tiistai 29. joulukuuta 2015

Flunssan saattamana kirjojen maailmaan




Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä harvemmin hän sairastuu flunssaan. Näin väitetään. Yhä useammat ympäri maapalloa kulkevat flunssavirkukset ovat jo kertaalleen kohdanneet hänet, eikä hän siksi sairastu. No, jossain kierrossa olen ollut varmaan piilossa, sillä nyt sattui kaksi perättäistä kohdalle.

Ensimmäinen päättyi viikko sitten sunnuntaina. Seuraava alkoi viikonloppuna. Tunnistin tämän uudeksi, sillä nosti kuumeenkin reiluun 37:ään vaikka tavallisesti minulla on kylmettä, kuumemittarin lukemat alkavat useimmiten flunssaisena lukemilla 35. No oli miten oli, en nauttinut kummankaan seurasta. Nyt toivottavasti kaikki on ohi. Jos näin on, tämä viimeinen oli lyhyt mutta toimelias. Näkemiin vain Lenssuseni, älä tule heti takaisin!

Ihan hukkaan tuo sängyssä makailu ei mennyt. Tietenkin harmittelen sitä, että mies on saanut yksin siivota, ravata kaupassa ja tehdä kaikki lenkkeilyt koiran kanssa. Minä olen kuitenkin saanut lukea kirjoja ilman huonoa omaantuntoa.

Aloitin Merete Mazzarellan Hyvällä kosketuksella, jatkoin Laura Lindstedin Eneironilla, Finlandia-voittajalla, jatkoin Pertti Lassilan Armain aika -romaanilla ja kuuntelin Teuvo Pakkalan Pikku ihmisiä -äänikirjaa kun en jaksanut pidellä kirjaa kädessä tai silmät vuotivat liikaa vettä. Nyt menossa on (kesän alennusmyynnistä löytynyt vain alle kahdeksan euroa maksanut) Kiinan viimeisestä keisarinnasta Cixistä kertova todella mielenkiintoinen kirja. Hän hallitsi maata neljäkymmentä vuotta, vuoteen 1908 saakka, jolloin kuoli 62-vuotiaana. Tuo aika on ainakin minulta jäänyt Kiinan kaikkien muiden mullistusten varjoon.

Kaikki lukemisen arvoisia kirjoja
Myös Hyvä kosketus on alennusmyyntiaarre. Toivottavasti sinäkin voisit vielä löytää sen luettavaksesi. Siinä on niin paljon hyvää asiaa. Mazzarella siteeraa mm. filosofi Hans-Georg Gadameriä: " Terveys--- eräänlaista läsnäoloa, maailmassa olemista, yhdessäoloa toisten ihmisten kanssa, aktiivista ja hedelmällistä osallistumista siihen, mikä elämässä on tärkeää.---
Terveys ei ole sitä, ettei koskaan sairastu.---mieluummin sitä, että voi sekä sairastua että tervehtyä." Voisin liittää tähän vaikka kuinka monta hyvää huomiota.

Entä sitten Eneiron. Keskittymisen arvoinen. Kirjailija on tehnyt sen eteen paljon taustatyötä, sitä ei ole kirjoitettu pelkässä ajatuksenvirrassa liikkuen. Vaikka Eneiron kertoo naisista jossain tilassa elämisen tuolla puolen, sain kokea jälleen kerran paljon sellaista, mitä en ole maailmasta ennen tiennyt. 


Pertti Lassilan Armain aika oli juuri sopivaa, kesäisen aurinkoista luettavaksi edellisen jälkeen. Myös sillä oli minulle paljon kerrottavaa, se loi minuun uskoa omaan ikuiseen kirjaprojektiini. Avasi ajatuksilleni uutta näkökulmaa. 

Mieleni olisi tehnyt kuunnella äänikirjaa Marie, jossa lukijana on Seela Sella. Se makaa kuitenkin hiljaa ibodissani (vai mikä se pieni lituska kaiken sisällään pitävä luottokortin näköinen äänilaite onkaan) Rannan kodissa. Onneksi Elisa tarjosi kuultavakseni näitä Teuvo Pakkalan tarinoita, joista ei sitten kuitenkaan aika ole ajanut ohi vaikka kulissit ovatkin vanhat.

Ja sitten Kiinaan 1800-luvun puolivälin jälkeiseen aikaan. Suljetut rajat, rappeutuva Qing-dynastia, valtion kassa vähissä, kinaa ulkovaltojen kanssa, oma kansa kapinassa. Kun keisari kuolee, on seuraaja  vasta viisivuotias lapsi, jonka synnyttänyt Cixi ei ole edes hänen virallinen äitinsä koska on vain jalkavaimo, virallisesti lapsi on keisarinnan. Näiden kahden nuoren, vain noi 25- ja 26-vuotiaiden naisten viisaus, ystävyys ja kunnioitus,  johtaa kuitenkin Cixin hallituskauteen, tosin aluksi virallisesti yhdessä leskikeisarinnan kanssa silkkisen sermin takaa. Ja jälleen minulla on luettavana jotain, mitä en ole ennen tiennyt. Voi tätä kirjojen ihmeellistä maailmaa. Sen ei tarvitse avautua eteen vain dekkareina. Toki niitäkin tarvitaan, niinkuin kaipaa joskus jännityselokuviakin. Mutta elämä pelkästään niiden varassa olisi mitä? Kuin Kauniit ja rohkeat, vaikka sukulaistyttö sanoikin pienenä, että se on totta.


lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulurääppiäisiä ja elokuvaa


 

Calle Marques de Larios, vanhankaupungin ostoskadun jouluvalot ovat tänä vuonna entistä näyttävämmät. Ja katu niiden alla on joka ilta ollut tupaten täysi.  Eilinen ei muodostanut poikkeusta. Oli parasta pitää puolisoa kädestä kiinni, kun taivalsimme pojan ja miniän kanssa kohti ravintolaa, jossa olimme päättäneet syödä Joulupäivän illallisen.

Tänään nuoret lähtivät lentokentälle aamu kahdeksalta. Olin tehnyt aamiaista, mutta se tuntui meistä kaikista aivan liian aikaiselle. Ei meinannut puuro pudota (itse asiassa kaurapuuro ei edes kuulu jouluherkkujen listalle vaikka vatsa sitä rakastaakin). Eilinen illallinen La Mafiassa kiristi vielä vatsanahkaa - ainakin minulla. Mies lähti nuorten ja koiran kanssa ovesta ulos, minä painuin nukkumaan. Heräsin kymmeneltä, mies nukkui vieressä, koira sohvalla - senkin mielestä aamun ohjelma oli ollut hämmentävä. Lenkki jäi lyhyeksi.

Tuntuu kuin huoneissa olisi tänään asteen kylmempi, kuin edellisinä päivinä. Johtuiko se siitä, että mereltä tuulee enemmän kuin viime päivinä eikä taivas ole tänään ollut aivan kirkas?  Minä pistän kylmyyden kuitenkin sen piikkiin, että meitä on taas vain kaksi ja koira. Yhteiselo loi lämpöä paitsi mieleen myös huoneisiin.

Paitsi nukkua pitkään ja lukea kirjaa, kuuluu Jouluna ennen kaikkea istua yhteisen pöydän ääressä, jutella, pelata, syödä, juoda, napostella.. tuosta kaikesta olemme nyt nauttineet. Tänään tosin muutaman tunnin pääsi televisio keskipisteeksi. Hyvän elokuvan katsominen oli sekin mannaa sielulle hiljenneessä huushollissa.

Vaikka siirryimme tänään Tapanin päivänä jouluaterioissa viimeisten herkkujen hävittämiseen,  kiristää vatsanahkaa edelleen. Syynä saattaa tietenkin olla avattujen joulusuklaitten ja viikunamantelikakkujen nauttiminen. Edelleen täytyy miettiä miten saamme tuhotuksi kaikki ihanat juustot, joita tuli tietenkin jälleen kerran ostettua aivan liikaa. Ehkä täytyy tehdä huomenna kolmen-neljän juuston pastaa ja nauttia jälkiruuaksi juustolautasen herkuista. Kyllä arki tuntuu heti niin mielikuvituksettomalle.

