torstai 30. huhtikuuta 2015

Mukavia asioita Malagassa II - kauppahalli






Jo 1800-luvun lopulta kauppahallina toiminut Atarazanas on jällesen kerran yksi niistä asioista, jotka Malagasa on uudistettu kymmenen vuoden sisällä.

Ja nyt on ihan pakko kirjoittaa siitä muutama sana, koska ostin eilen lähikaupasta kitkerää kurkkua, raakaa mautonta tomaattia ja aikas kelvotonta salaattia. Tänään kävimme hallissa. Olisi pitänyt käydä jo eilen.

 Menin erityisesti ostamaan tuliaiseksi espanjalaista sahramia. Se maksaa kauppahallissa 2€/g. En tiedä onko hinta kallis, olin valmis maksamaan sen mukisematta. Cambodzasta ostin aikanaan tuliaisiksi, jotain joka ei ollut sahramia vaikka se sellaisena minulle myytiin. Taisi olla curkumaa. Tämä näyttäisi aidolle, mutta onko se espanjalaista, kuten purkissa lukee vai tänne Iranista bulkkitavarana tuotua (kuten Wikipedia kertoo tehtävän) - sitä en osaa sanoa.


No, eihän kauppahalliin asti, matkaa pari kilometriä, viitsi ihan  2 gramman takia lähteä. Ostimme siis myös isoja tuoreita katkarapuja 12 € kilo, komeita tuoreita herkkusieniä 2 € kilo, pari muuta sientä ja tuoretta parsaa ja fenkolia, joita mies laittaa ostamiensa kahden kala-aterian lisukkeiksi.

Tarjonta on melkoinen, olisi tehnyt mieli ostaa vaikka mitä. Melkein sorruin granaattiomenaan, jonkalaista en ole koskaan ennen nähnyt - kaunotar, 5,60 € kilo. Vaikka olenkin naistenlehdistä lukenut, että granaattiomena on nykyään Suomessa ihan in ja must, päätin jättää sen kokeilemisen seuraavaan kauteen. Olisinpa ottanut edes kuvan.

Kun on liikkeellä turistina, täytyy kauppahalleissa tyytyä lähinnä syömään silmillään ja ihastelemaan arkkitehtuuria. Sekin onnistuu Atarazanassa, jossa on paljon arabialaisia ja maurilaisia elementtejä ja jonka suunnittelijoita on innoittanut kuulemma myös Pariisin Les Halles. Kannattaa katsella ylös päätyseinille, missä on komeat lasimaalaukset, rautaisiin kattorakenteisiin, ja pääsisäänkäynnin nazari-porttia hevosenkenkäkaarineen.

Onneksi Atarazanasissa on nykyisin myös pikkusuolaista myyviä pystybaareja, joissa pääee tyydyttämään herännyttä ruokahaluaan.



tiistai 28. huhtikuuta 2015

Mukavia asioita Malagassa - osa I


Uusista museoista, satama-alueen 'olohuoneesta' ja chiringuitoista

Malaga on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon. Satama-alue MuelleUno palveluineen, on otettu käyttöön käsittääkseni tämän vusikymmenen alussa, aiemmin se oli suljettua lastaussatama-aluetta. Tänne on avattu uusia museoita.  Picasso-museo vietti kymmenvuotisjuhliaan pari vuotta sitten ja aivan vanhan kaupungin keskustassa sijaitseva Carmen-Tyssen -museo avattiin vuonna 2011. Tänä keväänä avatut Collección de Museo Russo ja Centre Pompidou Málaga edustavat kumpikin aivan omaa tyylilajiaan. Ja vielä ennen vuodenvaihdetta odottaa avautumistaan Palacio de la Aduana.

Täällä on siis paljon nähtävää turistille. Turismi onkin kovassa kasvussa, kaupungin matkailusivuston mukaan viime talven hotelliyöpymisissä kasvu oli muuta maata kovempaa,14%:n luokkaa. Mutta toki sen eteen on tehty paljon työtä.

