Kielen opiskelua

Lehtien luku on hyvää kieliharjoitusta. Niistä täytyy yrittää selvittää ainakin tärkeimmät otsikot. Tässä lehdessä, jota luettiin kauppahallireissulla,  kerrottiin satamaan rakennettavasta 35 kerroksisesta hotellista. Kielitaito ei vielä kertonut oliko asia jo päätetty vai vasta haaveissa. Takana tuntui olevan kuitenkinn quatarilainen raha.

Tässä ollaan pysähdytty kauppahalliseissulla nauttimaan mielestämme kaupungin  parasta maitokahvia hallin viereiseen Canastaan.

Meillä on uusi harrastus. Istumme kumpikin koneittemme ääressä, mies keittiössä tabletin kanssa, minä kannettavan kanssa työpöydän ääressä olohuoneessa. Opiskelemme. Kumpikin omaan tahtiinsa. Poika tämän keksi. Duolingo-kieliohjelman netissä. Minä olin pyytänyt miestä järjestämään meille kotiopettajan marrakuun alusta, mutta tämä tuntuu nyt tosi hyvälle. 

Vaikka luin monta vuotta italiaa yliopistossa, ei sen kääntäminen "naks" espanjaksi olekaan ollut ihana yksinkertaista. Jouduin aloittamaan aika nollasta - niin ainakin alkutesti sanoi: 1% sujuvuus.

Webbikurssin monta hyvää puolta
Se muistuttaa joka päivä olemassaolostaan sähköpostiin, jos olet jättänyt tehtävät tekemättä. Se ei maksa mitään. Sen lyhyet tehtävät ja nopeasti saatu palaute (ahkeroinnin kertominen grafiikan muodossa, osaamistason edistymisen seuranta, virtuaaliset palkinnot) koukuttavat kummasti ahkeruuteen. Koneella sujahtaa aikaa helposti ainakin tunti tai parikin.

Negatiivistakin
Kurssi on englantia puhuville. Pitää siis kaivaa muistin lokeroista paitsi enpanjankieliset sanat, myös niiden englanninkieliset vastineet. Miten monta kertaa pännii että virheilmoitus tulee sen takia, ettei osannut kirjoittaa käännöksen jotain sanaa oikein englanniksi. Ja moni englanninkäännös tuntuu kummalliselle, mutta se vaatii varmaan oman kurssinsa.

No, entä luotettavuus? 
Jos ottaa huomioon, että minun taitoni on noussut viikossa yhdestä prosentista neljäänkymmeneen ja mies, joka on tehtävissä paljon pidemmällä ja viettää Espanjassa enemmän aikaa kuin minä (= hoitaa kaikki asinsa ko. kielellä), on jäänyt prosenteissa kauas taa. Johtuuko juttu ohjelman virheestä vai voiko italiankielen opiskeluni vaikuttaa jotenkin? Ainakin lauserakenteita on helpompi ymmärtää sitä vastaan, mutta minä raukka en ole vielä päässyt edes imperfektiin saakka, muista aikamuodoista puhumattakaan.

Oli miten oli: suosittelen, kokeilkaa! Ainakin sen on ristikoita mukavampaa ajankulua.

Takaisin valoon

  

Tämä on aamu, tästä se alkaa. En voi valittaa, kun aurinko näyttäytyy pitkälle iltapäivään. Näin se on jälleen tehnyt täällä Malagassa. Vaikka aurinko nousee vasta kahdeksan jälkeen, kirkastuu päivä nopeasti eikä aurinko painu heti puiden taa kuten Rannalla viime viikkojen aikana. 

Tarmoakin tuntuu siunaantuneen jostain. Espanjan opiskelu verkkokurssin kautta on alkanut. Lähtötaso ei ollut hurrattava, mutta mukavalle tuntuu. Siitä ei voi kuin nousta. Ja mikä noustessa, kun harjoituskenttä on ympärillä. Positiivisten asioitten listaan täytyy ehdottomasti lisätä myös puoliso ja koira. Tiimi on jälleen kasassa.

Ikkunat pitää pestä, ruokakaapin sisältöä täydentää, kirjapinot ja kirjalliset harrastukset odottavat. Tuntuu hyvälle. Olkoonkin, että huomiselle on luvattu vesisadetta. Ensi viikolle on kuitenkin luvattu parikin kirkkaan auringonpaisteen päivää.