Vielä jotain kulttuurieroista. Suomalainen hiljentyy joulupäivänä kotiin kirjansa ja herkkujen seuraan, pukee tuskin päälleen vaan nauttii ihanasta olostaan pyjamassa ja tohveleissa. No, täällä näytti aamusta kaduilla hiljaiselle, mutta jo puoleen päivään oli kaikki toisin. Jokainen kahvila ja chiringuito oli täynnä kansaa, perhekunnat olivat jälleen kerran liikkeellä, Muelleuno oli täynnä vaikka satamassa ei ollut yhtään risteilijää. Illalla Larioksella ei tahtonut mahtua sekaan, joulutorvisoitto soi, oli klovnia ja ilmapallojen puhaltajia, mantelimyyjiä - ja ravintolat täynnä ruokailevia perheitä. Onneksi mekin olimme älynneet liittyä joukkoon.

torstai 24. joulukuuta 2015

Jouluaaton hämäryys



... ja nnn...nnn.. sen. Lauletaanko jossain joululaulussa niin, vai miksi se soi päässäni? Juuri nyt, aattona puoli neljä iltapäivällä ei hämäryydestä ole vielä tietoakaan. Olenko ensimmäisen kerran sinut itseni kanssa siitä, ettei täällä ole nyt pimeää? Lasilliset roseeta parvekkeella auringon valossa rakkaitten ihmisteni kanssa saattoi minut tuon kynnyksen yli. Ihana valo!

Silti sisällä on katettu pöytään punaiset tabletit, kynttilät odottavat sytyttämistä, suklaat ja mantelit on katettu pöydille, ruisleipämurut paahdettu voissa sokerin ja kanelin kanssa jälkiruuan koristeeksi. Porkkanalaatikko on uunissa valmiina paistettavaksi, kinkku on leikattuna jääkaapissa, keittiön pöytä odottaa seisovan joulupöydän kattausta, kanamunat on keitetty: kaikki odottaa Jouluillan alkua. Silloin myös nuo parvekkeen kaiteeseen viritetyt valot alkavat näyttää hohdettaan, "Joulutaikaa...." ainakin niin lauletaan jossain.

Joulutaikaa myös sinulle, ystäväni!

ps. poika sai kuin saikin flunssan tultuaan tänne, minun taas parani. Kaiken uhallakin valoisa mieli on vallannut meidät, onneksi nenäliinoja riittää ja nenän aukaisuun vahvaa sinappia kinkulle levitettäväksi.

lauantai 19. joulukuuta 2015

Käyttämättömät konserttiliput




http://www.teatrocervantes.com/es/genero/musica
Suotakoon minulle anteeksi tään kuvan kopioiminen Cervantesin sivulta, sillä onhan tämä samalla kehu ja mainos, sillä tuota minä haluaisn päästä seuraamaan kahden viikon päästä. Ehkä taivaan tähdet ovat silloin minulle suotuisassa asemassa.
Suosittelen kyseistä teatteria kaikille Malagassa vieraileville.

 
Voi kunpa sanonta "ei kahta ilman kolmatta"  ei pitäisi paikkansa. Muistat ehkä, että kohdattuani  yllättäen polkupyörän, jouduin jättämään jazz-konsertin väliin maatessani sängyn pohjalla. No, tänään samassa Cervantesin teatterissa on Joulukonsertti. Saimme sinne liput ystäviltä ikävien yhteensattumien kautta, sillä he joutuivat lentämään yllättäen takaisin Suomeen. Mutta tässä minä istun ja pitelen nenäliinaa nokkani alla. Lippu jää minun osaltani käyttämättä. Pyysin puolisoa nauttimaan minunkin puolestani.

Yhteensattumien vuoksien ole tänä talvena onnistunut pääsemään
vielä yhteenkään konserttiin.
Ja sekös harmittaa.
 


Huomanna haluaisin tilata liput Uudenvuoden Strauss-konserttiin 2. tammikuuta. Kuinkahan minun käy? Ainakin tämän flunssan pitäisi olla jo helpottanut.

Ilman Joulukonserttiakin minun Jouluni alkaa kuitenkin jo tänään. Poika puolisoineen saapuu viikoksi lomalle kanssamme. Se on heidän ensimmäinen Espanjan joulunsa. Ja mikä ihaninta: saamme perhejoulun! Onneani himmentää nyt vain pelko, että varsinainen flunssaharava poikani saa minulta lahjaksi tämän lenssun. Vaikka joululahjojen määrällä ei tänä vuonna pröystäilläkään, en haluaisi antaa kellekään nenäliinoin koristeltua pakettia.

Juuri nyt olen kuitenkin terästetyn teen ja ibubrofeinin ansiosta istunut tässä viitisen minuuttia niistämättä. Ehkä huomenna kaikki onkin jo toisin. Ihanaa Joulun odotusta sinullekin!


keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Verosopimus muuttuu - onko matkalaukku pakattava

Teveellinen ruoka on Espanjassa jokaisen kukkaron saatavilla.
Espanjan ruokakorin hinta on alle EUn keskitason, kun Suomessa se on 19 yksikköä EUn keskitasoa korkeammalla.


100 % työkyvyttömyyseläkettä ei ole verotettu Espanjassa lainkaan, Portugali taas on luvannut 10 vuoden verovapauden maahan muuttaville. Ja tämäkös on aiheuttanut kateutta ja närää. Nyt Suomi ja Esanja ovat allekirjoittaneet uuden kahdenkeskisen verosopimuksen, kohta ei siis siltäosin tarvitse kenenkään kadehtia.

Jollain muutto etelään, Espanjaan tai Portugaliin on voinut olla täysin tietoinen taloudellinen päätös, jopa pakon sanelema: niukat rahat riittävät paremmin maissa, joissa elinkustannukset, mm. ruokakorin hinta on huomattavasti EUn keskitasoa alempi.

Kun uusi Suomen ja Espanjan välinen veroopimus on hyväksytty kummankin maan parlamentissa, se takaa Suomelle oikeuden verottaa myös yksityispuolen eläkkeitä, jotka tähän saakka ovat olleet Espanjan verolain alaisia maassa pysyvästi asuvilla suomalaisilla. Kolmen vuoden siirtymäkausi luvataan niille eläkkeille, joita Espanja verottaa tälläkin hetkellä.Tämä siis satuttaa eniten täällä työkyvyttömyyseläkkeellä asuvia suomalaisia.

No, elämähän ei tämän mukana muutu kalliimmaksi Espanjassa. Ruoka ja vuokrat ovat samaa luokkaa kuin nytkin. Minut sai vain kananlihalle, se kuinka nopeasti uutta sopimusta aletaan soveltaa. Ehkä verosopimuksen uudistus on "kansakunnan etu" ja saa Suomen taas nousemaan jaloilleen ankarasta taloudellisesta ahdigostaan. Aikaa oman talouden sovittamiselle uuteen käytäntöön ei taida täällä asuvilla suomalaisilla käytännössä olla. Ja muuttokuorman kanssa Suomeen paluu ja elintoimintojen keskuksen siirtäminen sinne saatta myös olla paitsi henkisesti myös taloudellisesti todella rankka juttu.