Mutta uudistuksista eivät nauti vain turistit - ja se onkin parasta. Malagalaiset tuntuvat ottaneen ainakin MuelleUnon ja vanhan kaupungin keskustan käyttöönsä niin iltaisin kuin viikonloppuisinkin. Kun perheet ovat liikkeellä, niin välillä väkeä on tungokseen asti. Eivätkä viime viikonloppuna MuelleUnosta löytyvään Centre Pompidouhun jonottavat näyttäneet turisteille vaan suurin osa heistä oli malagalaisia.

MuelleUnosta löytää tämän nykytaiteen museon lisäksi merimuseon. Se on oiva kohde päiväkävelylle, kirjanlukuhetkeen, illalliselle, lounaalle, kahvikupposelle tai lasille viiniä. Kovin erilaisia asioita löytyy aivan lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan - ja meiltähän sinne ei ole matkaa kuin korttelin verran.

MuelleUnossa on jokaiselle jotain. Museoita on kolme, mutta siellä voi myös vuokrata kaksipyöräisen segwayn, siellä on viikonloppuna markkinapäivä, on ihana sisustuskauppa, josta minäkin olen ostanut muutaman huonekalun, kenkäkauppa, vaate- ja meikkikauppoja, sen monissa ravintoloissa olemme juhlineet kuuskikymppisiämme, hääpäivää ja äitienpäivää, nauttineet ystävien kanssa ulkolounaasta, syöneet pizzaa ja jäätelöä.

Viikonloppuisin vapaata pöytää kantakahvilastamme Small Caféssa on vaikea löytää, silloin joudumme antamaan tilaa muille. Muulloin muulloin erityisesti mies ja koira ovat tuttu näky kulmapöydässä, sillä siitä koiran on parasta vaklata ympäritöä.


Tämä ystävän ottama kuva Mamista on parin vuoden takaa.
Joka kevät Mami kuitenkin saa kasvojenkkohotuksen,
paikat maalataan ja kunnostetaan talven jäljiltä. (kuva U.Jylhä)
Myös chiringuitot - rantakuppilat - tässä aivan "jalkojemme juuressa" ovat kehumisen arvoisia. Mielestämme paras kantapaikkamme Mami. Syömme siellä yleensä paikallisia boqueroneksia (anjoviksia), mustekalarenkaita tai tulella valmistettua kalaa. Se on vielä niitä vanhanaikaisia pieniä kojuja, joissa wc-tilat ovat erillisessä pienessä rakennuksessa ja ruokailu tapahtuu vain ulkona aurinkovarjojen alla. Mutta tunnelma ja henkilökunta ovat mukavia, hinnat kohtuulliset. Tuntuu kuin olisi rantalomalla.

Rannalle on ilmestynyt myös uusia moderneja chiriguitoja, jotka tarjoavat ruokailumahdollisuuden sisällä tai ulkona, joissa on modernit keittiöt ja wc-tilat. Ne eivät ole niin paljon huonon sään armoilla kuin vanhat rantakuppilat, mutta tunnelma on lähempänä tavallista ravintolameininkiä. Eilen illalla nautimme tästä tämän kevään viimeisestä "lomaviikostani" syömällä yhdessä noista uudemmista rantakuppiloista. Vaikka ulkona oli viileä tuuli, istuimme lasiseinien suojassa ja nautimme Gambas blanchas ja tulilla grillattua Salmonilloa. Minä joudun nimittäin jättäytymään lähinnä Lidln pakastettujen jättikatkarapujen varaan. Ne ovat millin isompia kuin S-kaupan vastaavat - kitukasvuisia kuitenkin kaikki, eivätkä lainkaan tuoreen veroisia.