Lähtötunnelmissa

Ilta tulee pohjoiseen katsovalle rannalle jo varhain
eikä saunastakaan tee enää mieli pulahtaa uimaan.

 
Verhot on otettu alas, samoin tangot. Hyllyjen päällä ei ole mitään, paitsi naarmuja ja kukkienkasteluvesin joskus aiheuttamat vahingot, kukat on kerätty keittiön pöydän päälle naapurin kastella, lumikolat nostettu esiin ja haravat viety talliin, posti käännetty. Rantasaunan lattiakaivoon on kaadettu pakkasnestettä. On aika lähteä.

Vielä tässä ankeutetussa paikassa pitää viettää tämä ilta ja ensi yö, viritellä aamulla viimeiset jutut ennenkuin voi repiä viimeisenkin muistilistan. Ai niin, pitää vielä pakatakin - ja miettiä mitä pitää pakata. Se jää aamuun, sillä nyt ei jaksa. Tunnen olevani kuin "orpo piru vieraassa helvetissä".  Mitä se sitten tarkoittaakin, kuvittelen että tällaista välitilaa, kun on kuin ei olisikaan vaan on vielä oltava ja saatava aivotkin toimimaan.

Eivät toimi, eivät. Siinä auttoi kummasti, kun aloin vihdoin työstää lähes vihonviimeistä työlistan kohtaa: Uusi ulkoinen kovalevy käyttöön. Ostin sen, ettei tuota vanhaa isoa ja painavaa rotiskoa (joka aikanaan näytti pienelle ja kevyelle) tarvitsisi ottaa enää mukaan. Mikäs ihme juttu voisi olla ulkoissen kovalevyn käyttöönotto. Kytket vain usp-kaapelilla ja laite asentaa itsensä. Ja asensihan se jotain, itsensä kai. Ja sain asennettua jotain lisäosiakin, salasanan hallintaohjelman ja tilaa pilveen. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun yritin tallentaa jotain tuohon kätevän littanaan, pieneen, poskipunarasian näköiseen kompaktiin pakettiin, minun aivokapasiteettini sanoi itsensä irti. Löytyyhän siihen varmasti joku tolkku -löytyyhän! Ehkä, mutta ei nyt. Nyt pitää vihdoin sytyttää kynttilöihin valo ja istua hetki viinilasi kädessä ja hengittää tätä pimeää maalaisiltaa, hiljaisuutta ja olemattomia ympäristön valoja. Televisio pauhaa omiaan, mutta pauhatkoon, etten aivan huku tähän kaikesta riisuttuun hiljaisuuteen.

Huomenna alkaa Etelä-Suomen kierros, joka päätyy keskiviikkoaamun varhaisina tunteina Helsinki-Vantaa lentokentälle. Tämä talvipakolainen lentää etelään, joutsenet tuntuvat menneen jo.

P.S. Tavallisesti tämä lähteminen ei vaadi näin paljon esivalmisteluja, mutta nyt on raivattu tila maalarille, joka luo meille valoisat katot jossain vaiheessa alkavaa talvea. Jännittää, mutta toivotaan että kaikki menee hyvin.

Matkalaukku tuunattu

Tuunaus oli kaiken lisäksi hauskaa puuhaa.

Kun koneellinen matkalaukkuja vyöryy hihnalle, on joskus työlästä löytää omansa samanlaisten joukosta. Siis tuunaamaan.

Kokopunainen laukku sai kylkiinsä hopeatarranauhat. Keskelle leikkasin samata tarrapaperista koirani figuurin ja alas vielä rivin pupujusseja ihmettelemään matkan päästä tätä jäniskoiraa. Ehkä kuitenkin vielä sidon laukun kahvaan perinteisessti vinokaitaleen pätkän. Eipähän kukaan voi sitten ainakaan väittää laukkua hihnalla omakseen.  

PS. Kerroin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin matkalaukusta, joka petti odotukset.  Tarinassa vävy lupasi hakea minulle toimimattoman tilalle uuden, ja hakikin. Sitä tässä siis tuunasin. Ja lukkokin tuntuisi toimivan. Vanha laukkuni lensi viime viikolla Afrikkaan Pikku-Myyn kanssa.

Fammun netti kului miltein puhki

Fammu teki ristisanoja. Ne olivat hänen harrastuksensa, joiden avulla anoppini pyrki pitämänään aivonsa virkeänä.  Kun tyhjensimme kirjahyllyt sisäkaton maalauksen tieltä, nostettiin alas myös Fammun moninaiset sanakirjat.   