Kun Eläketurvakeskuksen mukaan vuoden 2014 lopussa keskimääräinen ulkomaille maksettu eläke oli 374 euroa kuukaudessa, tajuaa ehkä ettei suurin osa Espanjaan muuttaneista ole rikkaita kotimaaltaan verorahoja pimittäviä luopioita. He saattavat jopa olla eläkeläisiä, joilla ei Suomeen paluunsa jälkeen ole enää varaa lähteä viikoksi tai kahdeksi rantalommalle tai Lapin hohtaville hangille D-vitamiinivarastojaan kartuttamaan tai piipahtaa kaukokohteeseen jouluaikaan. Luultavasti he tarvitsevat nykyistä enemmän hoivaa, kotihoidontukea ja laitospaikkoja. Vaan siihenkään meillä ei kuulemma ole enää varaa.



perjantai 11. joulukuuta 2015

Joulukuun aurinko paistaa



Niin hassulta kuin se tuntuukin, niin paistaa se. Aurinko. Olisko se sitten kaiken talvipakolaisuuden juju. Toki muitakin selityksiä löytyy pilvin pimein, mutta auringolla on vahva ote ihmiseen.

Etsin lähes aina varjon puolta, enkä tänäänkään ole ehtinyt vielä ulos vaikka päivä on ollut mitä hienoin. Silti auringon vaikutus tuntuu täällä sisälläkin. Siivouspäivän jälkeen kaikki on raikasta ja ikkunasta lankeava valo kirkastaa mielenkin. Näen lukea ilman valoja, tila näyttää avaralle, kun varjot eivät kierrä nurkkia kuten tähän aikaan vuodesta rakkaassa hirsitalossamme siellä Päijänteen pohjoiseen katsovalla rannalla. En minä kiellä sitä, ettenkö kaipaisi Rannan kotiin. Tuntuu ihanalle, että se odottaa omalla paikallaan ja ottaa minut vastaan kun palaan. Tiedän kuinka kaunista siellä on istuskella hämärässäkin, kynttilän tai takkatulen loisteessa, lumen tuprutessa tuiskussa ikkunaa vasten. Mutta totuushan on, että aivan liian usein on vain pimeää, märkää, liukasta ja kylmää.

Ja kun elämä on antanut mahdollisuuden, pitäisikö jättää pullasta rusinat syömättä, tai mielumminkin pitääkö pullasta kaivaa kaikki ihanat kardemummat pois. Ei. Pitää kiittää elämää, että saa nauttia Suomen valoisasta kesästä (ei haittaa kunhan ei sada ihan joka päivä) ja etelän valoisasta talvesta.
Niinhän ne linnutkin tekevät.

tiistai 1. joulukuuta 2015

Jouluhepuli



Minulla on monta hepulia vuodessa, niinhin kuuluvat niin korvasieni-, tatti- kuin marjastushepulikin. Jossain vaiheessa iskee päälle myös jouluhepuli. Täällä Malagassa sen on vaikeampi saada minusta otetta. Mutta nyt, kun joulutähdet ovat tulleet lähikaupan ovensuuhun tyrkylle, tiedän en iskevän.

Suomessa meitä joulukärpäsen puraisemia hellii pimeys ja ainakin ajoittaiset lumikuurot. Silloin on aivan luonnollista ympäröidä itsensä kynttilöillä ja sytyttää pihalle puihin ja pensaisiin viritellyt jouluvalot, viritellä havuja ikkunalaudan ruukkuihin. Täällä pitää ottaa itseään niskasta kiinni, että muistaa sytyttää kynttilät joskus auringon laskettua. Nyt kello on kuusi ja on vielä valoisaa. Päijänteen rannalla olisin ollut jo pari tuntia sinisen  hämärän hellimässä pimeydessä jota täplittävät siellä täällä tuikkivat valot, joka puolelle viritetyt kynttilät ja parhaassa tapauksessa myös takkatuli. Nyt taas mietin, että pitää muistaa kokeilla joko päivällä pesemäni pyykki on kuivunut parvekkeella - niin on, tosi arkista.

Viime perjantaina Malaga puettiin jouluun. Jouluvalot sytytettiin vanhan kaupungin ostoskadulle Calle Marques de Lariokselle ja ympäri kaupunkia. Kävimme ihmettelemässä niitä perjantaina. Matkalla huomasin, että kaikki kukkaisstutukset oli vaihdettu joulutähtiin, läheiselle aukiolle Paseo Parkin pohjoispäässä oli "istutettu"  valopuita, jotka kimmelsivät lämpöasteista huolimatta huurteista valoaan. Kun vietimme täällä ensimmäistä talveamme kolme vuotta sitten, kirjoitettiin lehdissä että säästösyistä valoihin käytettiin kymmenen prosenttia vähemmä kuin edellisenä vuonna. Viime vuonna näytti siltä, että säästö oli otettu takaisin, ja ehkä nyt on käytössä entistä enemmän ledejä, mutta valossa ei ole pihistelty. Miten mahtaa olla kotomaassa, luultavasti yhteiskunnan kustantamat jouluvalot on säästösyistä peruutettu?

Larioksen jouluvaloja 2012
Huomenna olen antanut itselleni luvan antautua Joulun vietäväksi. Keltainen kynttilä vaihtuu valkoiseen, kaivan kaapista esille puisen joulukuuseni ja puhallan pölyt (toki tälläkin hetkellä lasipydän alahyllyllä)  lunta kuopivasta porostani. Oveen ripustan joulurusetin ja asiaan kuuluvine tykötarpeineen, käyn ostamassa joulukukan ja sytytän kynttilät, hommaan vaikka kivennavalta jouluvaloja.  Otan käyttöönn Suomesta rahtaamani glögimausteet. Huomenna tähän on hyvä hetki, sillä aamupäivällä siivotaan ja illansuussa otetaan vastaan rakkaat ystävät vierailulle.

Ihminen kaipaa valoa ja lämpöä. Täällä niitä saa päivällä auringosta ja ystävät tuovat lämmön iltaankin vaikka kivilattia onkin kylmä.  Kynttilät hellivät meitä kaikkia.

perjantai 27. marraskuuta 2015

Jotain hyvää Malesiassakin

Kuva malesialaiselta torilta
Penangin Georgetownista vuonna 2011.

Ei, en ole kadonnut Malesiaan. Olen edelleen Malagassa. Kävimme tänään taas keskustan kauppahallissa Atarazanasissa. Se oli pullollaan ihania asioita niinkuin aina. Minusta on todella harmillista, jos täällä asuvat ulkomaalaiset eivät löydä sitä ostospaikakseen. Veikkaan, että kaikki suomalaiset kauppahallit jäävät kauas taakse.

Tällä kertaa mukaan lähti jälleen kerran "gambaksia", kalaa, vihanneksia, hedelmiä, pähkinöitä, taateleita ja viikunoita. Kolme viimeksi mainitsemaani ovat heikkouteni. Nyt on kuitenkin ihanat lukuhetket taattu. Mikä mukavampaa koleana iltana, kuin kietoutua vilttiin, lukea ja nutustaa. 

Viime talvisen ystävien vierailun innoittamina mukaan lähti kani, paloina. Niin, minun täytyy oikein keskittyä, että saan sen santtua tai kirjoitettua. Eittämättä tulee paha omatunto, olihan yksi samaa heimoa joskus perheenjäsenenä meillä, nukkui usein vieressäni. Mutta karaisin siis itseni, sillä ystävä valmisti meille aivan mahtavaa kanipataa uunissa hauduttaen. Ostoksen teki mies, minä huutelin kauempaa etten sitten halua päätä mukaan pakettiin... Onneksi palasiin pilkottu otus ei enää kovin muistuta menneestä.

Malagan kauppahalliylistyksen sijasta minun piti kehua Malesiaa, vaikka emme sinne päätyneetkään eläketalvia viettämään. Penangin saarella Georgtownissa oli aivan mahtavat torit. Niitä oli useita, sillä marketteja oli aika harvassa. Ja siellä kana oli todella tuoretta, anteeksi, sillä  ne tapettiin, kyniittiin ja paloiteltiin jos niin halusit siinä ja nyt. Mutta mikä vielä parempaa, torikauppias ei  koskaan laittanut pakettiisi mitään mikä ei olisi ollut priimaa. Täällä huomaat joskus ostaneesi myös yhden ylikypsän tai kivikovan hedelmän.Tämä muistui mieleeni, kun tänään puhdistin hallista ostamaani isoa sipulinippua. Sipulit olivat kasvaneet "tertussa", juuristo yhteenkietoutuneena. Hyvän näköisiä ja selvästi tuoreita. Mutta - minä sain irrotella sipulit toisistaan, poistaa väleihin jääneet pehmenneet vihreä varrenosat, poistaa mullan ja sen mukana tulleet ötökät. Ilman tätä toimenpidettä satsi olisi pilaantunut ennenkuin olisimme ehtineet sitä käyttää. Kauppias oli myös pistänyt keskenään saman pussiin hienot isot valkoiset, mutta multakantaiset herkkusienet, salaattitomaatit ja fenkolin. En tietenkään olisi halunnut multaa hienojen vihannesten joukkoon.