Eiköhän tässä ole mukavia asioita yhdeksi kerraksi. Joskus jatketaan vaikka  historiallisista nähtävyyksistä tai säästä, joka vihdoin tänään taisi kääntyä kesään. Makasin rannallakin hetken. Merivesi kuitenkin kylmäsi nilkkoja, päätin palella seuraavan kerran Päijänteessä.



lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kulttuuriero hämmentää yllättävissä tilanteisa

Mitä sininen viestittää, kevytmaitoa vai täysmaitoa? Ystävät hyvät, Espanjassa väri sininen tarkoittaa täysmaitoa. Meillä Suomessahan on tottunut saamaan sitä punaisessa purkissa. Ja kun sinistä haalistaa, maito onkin Suomessa rasvatonta. Aivan luontevaa. Luulen, että väri voisi juontaa siitä, että "sintu" (= kuorittu maito tai vedellä jatkettu maito) on ihan sinertävää.

Tuoreesta pastöroidusta kevytmaidosta (leche fresca) purkissa tai pullossa kerotaan täällä vihreällä värillä. Minkä värinen onkaan rasvaton maito - sitä en juuri nyt muista? Voisikohan olla keltainen, sillä hämärästi muistan nähneeni keltaisenkin maitopurkin? (Jos sattumoisin tiedät, niin kerro minullekin.)

Suomessa maitotölkit täyttävät markettien kylmätiskeissä metritolkullla tilaa. Kai siellä on jossain myös iskukuumennettua, lämpöisessä lähes ikuisesti säilyvää. En kuitenkaa muista nähneeni.

Täällä kaupoissa on taas vaikka kuinka paljon erilaisia maitotölkkejä pinottuna pitkin myymälää valtaviin kasoihin. Meidänkin pienessä lähikaupassa niitä on hyllyissä metritolkulla ja lisäksi joku torni jossain käytävällä. Tuoretta maitoa meidän lähikauppaan saapuu varmaan kerran viikossa, ei varmaan kymmentä purkkia enempää. Useimmiten sitä ei näy kylmähyllyllä lainkaan. Minun täytyy monesti mennä vain tuon maidon (ai niin, ja niitten kauraryynien) takia monta korttelia kauemmaksi, siellä maitoa sentään voi luottaa löytävänsä joka päivä.

Käytän maitoa vain kahteen asiaan: aamuiseen kaurapuuroon ja vaahdotettuna espressokahvin seuraksi. Ennen kuin onnistuin löytämään edes yhdestä kaupasta kauraryyniä (copos de avena) oli maidonkulutus todella minimissä, noin puoli litraa viikossa. Lähikaupan leche fresca on 1,5 litran pulloissa. Vaikka käyttöaika on paljon pidempi kuin vaikka Valion tai Arlan maidoissa, joutui kerran kahteen viikkoon tekemään pannukakkua tai laskemaan hapantuneen maidon viemäristä. Sieltä kauempaa saa maidon onneksi litran tölkeissä.

Nyt on kuitenkin jääkaapissa täysmaitoa. Ihan vahingossa vanhasta muitista otin sinisellä korkilla valitusn pullon sen vihreäkorkkisen vierestä. Kulttuurierot tunkevat joka paikkaan.

PS: Jos et vielä arvannut, minun mielestäni niitä lämpöisessä säilyviä maitoja ei voi käyttää missään, pilaavat hyvän kaurapuuron - kahvista puhumattakaan. Niin, ja tuohon täysmaitoon keitetty puuro on syntisen hyvää.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Muuttolintu on levoton


Talvipakolaisen paluu Suomen kesään on heti Vapun jälkeen. Ihanaa. Mistä sitten tämä ahdistus? Siitä, että kesä täällä Välimeren rannalla ei ole päässyt kunnolla alkuun, en ehdi nauttia siitä ennen lähtöä. Siitä, että aviomies jää tänne makoilemaan hiekkarannalle ja kävelemään vesirajassa. Että kaikki kevättyöt tulevat minulle?

Aivan itse olen paluuni ajoittanut juuri tähän ajankohtaan. Kihelmöiden olen odottanut pääseväni näkemään, mitä lumen alta on paljastunut, mitkä muuttolinnut ovat palanneet, joko silmut ovat suuret, juoksevatko orvanpojat katolla tömisten kuin kuukausi sitten.

