sireeni kukkii, kurjenpolvet ovat komeimmillaan... aamukävelylä lasken liki 30 eri kasvilajia kukassa, kaikki tienpientareella.

Olen koto-Suomessa ja olo on mahtava. Viimeiset päivät maalisudissa kiinni, kahden projektin loukussa. On se kylpyhuone ja rantasaunan pukuhuone. Viime kesänä saunaterassi sai uudet värit, nyt olen maalannut pukuhuoneen katon ja seinät. Ja tietenkin naulakon, penkin ja pöydän - kokonaisuuteen kuuluviksi. Lopputulokseen ilahtuu tai vihastuu. Pian näen mitä lapset sanovat. Mutta on kiire, sillä Juhannus on tulossa. Kaikki  pitää saada valmiiksi.  Juhannushelpuli, kun talvipakolainen ei voi puuhata Joulua kylliksi.

Lupasivat tavanomaista Juhannussäätä: tuulta, sadetta ja kylmää. Siispä nautitaan sisätiloissa. Pelataan vaikka korttia ilman sähkövaloa yöttömänä yönä tai luetaan sitä sadepäivien varalle pidettyä kirjaa. Katetaan pöytä koreaksi, syödään ja nautitaan. Lämmitetään sauna ja yllätetään kaikki uudistetulla pukuhuoneella. Missä on noki? Nenänpäässä ja edelleen laudeliinan alla ainakin. 

Hyvää Juhannusta!

PS. Tajuammeko me Suomalaiset lainkaan, miten ihmeellisessä maassa elämme. Tyttären anoppi afrikasta kysyi pelargonioista "ovatko nuo sinun kesäkukkiasi". Ovat, vastasin ja vasta myöhemmin tajusin, että minun olisi pitänyt näyttää hänelle kuva pihastamme keväällä. Kaikkihan täällä on kesäkukkia, eivät vain ne puutarhalta ostetut pelargoniat. Toukokuun jälkeen ovat nousseet niin kullerot kuin päivänliljatkin, kultapallojen ja ritarinkannusten varret ja monet muut. Kuukausi sitten kaikki oli kuollutta, vaikka nyt täynnä vihreää. Ei, me Suomalaiset emme tajua mikä ihme meitä ympäröi. Se on nii..iin jokavuotinen ilmiö. Me valitamme vain siitä, ettei ole hellettä - kesän alussa. Ei kai kuuluisikaan olla... hyvä, jos ei ole pakkasta.

Takaisin lähisuhteeseen

Jaoin vuoteeni miehen kanssa ensimmäisen kerran kuukauteen. Niin, oman mieheni kanssa. Makuuhuoneen jaoin kahden miehen kanssa, toinen tuo aviomieheni - toinen uroskoiramme. 

Nyt opettelemme jälleen toimimaan yhdessä saman katon alla ja samassa pihapiirissä. Ja aika hyvinhän tuo näyttää yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella sujuvan. Tosin nyt paikalla on (koiran lisäksi) yksi mielipide lisää siihen kuinka asoita pitäisi hoitaa ja millä aikataululla. Aina nuo kaksi eivät ole samaa mieltä kanssani, mutta se lienee aivan luonnollista. Ja kyllä minä mieluummin valitsen eriävät mielipiteet, kun elämän yksinäni - vaikka ei menneessä kuukaudessa ollutkaan valittamista. Jotenkin olen vain tottunut jakamaan asioita hetki hetkeltä eikä vain whatsupin kautta tiivistäen.

Itsenäiset viikot antoivat kyllä voimaa ja avasivat mielen uudella tavalla. Asioitten tekeminen täysin omaan tahtiin - ihmeellisessäkin järjetyksessä - tuntui hyvältä. Viikko viikolta mieli rauhottui kiehuttuaan aina välillä omissa liemissään (en todellakaan ole ollut itsekseni tuppisuuna vaan keskustelu on käynyt vilkkaana)  ja viimeisinä päivinä tuntui, että saattaisin saada aikaa luovuudellekin, jos tätä jatkuisi. Mutta päinvastoin kuin ystäväni, joka vuosia sitten valitsi itsenäisyyden ja luovuuden, minä haluan kuitenkin yrittää sen luovuuden kasvattamista läheisessä parisuhteessa.

Ihminen on yksin. Sisälläni ei ole muita kuin minä ja minun ajatukseni, minun maailmankuvani ja pelkoni. Ehkä juuri siksi on nyvä, että ihmisellä on lähellään toinen, johon tukeutua kun oma usko itseen tai maailmaan horjuu. Kun aina muistaisimme, että puolisot eivät taistele toistensa kanssa, he seisovat yhdessä ja ojentavat kätensä toisilleen, aina kun tilanne niin vaatii.