Ajatukset palasivat Malesian toreille. Siellä kaikki kasvikset oli pesty, erikseen aseteltu, siloiteltu, siivottu ja hellitty kauniisiin riveihin, pinoihin... Salaatissa ei varmasti ollut ainottakaan murtunutta tai nuutunutta lehteä. Ja tuotteet pakattiin yhtä suurella kunnioituksella ja hellyydellä. Sitä oli ilo katsella.

Silti tämä Malaga on monella tapaa parempi paikka viettää vanhuuttaan (vaikka ei se  vielä ole tullutkaan!). Täällä on ajateltu jalankulkijaa, toisin kuin Georgetownissa jossa saatoit joutua kulkemaan pimeässä tien viertä matkalla illalliselta kotiin, kaikki olettivat että menet autolla. Täällä on puistot ja kävelytiet, on katukahvilat ja niiden tuoleissa on kaikki jalat tallella.

Vielä yksi hyvä kaupan päälle. Täälllä on euro. Se tekee elämästä aika paljon helpompaa, vaikka kotimaassa jotkut sitä  viime aikoina ovatkin parjanneet. Ja täällä kelpaa eurooppalainen sairausvakuutuskortti. Senkin tarpeellisuus on jo testattu.





tiistai 24. marraskuuta 2015

Naapuriapu - mahtava asia

Tästä on aivan pakko kirjoittaa juuri nyt. Talvipakolaisuus meidän kohdallamme ei varmaankaan onnistuisi ilman naapuriapua. Ainakin se olisi ongelmallisempaa ja siihen sisältyisi kosolti huolta, murhetta ja rahanmenoa. Viime viikonlopun lumimyräkkä, jota täällä ihastelin ystävien Facebook-kuvienn kautta ja sitä seurannut sähkökatkos ovat siitä hyvä esimerkki. Jälleen kerran kiitos naapurille.

Nyt myrsky ei onneksi aiheuttanut meille vahinkoa, pakasteetkin selvisivät kuin ihmeen kaupalla noin vuorokauden sähkökatkosta. Mutta naapuri sai kyllä juosta kantamassa huolta marjoistamme.

Lähes tasan kaksi vuotta sitten naapuri kävi tarkistamassa, miten talomme oli selvinnyt edellisen yön myrskytuulista, oliko puita kaatunut tontilta. Ja oli, ainakin yksi. Mutta silloinkin me saatoimme jatkaa täällä rauhallisin mielin, koska ihana naapuri teki kaiken puolestamme: hoiti paikalle vahinkoarvioijan sekä metsurin, joka saattohoiti katuneen puun pinoon siististi pilkottuna, miehet, jotka korvasivat rikkoutuneen tv-antennin uudella.  Katon paikkaus saattoi onneksi odottaa kevään tuloa. Lastemme perheiden jouluvietto olisi varmasti ollut alavireisempi, jos he aatonaattoiltana olisivat törmänneet tuon näkymän keskelle ja tv:stä olisi tullut pelkkää lumisadetta. Kiitos naapurille siis silloinkin. Naapurin ansiostahan talo oli myös lämmin jälkikasvumme asettua asumaan.
.
Eikä naapuri ole ollut vain ystävä hädässä. Hän katsoo, että kaikki on kunnossa, kastelee keittiön pöydälle nostetut kukat, kaataa vettä viemäreiden hajulukkoihin, katsoo ettei lämpötila laske liian alhaiseksi, auraa tarvittaessa pihatien. Kerran ollessamme talvea lähes toisella puolen maapalloa naapuri kävi myös pudottamassa katolta lumet, kun pelkäsi kuorman käyneen liian painavaksi. Mikä onni meitä onkaan kohdannut, kun meillä on tuollaiset naapurit!

Tietenkin ainakin osan tuosta kaikesta voisi teettää talonmiespalvelulla. Kävisivätkö he sitten joka myrskyn aikana tai heti sen jälkeen katsomassa että kaikki on kunnossa, kastelisivatko he kukat, tarkkailisivat ketä liikkuu meidän tiellä, auraisivat tien auki silloin kun lapset haluavat maalle lomailemaan tai minä tulisin kotiin hankien ollessa korkeimmillaan. Hyvästä rahasta varmaankin, ja tietenkin on asennettavissa kaikki mahdolliset hälytyslaitteet, jotka vievät signaalia eteenpäin, vartiointiliikkeelle, talonmiespalvelulle, kahdenkymmenen viiden kilometrin päässä asuvalle sukulaiselle, piippaisi meidän kännyköihimme tänne...

Rahalla selviäisi tietenkin monesta asiasta, mutta tämä meidän naapuriapu on omaa luokkaansa. Tässä ei liiku raha, ei kierretä veroja. Tämä on mahtavaa rinnakkaiseloa. Minä vain mietin sitä, että miten korvata tuo kaikki apu. Sillä kesällä samaan pakettiin kuuluu tietenkin jatkuva oikeus hakea salaattia kasvimaalta, luomuviljeltyjä porkkanoita pussissa, mahdollisuus poimia tyrniä naapurin kasvimaalta. Jopa kuolleen hiiren poistamisessa sähkökaapista oli naapuriapu käytössä. (Vasta kolmannella kerralla osasimme ja uskalsimme tehdä sen ihan itsekin.)

Ja saimmehan me vihdoin, siis tänään, hankittua sen oman agregaatinkin naapurin huolia sähkökatkojen aikana helpottamaan. Nolottaa kertoa, naapurin ehdotuksesta - kuinkas muutenkaan.  Niin, ja naapurin hankkimana tietenkin...

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Koira ei ymmärrä miksi ovi on kiinni

Niin. Me opiskelemme espanjaa lähes joka ilta, ehkä muistatkin. Vähän väliä netti suoltaa espanjankielisiä sanoja ja lauseita, jotka täytyy kääntää englanniksi (koska ohjelma on espanjaa englanninkielisille). Mies työskentelee keittiössä, minä työpöydän ääressä olohuoneessa - senhän olen varmaan kertonutkin. Väliovi on pidettävä kiinni, sillä muuten korva kuulee vain toisen tekstit - ei niitä, joihin pitäisi itse keskittyä.  Koira ei ymmärrä.

Ruoka ja herkut ovat keittiössä. Se haluaa siis sinne. Odottaa aikansa kärsivällisesti, aloittaa sitten marisemisen. Sen mielestä olisi parasta jos saisi kaikki päivän ruoat ja herkut viiden minuutin välein.
Ei onnistu, mutta vihdoin mies heltyy ja koira saa puolet nappula-annoksestaan. Sitten koira haluaa omalle pedilleen, sellaista ei ole keittiössä.

Ja tietenkin, jos mies liikahtaa tuoliltaan, koira oven tällä puolella on sitä mieltä, että nyt on iltajuustoherun aika. Keittiöön! Ja sitä rataa. Se ei kertakaikkiaan tajua, miksi oven pitää olla kiinni ja miksi me molemmat tuijotamme sen mielestä tylsinä mokomaa tietokonetta. Sen mielestä olisi selvästi mukavampi, jos olisimme samassa huoneessa. Se voisi paremmin vahtia mitä tapahtuu, joko olisi jonkun herkun aika.