Edessä on siivous, tuuletus. ruohonleikkuukoneen haku (tilasin sen maaliskuussa rikkinäisen tilalle), parinsadan pikkuruudun x 4 + välilasien suuret pinnat -ikkunanpesu, vesipumpun asennus.... ystävien tapaamisia, rantasaunan pesua, mutta myös lämmitystä ja ihanaa nautintoa, aikaisin valoistuvia aamuja, korvasienien etsiskelyä. Sanalla sanoen kaikkea sitä, mitä olen suunnitellut ja josta (ehkä en juuri tuosta pikkuikkkunoiden pesusta) olen jo etukäteen nautiskellut. Niihin liittyvistä äänistä, tuoksuista, tekemisen touhusta. Tuntuu, ettei vajaa kuukausi riitä tuohon kaikkeen. Täytyy kiiruhtaa, että ehtii kaiken, mitä on tavoitellut.

Oman haasteensa asettaa lapsenlapsen kastajaiset, tyttären anopin saapuminen kesäkuun alkupuolella toivottavasti meillekin. Haluaisin kaiken olevan kunnossa silloin. Ja aviopuoliso palaa vasta toukokuun lopussa.

Onko kysymys sittenkin vastuunottamisen pelosta? Tässä iässä? Monen viikon yksinäisyydestä sen avioliiton tuplapeitteen alla? Vai aviopuolison jättämisestä tänne "kauaksi". Olen luvannut kunnioittaa hänen haluaan olla valossa ja lämmössä mahdollisimman monta kuukautta vuodesta. Sisälläni jokin pieni tyyppi sanoo kuitenkin, että toukokuussa Suomessakin on paljon valoa, kaikki syntyy ja kasvaa silloin. Se ei kai suostu ymmärtämään, että joku ei halua kokea tuota ihmettä. Varsinkin, kun tarjolla olisi minun kaltaistani ihanaa seuraa. Vai onko ahdistus sittenkin aamuisen migreenin jälkimaininkeja. Jos huomenna aurinko paistaa...

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Ei vain hellevaatteita

Utuinen kuva vaan ei minun kuvaustaitoni avulla. Mereltä vyöryi eilen iltapäivällä merisumu ja kietoi kaiken kylmään vaippaan. Jopa tuolla lyhyellä matkalla Small Cafesta kotiin kaipasi jotain lämmintä ympärilleen.

Luulin monta viikkoa sitten, että kesä on tullut. Tuli se hetkeksi. Oli täällä kuulemma silloin, kun minä vietin kaunista maaliskuuta Suomessa. Viimeiset viikot olemme kuitenkin saaneet nauttia erittäin vaihtelevasta jopa viileästä säästä. Reilu viikko sitten saimme vieraita. He ovat olleet luonamme jo usein ja aina ennen sää on heitä suosinut.

Yleensä ennen vieraitten saapumista saan vastata sähköpostiviesteihin, joissa minulta kysytään millaisia vaatteita pitää ottaa mukaan. Nyt sellaisia viestejä ei tullut. Minun olisi pitänyt olla itse aktiiviesempi. Tälläkin kerralla vieraitten mielestä aurinkorannikolla on kesä. Koska olimme viime keväänä uimarannalla lukemassa ja ottamassa aurinkoa, sellaista olisi tiedossa varmaan nytkin.

Vaan ei ollut. Onneksi vettä tuli vain öisin ja muutamana aamupäivänä. Mutta tuuli puhalsi päivästä päivään. Kosteus teki säästä viileän sielläkin minne tuuli ei osunut. Emme nauttineet aamupalaa verannalla, emme myöskään iltapalaa. Edellisellä kerralla teimme niin lähes joka päivä. Emme olleet rannalla kertaakaan. Kävimme näyttelyissä, tutustumassa tänne vasta avattuun Pietarin taidemuseon  yksikköön "Coleccion Del Museo Ruso", vuokrasimme auton ja kävimme Alhambrassa, Gibraltarilla. Kyllä me nautimme, mutta vieraat olisivat nauttineet varmaan paljon enemmän, jos heillä olisi ollut matkassa tuulenpitävät takit villatakin lisäksi.