 

 

90-luvun alkupuolella ei monellakaan eläkeläisellä ollut nettiä. Vaikka töissä jo teimmekin asioita tietokoneella, ei tiedon kaivaminen internetistä ollut vielä kovin helppoa eikä yleistä. Silloin ostettiin vielä tietosanakirjoja. 90-luvun lopulla kuollut Fammu käytti omansa lähestulkoon loppuun. Nidokset ovat osin rikki, kannet repsottavat. Sivut ovat hiuki kuluneet ja monien marginaalit niin täynnä ”päivityksiä” ettei niistä tahdo saada selvää. Kappale ihmisen arkea, pala historiaa tuokin.

Noita kirjoja ei kukaan kuitenkaan kaipaa, kaikki tieto on saavutettavissa parilla klikkauksella. Kuluminen on vienyt niiden arvon antikvariaattien silmissä, perheen mielestä ne vievät vain hyllytilaa. Eivät hänen lapsensa eivätkä lapsenlapsensa ole niistä kiinnostuneita. Silti en raaskisi heittää niitä pois. Siksi otin nuo kuvat, että edes jotain jäisi, kun hyllytila loppuu. 

Lohduttaako jos kerron, että suurin osa kirjahyllyn kevyestä lukemistosta ei kelvannut edes ilmaiseksi kirpputoreille, joille niitä yritin. Onneksi yksi otti parhaat palat, suomenkieliset romaanit,  tuulikaappiin hyllyyn, jossa lukee: Ole hyvä, saa ottaa!  Ruotsin ja englanninkieliset jouduin repimään kansistaan kierrätyspaperiin. Minulle, joka seitsemänkymmentäluvulla rakastui kirjapainossa työskennellessään painettuun paperiin, se oli lähes liikaa. Mitä tuhlausta!  

 

Tyhjä talo

Ovet kiinni. Ikkunat kiinni. Pellit kiinni. Sängyissä likaiset lakanat. Viime viikkojen elämä on laannut, en ole itsekään kotona vaan kylässä ystävän luona. Paossa hiljaisuutta?

Maanantaina vävy pakkasi auton ääriään myöten täyteen, ajoi perheensä ja minut Helsinkiin. Illalla kokoonnuimme kiinalaiseen ravintolaan ruokailemaan porukalla viimeisen kerran hetkeen aikaan. Kuuden hengen seurue ihasteli Pikku-Myyn touhuja ja lähtiessä yksi ja toinen oli pukemassa lasta,  mummi halusi saada halin ja katsekontaktin vielä kerran. Lapsen muisti on niin lyhyt, sitä piti vahvistaa aina vaan, jotta se jotenkin yltäisi kevääseen saakka.  Aamulla varhain tytär, vävy ja Pikku-Myy matkaisivat Afrikaan, päiväntasaajan tuolle puolen. Mummihommat olisivat hetkessä ohi tietenkin aivan liian pitkäksi aikaa.  Mielessäni on itsekäs pelko siitä, että mielikuva minusta haihtuu lapsen mielessä kovin nopeasti.

Onneksi toinen lapsistani on edelleen lähellä. Hänen työhuoneensa lattialle petatussa sängyssä luin aamuyöstä tyttären viestin: Olemme heränneet. Kiitos kaikesta! Myöhemmin sain Facebookiin kuvan lentokoneen penkissä poseeraavasta perheestä, matka Pikku-Myyn toiseen kotimaahan oli onnellisesti alussa.  Seuraavana aamuna viesti toi tullessaan perheen uudet puhelinnumerot, asettuminen Macholandiaan oli lähtenyt käyntiin.

Seuraava lähtijä olisin minä, mutta minun lähtööni ei liittyisi dramatiikkaa, sillä matkaisin talvipakolaiseksi Malagaan kuten jo monena syksynä aiemmin palatakseni toukokuussa takaisin. Minua odottaisi mies ja koira, etelän kotimme, jonne Pikku-Myytäkin odotin kyläilemään jossain kevään vaiheessa. Ja ehkä saisimme pojan vaimoineen luoksemme jouluksi.

Öisin on ollut pakkasta, taivaalla revontulia. Kaunis muistutus siitä, että talvi on kulman takana ja minunkin on kohta aika nousta siiville. Lentolippu on kuitenkin vasta parin viikon päähän ja tekemistä tyhjäksi jäänneessä talossa riittää. Onneksi.