Koira on laihdutuskuurilla. Niinhän me kaikki tavallamme. Se taitaa kuitenkin olla ainoa, jolla puntarin osoitin on liikkunut hitusen alaspäin. Onko se suljetun keittiö oven ansiota vai johtuuko se diettinappuloista, joita sille annamme -  niiden kaikkien herkkujen lisäksi.

Kausi vaihtuu
Ajankohtaista asiaa villasukista: nyt ne ovat taas tarpeen. Kivilattia alkaa olla kylmä. Ja aamulla piti keittiön patteri laittaa päälle hetkeksi. Yölämpötilat laskevat eikä päivälläkään ole enää helle.
Ainahan täällä saa vaihtaa vaatteita monta kertaa päivässä, aamusta enemmän, päivällä hihatonta ja iltapäivän lopulla pitää taas pukeutua. Nyt ovat jalassa villasukat, verkkarit ja päällä pitkähihainen paita. Ei ole hiki. Aurinko laskee.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Ihania ilmaisia puheluita



Olenko koskaan älynnyt kehua niitä? Näitä ilmaisia puheluita.Pikku-Myyn asettuminen kauaksi Afrikkaan on siedettävää, kun näkee ja kuulee lapsenlapsen innoissaan osallistuvan Skypetykseen.

Yhtenä päivänä huomasin puhuvani Watsupin puhelua. Toisena juttelevani messengerin kautta. Monta mukavaa hetkeä on sen jälkeen vierähtänyt kuulumisia vaihdellen ystävien ja perheenjäsenten kanssa. Ei tarvitse olla huolissaan soittajan eikä omankaan puhleinlaskun paisumisesta. Me kun emme edelleenkään ole hankkineet paikallisia espanjalaisia liittymiä. Silloin ensimmäisenä vuonna niitä kokeilimme, mutta prepaid-liittymistä oli jostain syystä puheaika loppu jo muutaman lyhynen puhelun jälkeen. Yksien puhelimien/yksien liittymien käyttäminen osoittautui ainakin meidän hermoillemme ja puhelimen käyttötapoihin sopivammaksi.

Nämä uudet ilmaispuhelut varmaan muuttavat hiukan kontaktejamme kotimaahan. Ehkä tulee soitettua useammin pelkän sähöpostin lähettämisen sijaan.

Nuoriso on varmaan ollut tietoinen näistä uusista mahdollisuuksista jo kauan, mutta olen yllättänyt monen hiukan vanhemman  soittamalla hänen kännykkäänsä ihan uudenlaisen puhelun. En edelleenkään ole puhelimesta yhtään sen innostuneempi kuin aiemminkaan, annettuani mielestäni aikanaan ihan kylliksi (20v)  sen käyttökulttuurin edistämiseksi. Mutta vaikka luuriin tarttuminen ei ole minulle mieluisaa, vetää kuulumisten vaihtaminen ystävän kanssa pidemmän korren.

torstai 12. marraskuuta 2015

Lomakoti?




Onko tämä lomakoti, jossa nyt olen, malagalainen kerrostalo? No, juuri nyt sanoisin: toipilaskoti. Ei. Tämä on koti, jossa perhe elää arkea. Joskus sen katkaisee ystävien kyläilyt, lasten perheitten lomailut, juhlapyhät.

Eläkeläisen elämään kuuluvat kodin arkipuuhat, siivoukset ja pikkurempat, asioitten hoitaminen, kaupassakäynti, ruuanlaitto.  Aamulla herätään useimiten iman kellonsoittoa, askareet seuraavat toistaan kuin lanka johon on valmiiksi tehty solmuja määrävälein. Kerä kiertyy auki milloin nopeammin milloin hitaammin. Välillä käydään kävelyllä (jos voidaan, juuri nyt ei), kahvitellaan auringonpaisteessa ulkona ja seurataan elämää ympärillä.

Ilman jonkinlaisia harrastuksia eläkeläisen elämä olisi yhtä aamupuurosta toiseen raahustamista. Viime viikolla ostin viisi metriä liiankin ohutta raidallista pellavakangasta. Siitä tulee uusi kaksinkertaisena kyllin vahva arkiliina olohoneeseen sen alati pölyä keräävää lasipöytää peittämään. Yksi sivu on puoliksi ommeltu, pienin pistoin käsin. Jatko odottaa toipumista. Minulla ei ole ompelukonetta, mutta onpa mielekästä tekemistä.

Viimeiset viikot olemme miehen kanssa opiskelleet espanjaa. Kumpikin tunnista kahteen tiiviisti oman koneensa ääressä. Iltamme muistuttaa siis aika paljon keskivertosuomalaista perheen yhteistä arkista iltahetkeä, jossa kaikki näppäilevät puhelintaan, tablettiaan tai tuijottavat tietokoneen  tai television ruutua.

Ilta päättyy erityisesti nyt, kun minä olen tähän sänkyyn sidottu, yhteiseen hetkeen kylki kyljessä. Kummallakin on käsissään oma kirjansa. Läheisyys on silti olemassa.

Ja tietenkin mekin otamme hetkittäin ilon irti elämästä. Nautimme yhdessä viiniä ja juustoja - paranname maailmaa ihan liian kanssa, käymme ulkona syömmässä, elokuvissa, konsertissa. Mutta me emme ole täällä lomalla, emme täällä emmekä Suomessa. Miehelle tämä on virallinen koti ja hän on osittain verovelvollinen Espanjassa, ei nauti Suomen sosiaaliturvasta.

On kirjoitettu paljon Suomesta ulkomaille pakenevista, verovelvollisuuttaan välttelevistä eläkeläisistä. He kun häipyvät lomailemaan koko eläkkeen edestä. Ja miksi he niin tekevät? Osa siksi ettei fysiikka kestä Suomen kovaa talvea, liukkautta ja lumitöitä, pimeyttä. Osa siksi, että rahat riittävät elämiseen paremmin Espanjassa tai Portugalissa. Tietenkin on aina olemassa ne ökyrikkaat, joiden rahat riittäisivät vaikka missä elämiseen, jotka muuttavat rahan perässä - vaikka se on jotain, mitä heillä jo on. Mutta miksi he eivät saisi? Sama laki koskee kaikkia suomalaisia, miksi joku saisi siitä nauttia ja toinen tekee mielestämme rikoksen tehdessään samoin.

Hups, kuinka liukahdinkaan paatoksen puolelle. Se näyttää olevan tosi helppoa. Summa summarum, koti Espanjassa ei ole lomakoti, ainakaan meillä. Meillää on kaksi kotia ja kummassakin riittää arkea ja riemuja yllin kyllin. Se, että oppii elämään kahdessa kodissa, vei tietenkin oman aikansa. Aivan kuin ennenvanhaan: juuri se mitä tarvitsit oli kaupungissa tai sitten mökillä, riippuen siitä missä olit. Kunnes oppi hankkimaan kaksi leivänpaahdinta, kahdet saappaat ja tulemaan toisaalta toimeen osan vuotta sillä tavaralla, jonka tiesi odottavan siellä toisaalla. Minä olen ehkä tämän kurssin keskivaiheilla.

PS. Eläkeläisyyden kaksisuuntainen häiriö: toiset ajattelevan sinun olevant koko ajan lomalla ja itse et osaa ajatella elämääsi lomana.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Kärsimätön ei kestä sängyn pohjalla

Harmittaa aiheesta - tai toisaalta aiheetta. Tuntuu siltä että olen paisutellut tätä onnettomuutta. Tietenkin sattui kun töhmähti katuun ja sattuu taas vieläkin. Mutta tämä ei kuitenkaan ole mitään monen muun ongelmiin verratuna. Ei minulla ole mitään vakavaa sairautta, verestäni ei ole löydetty syöpäsoluja, minulla ei ole hivuttavaa tautia - vain yksi kömmähdys. Ja silti tässä vaan valittelen.