Ystävät hyvät, kun tulette aurinkorannikolle ei täällä - ainakaan tähän aikaan vuodesta - ole taattua kesää. Paikalliset kulkevat tarpeen vaatiessa saappaissa ja tikkitakeissa eikä syyttä. Kannattaa siis pakata matkalaukkuun se tuulenpitävä takki, sukat ja villapaita niiden helleasujen seuraksi. Voi miten mukava silloin onkaan istuskella katukahvilassa esimerkiksi tapaksia viinin kanssa nauttien.


tiistai 14. huhtikuuta 2015

Hääpäivä

Neljäkymmentäkaksi vuotta sitten sanoimme toisillemme papin ja suvun edessä "tahdon". Vuotta aiemmin olimme sanoneet toisillemme varmaankin vähintään yhtä innokkaasti "tahdon, tahdon" ja ostaneet 120 senttisen sängyn 80 senttisen laverin tilalle. Siirryimme siis nukkumaan hitusen kauemmaksi toisistamme.

Tänä vuonna nukumme 160 senttisessä sängyssä, nykyisin monta viikkoa ihan yksinämme, toinen Malgassa, toinen Päijänteen rannalla. Onneksi olemme kuitenkin pitäneet kiinni "yhden peiton taktiikasta".  - On niin ihana painaa vieläkin selkä toisen selkään kiinni tai asettua lusikka-asennossa kippuraan selkä toisen lämmintä vatsaa vasten, puhumattakaan jääkylmien jalkojen lämmittämisestä toisen kinttuja vasten. Niin, ja onhan vielä muutakin ihanaa vaikka olemmekin jo niiiin vanhoja, mutta vain ulkoapäin.

Hyvää hääpäivää siis meille armas mieheni! Tarjosit minulle cappucinon kahvilassa pistäytyessämme tänään Gibraltarilla, minä olin ostanut sinulle eilen kirjanmerkin Alhambrasta. Ei siis kultaa eikä hopeaa, kumpikaan meistä ei niitä kaipaa. Näin on hyvä.


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

ISIS

Huomaan joutuneeni väittelyyn. Suomesta on kuulemma lähtenyt prosentuaalisesti eniten taistelijoita Isisin rieviehin.  Onko näin? En tiedä.  Heitä ei kuulemma missään nimessä pitäisi päästää palamaan takaisin Suomeen.

Minun oikeukäsitykseni sanoo, että jos lapseni on lähtenyt tekemään jotain, josta hän palaa katuvana, hänen oikeuksiinsa kuuluu tulla takaisin kotiinsa. Jos/kun hän huomaa, että asia jonka tähden hän lähti taisteluuun ei ollutkaan oikeaa tai oikeutettu, ettei päämärään edettykään hänen mielestään oikeaa tietä, totta kai hänen täytyy saada palata kotiinsa. Eri asia on, miten häntä pitää tuomita mahdollisisti ihmiseyyttä loukkaavista virheistään.

Jäin keskustellussa alakynteen.

En minä tiedä, mikä on oikein. Mutta sen tiedän, että lapsella pitäisi olla oikeus tulla kotiinsa aina. Riippumatta siitä missä kunnossa hän on, hänellä pitäisi olla maailmassa paikka, joka ottaa hänet vastaan.

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Sukututkimusta

Isän suku rantautui Suomeen, kun tynnyrimestarin kisälli tuli Tanskasta työnjohtajaksi suomalaisen ruutitehtaan tynnyriosastolle 1800-luvun alkupuolella. Hänen ja myöhemmin häntä seuranneen veljensä jälkeläiset ovat kansoittaneet maata jo lähes kymmenen sukupolvea.

Isäni oli perustamassa sukuseuraamme yli kaksikymmentä vuotta sitten. Minä ajauduin mukaan toimintaan, kun en kehdannut jäädä pois työstä minkä isä aikanaan aloitti.

Isäni ja häntä varhaisemmat sukupolvet olivat innnokkaita sukututkijoita ja suvun tarinoitten ylöskirjaajia. Sitä taustaa vasten meidän nuorempien sukupolvien välinpitämättömyys hävettää.

Oletko sinä ollut mukana sukusi sukuseuran toiminnassa? Oletko tutkinut sukusi vaiheita? Ensimmäiseen kysymykseen toteaisin: kivireki.  Sukuseurat ovat auttamatta pois muodista. Kokouksiin joka kolmas vuosi osallistuu vanhaa väkeä, muutamia keski-ikäisiä, vielä harvempia nuoria perheitä lapsineen. Kaikilla on siellä yleensä hauskaa. Kokouksissa yhdessä sovitun jäsenmaksun  maksaa suhteellisen harva, useimmat silloinkin vain kokousvuoden ajalta. Hallitukseen on vaikea saada ketään mukaan. Ja lähes rukoilun jälkeen joutuu huomaamaan, että jopa puolet hallitukseen valituista ei osallistu lainkaan. Jopa sihteeri voi jättää tehtävänsä täysin tekemättä. Onneksi en ole puheenjohtaja.

Kuin vahingossa otin huolekseni painetun sukututkimusrekisterimme digitalisoinnin. Useampi vuosi sitten aloittamani työ on vieläkin keskeneräinen. Tieto on jo sähköisessä muodossa, mutta lavensin urakkaa - ja tein siitä erittäin mielenkiintoisen.

Uusia sukulaisia rekisteriin viedessäni huomasin, että suuren joukon taulunumeroinnit piti muuttaa ja taas muuttaa, kun uusi sukulainen syntyi tai putkahti esiin. Muutin merkintää numeroista  Henry Tudermanin kehittämään  kirjaintunnuksiin perustuvaan merkintätapaan. Kantaisä on A, hänen 1. lapsensa AA, jos on poika tai Aa, jos on tyttö, toinen AB tai Ab. Minä olen ABBIGb, kuulun siis isän Suomeen asettuneen suvun kuudenteen sukupolveen, olen isäni toinen lapsi ja tyttö.

Kivireki tai ei, en voi olla innostumatta. Tuo rekisterin muokkaaminen tarjoaa mielekästä tekemistä ja monia mahdollisuuksia katsella tätä sukua hiukan eri kanteilta. Ja tietenkin nuorempien aktivoiminen on loppumaton työsarka. Meidän, kuten useimpien sukuseurojen tehtävä on vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja jakaa tieto kaikkien sukulaisten kesken. Emme varmaan onnistu kaikessa 100%, mutta ainakin meillä on siihen entistä paremmpia ja edullisempia mahdollisuuksia. On sähköposti, kotisivut, Facebook, ...  enää ei taritse odottaa joka kolmatta vuotta, että saisi mahdollisuuden. Ja mikä parasta, kaikkea tuota voi tehdä vaikka Malagasta.

lauantai 4. huhtikuuta 2015

Ulos kaapista

Ehkä otiskko vetää ajatukset harhaan, mutta samasta asiasta tavallaan on nytkin kysymys. Avoimuudesta ja rehellisyydestä.  Muutin  nimeäni bloggaajana. Nyt olen Paula niin tässä blogissa kuin luonnossakin. Kiitos Katri Kukalie, jonka naamion takaa kirjoittelin tähin asti. Suo anteeksi etten kauniista nimestä huolimatta tuntenut sitä omakseni.

Yksityisyys on bloggaajaa askarruttava asia. Se askarruttaa myös minua. Jos olen täysin tunnistamaton voin kirjoittaa mitä haluan, vastuun kantaminen omista sanoista on paljon helpompaa. Mutta ei ole kysymys vain vastuunkantamisesta. En ole pyrkinyt sitä pakoon asettumalla vieraan nimen taakse.