Eilen mentiin ulos. Vielä tämä ja ensi viikko on luvassa tällaista suomalaisittain ihanaa kesäkeliä. Lämpötilat reilu kaksikymmentä, mukavaa pikkutuulta ja kirkasta taivasta. Ei tehnyt mieli jatkaa sängyn pohjalla, jossa olin SENTÄÄN jo kaksi päivää maannut. Oli se Pacon tuoma pyörätuoli, tottakai teki mieli ulos. Mukava retki vaikka ei kovin pitkä. Kipeä reisilihas ei kuitenkaan ollut rentona vaan jännitin sitä koko ajan. Arvaat, ettei tykännyt yhtään. Iltapalapitsan nautin "baaritiskillä hengaillen" eli keittiön työtason ääressä seisten. Samassa paikassa nautin aamupuuronkin. Oma vika.
Lihas kertoo nyt levossakin olevansa olemassa ja loukkaantunut saamastaan kohtalosta.

Jollain lailla tarvitsisi taas saada väännettyä tämän ihanan elämän auringonpaiste ja onnellisuus päällimmäiseksi ja survastua kiukutteleva lihas ottamaan ihan iisisti sitä mukavaa Ikean höyhentyynyä vasten, jolle olen  sen hellästi asettanut.

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Onnettomuus



Ajatuskin voi viedä ojasta allikkoon - tai paiskata katuun, kuten minut. Tein aamulenkin rantahietikkoa pitkin ja samaa reittiä oli tarkoitus tulla takaisinkin. Kääntöpisteessä kävelin kuitenkin korttelin verran rantakadun kivetyllä jalkakäytävällä. Rantaan vievien rappusten kohdalla ajattelin, jaloille pehmeä hiekkan on parempi. Muistan tuon ajatuksen, kai otin askelen sivulle. Pam. Oli miten oli samassa löysin itseni kivetyksen pinnasta. Takaa tullut polkupyörä oli osunut minuun.

Koko ajan olin ollut tarkkana etten kävele kenenkään eteen. Viikonloppuisin liikkuu paljon juoksioita ja pyöräilijöitä, joista jotkut ajavat liian lujaa jalankulkijoita väistellen. Ja hiekkarannan puolellakin saa varoa satunnaista huoltoliikennettä.

Eilinen oli varsinainen oppitunti
En ollut sittenkään varonut kyllin takaa tulevia. Auttavia ihmisiä tuli ympärilleni välittömästi, he yrittivät selvittää oliko luita poikki, enhän ollut menettänyt tajuntaani, oliko ruhjeita. He siirsivät minut jalkakäytävän sivuun istumaan selkä kiviseinää vasten pois liikenteen jaloista. Kun selvisi ettei minusta ollut kävelijäksi, he olivat kanssani siihen asti kun ambulanssi tuli paikalle. Minulla oli mukana vain kotiavain ja nenäliina. (Kuiitenkin juuri tällaisia tilanteita ajatellen olimme teettäneet itsellemme 'käyntikortit' joissa oli kaikki tarpeelliset tiedot.)

Sain lainaksi puhelimen, saatoin soittaa miehelleni. En tietenkään muistanut numeroa, eihän sitä tarvitse tavallisesti muistaa. Onneksi sentään muistin omani, aamulla olin jättänyt puhelimen miehen puhelimen viereen. Me olimme molemmat siis olleet liikkeellä ilman puhelinta. Toivottavasti hän olisi ehtinyt jo kotiin koiralenkiltä, toivottavasti hän vastaa minun puhelimeeni.. muuten olisin kohta matkalla jonnekin eikä hän saisi tietää mitä oli tapahtunut.

Auttajat vaativat, että menen ambulanssilla ensiapuun: sinut täytyy kuvata. Sain kerrottua miehelle sairaalan nimen, se ei ollut oma terveyskeskuksemme.  Ja sitten pillit soivat. Mieltäni helpotti kovasti, kun ajattelin ettei pillien soidessa täällä ollut aina henki kyseessä, kun kerran minuakin kiidätettiin näin. 

Luulen, ettei paikallinen terveydenhoito pettänyt minua. Myös mies löysi kuin löysikin minut isosta sairaalasta aika pian saapumiseni jälkeen. Minut tutkittiin, kuvattiin, määrättiin lääkkeet ja annettiin jopa littera ambulanssikyytiin kotiin.  Ainoa mikä takkusi oli paluukyydin saaminen. Odottelimme aikamme ambulanssin saapumista ensiavun käytävällä, minä sängyssä maaten, mies sängyn reunalla istuen accompañare lappu rinnassaan. Lopulta mies etsi käsiinsä pyörätuolin ja minä kampesin itseni siihen jotenkuten. Lihaksiin, erityisesti revähtäneeseen takareiteen sattui pirusti. Saimme taksin, pääsimme kotioven eteen kadulle.

En tiedä miten olisin siitä päässyt eteenpäin, kun taksin kylki loppui, parkissa olevien autojen kyljet, joista saatoin ottaa tukea. Onneksi meillä on Paco, ihana vahtimestari, joka riensi miehen avuksi minua kannattelemaan. Miehet kantoivat minut puoleksi, kunnes istuin kotona tuolissa. Huh, oli rankkaa minulle, mutta varmasti myös heille. Mies riensi apteekkiin ja palasi mukanaan myös kainalosauvat - Pacolla oli ollut sellaiset jemmassa jossain.

Vielä yksi huomio
Minun matkavakuutukseni on voimassa kolme kuukautta tänne saapumisen ajan. En enää viime aikoina ollut ostanut siihen lisäkuukausia. Se olisi ollut voimassa nytkin. Koska minulla ei ollut mukana mitään papereita, vakuutuskorttia  tai rahaa, suostuin kuitenkin yleisen sairaanhoidon potilaaksi. Enhän edes tiennyt mistä olisin tilannut ambulanssin yksityiselle klinikalle, vaikka yksi sellainen oli vain korttelin päässä siitä missä makasin. Kaikki hyvin. Toivottavasti, sillä tämän jälkeen yksityinen vakuutus ei korvaisi enää mitään tähän onnettomuuteen liittyvään, niinkuin olisi tehnyt jos olisin mennyt yksityiselle klinikalle tutkittavaksi. Toivon siis, että maltan maata kyllin, maltan kuntoutua ilman ulkopuolista apua. Selvän tästä säikähdyksellä.

Maanantain konserttiliput
Ne jäävät meiltä nyt käyttämättä. Toivottavasti Paco huolii ne. Hän kyllä sanoi, ettei niitä käytä vaan tuo huomisillaksi pyörätuolin, että pääsen liikkeelle. Se edellyttäisi kuitenkin minulta suihkussa käymistä, tukan laittamista, pukeutumista - en edes tiedä salliiko tuo jalkani minun istua konsertin ajan tuolissa. Konserttisalin portaista olisi varmaan selvitty avuliaitten ihmisten avulla, niinkuin selvisin sieltä kadun pinnastakin.






maanantai 2. marraskuuta 2015

Lisäys edelliseen erämaapostaukseen


Tämä aamu näytti aurikoiset kasvonsa.
Hiekkarannan reunaan oli vain syntynyt aikamoinen dyyni.
Ja tietenkin rojua oli kaikkialla.

Eiliseen tekstiin voisin lisätä vielä sen hauskuuden, että vanhassa kaupungissa kävellessä tuosta myllerryksestä ei tiennyt mitään. Kun olimme edenneet rannalta pois vievää sivukujaa (omaa "tuulitunneliamme") pitkin Muelle Unon suuntaan, saattoi avata untuvaliivin vetoketjun ja jatkaa matkaa lähes tyynessä säässä. Myös takatukkaan syntynyt jakaus tasoittui.

Ei siis ihme, että taksikuski sanoi minulle viime syksynä tänne tullessani ja osoitteen kertoessani: Malagueta! Ei siellä kannata asua, siellä tuulee ja on kylmä. Kaikesta huolimatta minä olen eri mieltä. Ja nyt paistaa taas aurinko ja meri on laiska.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Aurinkoranta erämaan armoilla


Meillä on ollut tapana käyttää sanontaa erämaan armoilla hyvin monella tavalla. Joskus olemme todella sitä olleet, erityisesti kun tuuli oli viedä telttamme ja hyvä ettei meitä itseämme kerran käsivarren vaelluksella. Erämaan armoilla olemme olleet myös silloin, kun on täytynyt juoda kuohuviinia tuulensuojassa halkopinon takana omassa pihassa. Tänään sen armoille joutui Malaguetan ranta.

Mainingit olivat aika mahtavia jo aamusta. Oli kuitenkin aurinkoista ja lämmmintä, tuulta vain nimeksi. Tuntui hassulta katsella rantaan vyöryviä aaltoja, ei voinut käyttää sanontaa meri myrkskyää.
Päivän mittaan sää kuitenkin muuttui hyvinkin hitaasti, mutta varmasti. Iltapäivän alussa seurasimme risteilijän epätoivoista yritystä ajaa sisälle satamaan. Se joutui palaamaan merelle ja odottelemaan siellä hieman suotuisampaa tuulta. Jossain vaiheessa se oli kuitenkin kadonnut rediltä ja satamaan näytti tulleen yksi lisää.



Nämä ainakin säästyivät.
Kiitos ripeitten miesten.

Aamullakaan rantavedessä ei ollut näkynyt uimareita. Iltapäivän kovassa aallokossa ja virinneessä tuulessa sen yläpuolella kieppui kaiken maailman varjoilla liitäjiä, myös muutama jolla kiisi hurjaa vauhtia aina vain kasvavassa aallokossa. Harvat rannalla aurinkoa ottaneet häipyivät laineiden vyöryttäessä vettä kauan rantaviivasta. Jossain vaiheessa myös aurinkovarjot ja penkit olivat joutua veden vietäviksi. Onneksi miehet tarttuivat toimeen ja kantoivat kalusteet suojaan. Rantatuolien vuokraajaa en kantajien joukossa nähnyt, mutta tunnistin ainakin yhden siringuito Mamin työntekijöistä. Kiitos noille miehille. Ilman heitä kaikki aurinkovarjot ja laverit taitaisivat nyt vyöryä edestakaisin aaltojen ruhjottavina.

Nyt on ilta pimennyt, aallot pauhaavat edelleen, sade lyö ikkunaan ja äsken jyrähteli jopa ukkonen. Rantaviiva on edelleen erämaan armoilla. Ja ehkä vähän tämän talon asukkaatkin: ainakin yksi rappukäytävän ovilaseista räsähti äkkinäisessä vedossa rikki illansuussa, aikamoinen helinä.

torstai 29. lokakuuta 2015

Kielen opiskelua

Lehtien luku on hyvää kieliharjoitusta. Niistä täytyy yrittää selvittää ainakin tärkeimmät otsikot. Tässä lehdessä, jota luettiin kauppahallireissulla,  kerrottiin satamaan rakennettavasta 35 kerroksisesta hotellista. Kielitaito ei vielä kertonut oliko asia jo päätetty vai vasta haaveissa. Takana tuntui olevan kuitenkinn quatarilainen raha.Tässä ollaan pysähdytty kauppahalliseissulla nauttimaan mielestämme kaupungin  parasta maitokahvia hallin viereiseen Canastaan.

Meillä on uusi harrastus. Istumme kumpikin koneittemme ääressä, mies keittiössä tabletin kanssa, minä kannettavan kanssa työpöydän ääressä olohuoneessa. Opiskelemme. Kumpikin omaan tahtiinsa. Poika tämän keksi. Duolingo-kieliohjelman netissä. Minä olin pyytänyt miestä järjestämään meille kotiopettajan marrakuun alusta, mutta tämä tuntuu nyt tosi hyvälle. 

Vaikka luin monta vuotta italiaa yliopistossa, ei sen kääntäminen "naks" espanjaksi olekaan ollut ihana yksinkertaista. Jouduin aloittamaan aika nollasta - niin ainakin alkutesti sanoi: 1% sujuvuus.

Webbikurssin monta hyvää puolta
Se muistuttaa joka päivä olemassaolostaan sähköpostiin, jos olet jättänyt tehtävät tekemättä. Se ei maksa mitään. Sen lyhyet tehtävät ja nopeasti saatu palaute (ahkeroinnin kertominen grafiikan muodossa, osaamistason edistymisen seuranta, virtuaaliset palkinnot) koukuttavat kummasti ahkeruuteen. Koneella sujahtaa aikaa helposti ainakin tunti tai parikin.

Negatiivistakin
Kurssi on englantia puhuville. Pitää siis kaivaa muistin lokeroista paitsi enpanjankieliset sanat, myös niiden englanninkieliset vastineet. Miten monta kertaa pännii että virheilmoitus tulee sen takia, ettei osannut kirjoittaa käännöksen jotain sanaa oikein englanniksi. Ja moni englanninkäännös tuntuu kummalliselle, mutta se vaatii varmaan oman kurssinsa.

No, entä luotettavuus? 
Jos ottaa huomioon, että minun taitoni on noussut viikossa yhdestä prosentista neljäänkymmeneen ja mies, joka on tehtävissä paljon pidemmällä ja viettää Espanjassa enemmän aikaa kuin minä (= hoitaa kaikki asinsa ko. kielellä), on jäänyt prosenteissa kauas taa. Johtuuko juttu ohjelman virheestä vai voiko italiankielen opiskeluni vaikuttaa jotenkin? Ainakin lauserakenteita on helpompi ymmärtää sitä vastaan, mutta minä raukka en ole vielä päässyt edes imperfektiin saakka, muista aikamuodoista puhumattakaan.

Oli miten oli: suosittelen, kokeilkaa! Ainakin sen on ristikoita mukavampaa ajankulua.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Takaisin valoon

  


Tämä on aamu, tästä se alkaa. En voi valittaa, kun aurinko näyttäytyy pitkälle iltapäivään. Näin se on jälleen tehnyt täällä Malagassa. Vaikka aurinko nousee vasta kahdeksan jälkeen, kirkastuu päivä nopeasti eikä aurinko painu heti puiden taa kuten Rannalla viime viikkojen aikana. 


Tarmoakin tuntuu siunaantuneen jostain. Espanjan opiskelu verkkokurssin kautta on alkanut. Lähtötaso ei ollut hurrattava, mutta mukavalle tuntuu. Siitä ei voi kuin nousta. Ja mikä noustessa, kun harjoituskenttä on ympärillä. Positiivisten asioitten listaan täytyy ehdottomasti lisätä myös puoliso ja koira. Tiimi on jälleen kasassa.

Ikkunat pitää pestä, ruokakaapin sisältöä täydentää, kirjapinot ja kirjalliset harrastukset odottavat. Tuntuu hyvälle. Olkoonkin, että huomiselle on luvattu vesisadetta. Ensi viikolle on kuitenkin luvattu parikin kirkkaan auringonpaisteen päivää.

lauantai 17. lokakuuta 2015

Lähtötunnelmissa

Ilta tulee pohjoiseen katsovalle rannalle jo varhain
eikä saunastakaan tee enää mieli pulahtaa uimaan.
 
Verhot on otettu alas, samoin tangot. Hyllyjen päällä ei ole mitään, paitsi naarmuja ja kukkienkasteluvesin joskus aiheuttamat vahingot, kukat on kerätty keittiön pöydän päälle naapurin kastella, lumikolat nostettu esiin ja haravat viety talliin, posti käännetty. Rantasaunan lattiakaivoon on kaadettu pakkasnestettä. On aika lähteä.

Vielä tässä ankeutetussa paikassa pitää viettää tämä ilta ja ensi yö, viritellä aamulla viimeiset jutut ennenkuin voi repiä viimeisenkin muistilistan. Ai niin, pitää vielä pakatakin - ja miettiä mitä pitää pakata. Se jää aamuun, sillä nyt ei jaksa. Tunnen olevani kuin "orpo piru vieraassa helvetissä".  Mitä se sitten tarkoittaakin, kuvittelen että tällaista välitilaa, kun on kuin ei olisikaan vaan on vielä oltava ja saatava aivotkin toimimaan.