Kun kirjoittaa anonyyminä voi sanoa monia asioita, joiden esimerkiksi pelkää loukkaavan läheisiään tai joiden pelkää aiheuttavan heille hankaluuksia jossain tilanteessa tai riitaa heidän välilleen. Eikä aina ole edes kysymys pelosta, ei mistään negatiivisesta vaan puhtaasti halusta pystyä kirjoittamaan asioista mahdollisimman rehellisesti, ajattelematta koko ajan mitä se vaikuttaa jonkin toisen elämään. Enhän ole barrikaadeilla lippua liehuttava vaikuttaja, joka pyrkisi aikaansaamaan vallankumousta, en valtaa tavoitteleva poliitikko tai kohulehden toimittaja.

Minun valintani on edelleen kompromissi. Edelleen olen Talvipakolainen, mikä niin hyvin pitää paikkansa. Sillä nimellä ei kuitenkaan etanaposti löydä luokseni, eikä kotiovelleni voi kolkuttaa sen tietäen. Perheen kesken bloggaamiseni tai nimimerkkini ei ole salaisuus, myös monet ystäväni saattavat tunnistaa minut eri syistä sanojeni takana seijojaksi.

Mitä mieltä sinä olet nimimerkillä bloggaavista? Pidätkö minua takinkäätäjänä vai oletko sitä mieltä että olen edelleen narri naamion takana? Onko sillä edes merkitystä?

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Pääsiäinen Malagassa



Vietän nyt kolmatta pääsiäistäni Espanjassa. Ensimmäisenä vuonna, kun asuimme aivan keskipisteessä, Calle Marques de Larioksella vain muutaman korttelin päässä Catedralista, kuulin sisälle vuoteeseeni jopa kaikki yölliset kulkueet jo monen korttelin päästä niiden lähestyessä. Musiikki soi niin vahvana tiilikatteisessa katolle holvatussa makuuhuoneessamme, etten ole sen hienompaa elämystä kokenut. Toinen toistaan seuraavia kulkueita, jotka etenivät Larioksella piti kurkottaa katsommaan sen sivukujalle antavasta ikkunastamme.




Täällä pääsiäinen on jotain aivan muuta kuin Suomessa. Semana Santan vietto alkaa todenteolla jo Palmusunnuntaina ja jatkuu kulkueineen aina Pääsiäissunnuntaihin saakka. Vanha traditio on peräisin yli 500 vuoden takaa ja näyttää saavan yhä ihmiset liikkeelle. Eilenkin Kiirastorstaina seurasin armeijan muista kulkueista poikkevaa ripeää marssia keskustassa niin vanhojen kuin nuortenkin malagalaisten piirittämänä. Liikenne oli poikki monelta kadulta ja autojen tilalla oli lastenvaunuja, rattaita, rollaattoreja ja polkuautoja. Vaikka kansaa oli paljon ja tungos melkoinen, olivat kaikki  hyvällä mielellä viettämässä vapaapäivää ja taputtivat ohikulkevalle kulkueelle. Samaa saimme kokea aiemmin viikolla vanhan kaupungin keskustassa.

Koko viikon ikivanhojen veljeskuntien jäsenet kantavat kirkkojen pyhiä patsaita kulkueissa pitkin kaupungin katuja. Näistä kaikkein painavin on Virgen de la esperanzan valtaistuin, joka painaa 5 tonnia ja jota kantamaan tarvitaan 250 miestä.  Edellä kulkevat palavia korkeita kynttiöitä kantavat nasaretilaiset, usein nuoria tyttöjä ja poikia, suipoissa hiipoissaan. Ensimmäisen kerran ne toivat mieleeni ku-klux -klaanin päähineet, mutta onneksi olen nyt päässyt eroon tuosta mielleyhtymästä. Kulkueen perää pitävät puhallinsoittokunnat ja rummut, soittaen musiikkia, johon olen aivan koukussa. Kun ne talven aikaan harjoittelevat lähipuistossa, istun keittössä ikkuna auki ja kuuntelen sen sointia.