Eivät toimi, eivät. Siinä auttoi kummasti, kun aloin vihdoin työstää lähes vihonviimeistä työlistan kohtaa: Uusi ulkoinen kovalevy käyttöön. Ostin sen, ettei tuota vanhaa isoa ja painavaa rotiskoa (joka aikanaan näytti pienelle ja kevyelle) tarvitsisi ottaa enää mukaan. Mikäs ihme juttu voisi olla ulkoissen kovalevyn käyttöönotto. Kytket vain usp-kaapelilla ja laite asentaa itsensä. Ja asensihan se jotain, itsensä kai. Ja sain asennettua jotain lisäosiakin, salasanan hallintaohjelman ja tilaa pilveen. Mutta viimeistään siinä vaiheessa, kun yritin tallentaa jotain tuohon kätevän littanaan, pieneen, poskipunarasian näköiseen kompaktiin pakettiin, minun aivokapasiteettini sanoi itsensä irti. Löytyyhän siihen varmasti joku tolkku -löytyyhän! Ehkä, mutta ei nyt. Nyt pitää vihdoin sytyttää kynttilöihin valo ja istua hetki viinilasi kädessä ja hengittää tätä pimeää maalaisiltaa, hiljaisuutta ja olemattomia ympäristön valoja. Televisio pauhaa omiaan, mutta pauhatkoon, etten aivan huku tähän kaikesta riisuttuun hiljaisuuteen.

Huomenna alkaa Etelä-Suomen kierros, joka päätyy keskiviikkoaamun varhaisina tunteina Helsinki-Vantaa lentokentälle. Tämä talvipakolainen lentää etelään, joutsenet tuntuvat menneen jo.

P.S. Tavallisesti tämä lähteminen ei vaadi näin paljon esivalmisteluja, mutta nyt on raivattu tila maalarille, joka luo meille valoisat katot jossain vaiheessa alkavaa talvea. Jännittää, mutta toivotaan että kaikki menee hyvin.

torstai 15. lokakuuta 2015

Matkalaukku tuunattu

Tuunaus oli kaiken lisäksi hauskaa puuhaa.
Kun koneellinen matkalaukkuja vyöryy hihnalle, on joskus työlästä löytää omansa samanlaisten joukosta. Siis tuunaamaan.

Kokopunainen laukku sai kylkiinsä hopeatarranauhat. Keskelle leikkasin samata tarrapaperista koirani figuurin ja alas vielä rivin pupujusseja ihmettelemään matkan päästä tätä jäniskoiraa. Ehkä kuitenkin vielä sidon laukun kahvaan perinteisessti vinokaitaleen pätkän. Eipähän kukaan voi sitten ainakaan väittää laukkua hihnalla omakseen.  

PS. Kerroin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin matkalaukusta, joka petti odotukset.  Tarinassa vävy lupasi hakea minulle toimimattoman tilalle uuden, ja hakikin. Sitä tässä siis tuunasin. Ja lukkokin tuntuisi toimivan. Vanha laukkuni lensi viime viikolla Afrikkaan Pikku-Myyn kanssa.

tiistai 13. lokakuuta 2015

Fammun netti kului miltein puhki










Fammu teki ristisanoja. Ne olivat hänen harrastuksensa, joiden avulla anoppini pyrki pitämänään aivonsa virkeänä.  Kun tyhjensimme kirjahyllyt sisäkaton maalauksen tieltä, nostettiin alas myös Fammun moninaiset sanakirjat.   
 
 
90-luvun alkupuolella ei monellakaan eläkeläisellä ollut nettiä. Vaikka töissä jo teimmekin asioita tietokoneella, ei tiedon kaivaminen internetistä ollut vielä kovin helppoa eikä yleistä. Silloin ostettiin vielä tietosanakirjoja. 90-luvun lopulla kuollut Fammu käytti omansa lähestulkoon loppuun. Nidokset ovat osin rikki, kannet repsottavat. Sivut ovat hiuki kuluneet ja monien marginaalit niin täynnä ”päivityksiä” ettei niistä tahdo saada selvää. Kappale ihmisen arkea, pala historiaa tuokin.
Noita kirjoja ei kukaan kuitenkaan kaipaa, kaikki tieto on saavutettavissa parilla klikkauksella. Kuluminen on vienyt niiden arvon antikvariaattien silmissä, perheen mielestä ne vievät vain hyllytilaa. Eivät hänen lapsensa eivätkä lapsenlapsensa ole niistä kiinnostuneita. Silti en raaskisi heittää niitä pois. Siksi otin nuo kuvat, että edes jotain jäisi, kun hyllytila loppuu. 

Lohduttaako jos kerron, että suurin osa kirjahyllyn kevyestä lukemistosta ei kelvannut edes ilmaiseksi kirpputoreille, joille niitä yritin. Onneksi yksi otti parhaat palat, suomenkieliset romaanit,  tuulikaappiin hyllyyn, jossa lukee: Ole hyvä, saa ottaa!  Ruotsin ja englanninkieliset jouduin repimään kansistaan kierrätyspaperiin. Minulle, joka seitsemänkymmentäluvulla rakastui kirjapainossa työskennellessään painettuun paperiin, se oli lähes liikaa. Mitä tuhlausta!  

 

torstai 8. lokakuuta 2015

Tyhjä talo


Ovet kiinni. Ikkunat kiinni. Pellit kiinni. Sängyissä likaiset lakanat. Viime viikkojen elämä on laannut, en ole itsekään kotona vaan kylässä ystävän luona. Paossa hiljaisuutta?

Maanantaina vävy pakkasi auton ääriään myöten täyteen, ajoi perheensä ja minut Helsinkiin. Illalla kokoonnuimme kiinalaiseen ravintolaan ruokailemaan porukalla viimeisen kerran hetkeen aikaan. Kuuden hengen seurue ihasteli Pikku-Myyn touhuja ja lähtiessä yksi ja toinen oli pukemassa lasta,  mummi halusi saada halin ja katsekontaktin vielä kerran. Lapsen muisti on niin lyhyt, sitä piti vahvistaa aina vaan, jotta se jotenkin yltäisi kevääseen saakka.  Aamulla varhain tytär, vävy ja Pikku-Myy matkaisivat Afrikaan, päiväntasaajan tuolle puolen. Mummihommat olisivat hetkessä ohi tietenkin aivan liian pitkäksi aikaa.  Mielessäni on itsekäs pelko siitä, että mielikuva minusta haihtuu lapsen mielessä kovin nopeasti.

Onneksi toinen lapsistani on edelleen lähellä. Hänen työhuoneensa lattialle petatussa sängyssä luin aamuyöstä tyttären viestin: Olemme heränneet. Kiitos kaikesta! Myöhemmin sain Facebookiin kuvan lentokoneen penkissä poseeraavasta perheestä, matka Pikku-Myyn toiseen kotimaahan oli onnellisesti alussa.  Seuraavana aamuna viesti toi tullessaan perheen uudet puhelinnumerot, asettuminen Macholandiaan oli lähtenyt käyntiin.

Seuraava lähtijä olisin minä, mutta minun lähtööni ei liittyisi dramatiikkaa, sillä matkaisin talvipakolaiseksi Malagaan kuten jo monena syksynä aiemmin palatakseni toukokuussa takaisin. Minua odottaisi mies ja koira, etelän kotimme, jonne Pikku-Myytäkin odotin kyläilemään jossain kevään vaiheessa. Ja ehkä saisimme pojan vaimoineen luoksemme jouluksi.

Öisin on ollut pakkasta, taivaalla revontulia. Kaunis muistutus siitä, että talvi on kulman takana ja minunkin on kohta aika nousta siiville. Lentolippu on kuitenkin vasta parin viikon päähän ja tekemistä tyhjäksi jäänneessä talossa riittää. Onneksi.