Semana santa yhdistää ihmisiä. Veljeskunnista osallistuu kulkueisiin joka päivä toista tuhatta ihmistä, joinain päivinä enemmänkin. Ja katsojia pitkin kaupungin katuja on monin verroin enemmän. Niiden varsille rakennetut katsomot ovat vuodesta toiseen varattuja jo kauan ennen tapahtumaa. En edes tiedä mitä kautta sellaisen paikan saisi itselleen lunastettua, mutta seisomapaikkoja on riittämiin ja jokainen kahvila ja ravintola on varautunut, että asiakkaat haluavat seurata kulkueita. Semana santa ei ole mahtipontinen kirkon vallan osoittaja vaan ihmisten yhteistyön tulos, jonka aikana käydään läpi pääsiäisen koko kristillinen sanoma.

Toistaiseksi olen ollut vain näiden ulkoisten merkkien pauloissa. Vain hetkittäin kulkueita katsellessani saan kiinni pääsiäisen hartaudesta ja sen perimmäisestä viestistä. Suomalainen pääsiäinen on hiljaisempi ja hartaampi, vaikka itsellänikään ei ole ollut tapana viettää sitä kirkoissa. Jostain kummasta oikea tunnelma kuitenkin on kulkeutunut luokseni. Siihen sekoittuu ihanasti se toinen kevyempi suomalainen pääsiäinen keltaisine tipuineen, virpoineen, pajunoksineen ja narsisseineen, pääsiäismunineen ja valo.  Ehkä suomalaisen pääsiäistunnelman luoja onkin juuri tuo valo, jonka edessä saa uutta voimaa ja uskoa.

Suomalaisen pääsiäisen kaipuussa, olen viritellyt tännekin  keltaisia kukkia, toin itselleni tulilaiseksi keltaisen kynttilän, pari keltaista tipua... vain pääsiäismunat puuttuvat.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Mummi on puolivuotias

Viimeiset vuodet ovat olleet täynnä jännitystä. Se purkautui puoli vuotta sitten Pikku-Myyn syntymään. Minusta tuli sittenkin mummi ja tyttärestäni vihdoin äiti. Perhe vahvistui, sukupolvien ketjuun pujotettiin uusi helmi.

Vanhempana olemisen hankaluus on siinä, että toivoo lapselleen pelkkää hyvää. Sitä ajatellen tulee keränneeksi vuosien ja vuosikymmenten varrelta heidän elämästään monia pieniä ja suuria vinkkejä siitä, mitä he mahdollisesti elämältään haluaisivat. Ja sitten alkaa toivoa niitä asioita lapsilleen. Mutta sitä ei voi sanoa ääneen.

Ja saattaahan olla, että lapsen toiveet vuosien  varrella muuttuvatkin. Asiat, jotka joskus näyttivät tavoiteltavilta, kaikkein tärkeimmiltä, onkin syrjäyttänyt joku toinen, josta on tullut vielä tärkeämpi onnellisuuden saavuttamiseksi. Mutta sitähän vanhemmat eivät voi tietää, vaan tarrautuvat kiinni siihen toiveeseen, jonka joskus ovat saaneet hellittäväkseen.

Lapsilleen kaiken hyvän toivomisen rinnalla lienee kuitenkin tuo yksi henkilökohtainen asia, jota alitajuisesti kuitenkin elättelee: tehdä itsestään kuolematon luonnollisimmalla tavalla. Sillä, että jotain omista geeneistä siirtyy eteenpäin tulevaisuuden muokattaviksi.

Jo pienenä tunsin niin konkreettisesti sen, miten oman mummuni ja oman äitini piirteet olivat sisällä luustossani ja kudoksissani, poskeni kaaressa, tavassa napittaa suuni ("kuin meidän mummi", sanoi 
äiti puoli vuosisataa sitten). Nyt on hauska katsoa kun Pikku-Myy on hetkittäin kuin minun isäni, kuin tyttäreni, kuin veljeni pienenä, kuin sisareni - ja toivottavasti jossain kohti kuin minäkin.