Seela Sella herätti

 

 Joulu ja sitä edeltävä viikko olivat varsinaista itsetutkiskelun aikaa. Elämäni on mallillaan, mutta koko ajan kyselen itseltäni: Mitä minä oikein haluan?  Kun muutama päivä sitten luin Hesarin kulttuurivieraana olleen Seela Sellan haastattelun,  jotain loksahti paikalleen. Tiesin, että haluan nähdä hänen 80-vuotiskiertueensa juhlamonologin Pieni eläin. Koska löysin sille viimeisen esityspäivän maalikuun lopulta, sinetöi se kevään suunnitelmani. Lennän Suomeen, niin että pääsen silloin katsomoon.

Seela Sella on minulle suomalaisten naisnäyttelijöiden ikoni. Rakastan hänen ääntään, näyttelijätyötään ja kunnioitan häntä ihmisenä. Kaiken kukkuraksi jutun otsikko antoi ajattelun aihetta: "Kannattaa elää niin, ettei vanhana tarvitse olla katkera". Taisin ottaa sen äidillisenä ohjeena, kun oma äitini ei ole enää ohjeita antamassa.

Vaikka jouluna mietiskelinkin olemistani, on se hyvä merkki siitä, että Joulu tuli taloon kaikesta epäilystäni huolimatta. Se hiipi sisälle varkain perunalaatikon ja rosollin toksun ja perinteisen Joulurauhan julistuksen kera. Oli hyvä olla, lukea kirjoja, katsella televisiota, syödä hyvin muttei ähkyyn - sain jopa piirrettyä hiukan, se on jo selvä merkki rauhoittumisesta.

Ja kuten varmaa monella muullakin, minullakin on edessä laihdutuskuuri ja kunnon kohottaminen. Otin siihen jo varaslähtöä sauvakävelyillä, kyykyillä ja jopa kokeilamalla lankuttamista. Tammikuun alku kuluu kuitenkin kummipojan vieraillessa perheineen, joten luulempa että kuuri pääsee kunnolla alkuunsa vasta heidän lähdettyään. No, mikäänhän ei ole niin tervetullutta kuin tekosyyn keksiminen laihdutuskuurin lykkäämiseksi hiukan tuonnemmaksi.

PS. Psiit.. kevään suunnitelmissa siintää nyt myös viikko Lapissa ja vielä kolmen viikkon kaupunkiloma, kas kummaa, Malagassa.

Jakamistalous - kaikkea tarvittavaa ei tarvitse omistaa

t

Talkoot mikä ihana asia tehdä asioita ystävien kanssa.
Tässä siivotaan pihapiiriä hakkuitten jäljiltä.

Malagan sade on jatkunut eilisestä alkaen. Yksinkertaisten lasien huushollissa laitettiin lämpöpumput ensimmäisen kerran tuottamaan lämpöä, työhuoneessa patteri on päällä. Olen pukeutunut villapaitaan, pitkään hameeseen, legginsseihin ja villasukkiin. Nilkoissa on vielä kylmä.

Jakamistalous, tavallaanhan elän siinä nytkin. En omista tätä asuntoa, en tuota lämpöpumppua vaan maksan niiden käyttämisestä. No, ehkä normaalia vuokra-asumista ei ihan tarkoiteta puhuttaessa jakamistaloudesta, aiheesta, josta on Ylen sivuilla  juttua otsikolla  Arki, jossa ei tarvitse omistaa kaikkea.

Jollain tavallahan Suomessa on aina ollut jakamistaloutta. Mitä muuta ovat olleet talkoot, koneitten ja autojen lainat ja vastavuoroiset toisen auttamiset? Itse taidamme olla varsinaisia kestolainaajia. (En tarkoita tyyppiä, joka lainaa tavaran ja unohtaa sen omaan hyllyynsä.) Ja TI  eli tee se itse -kerhon  puitteissa on tässä perheessä ja kavereitten kanssa puuhattu yhtä sun toista vaellusrekien rakentamisesta mökkikalusteiden talviteloille laittamiseen ja terassien rakentamiseen.

TI-kerho, jakamistalouden yksi perusyksikkö, työn touhussa.
Klapeja syntyy ystävän traktorin perässä olevalla sirkkelillä.

Viime vuosina me olemme olleet monessa asiassa saamapuolella ja iän karttuessa tuo epätasapaino varmaan vain kasvaa. Meillä ei ole enää pakettiautoa tai peräkärryä, mutta tarvittaessa sellainen on aina löytynyt lainaan. Syksyllä ennen lähtöäni tänne yksi ystävämme testasi uutta ränniharjaansa meidän ränneihin, yhdessä putsattiin ne kuivista lehdistä ja neulasista. Sitä ennen nostettiin pumppu talviteloille ja kesäkalusteet suojaan. Saamamme avun vuo on ollut vahva.

Yritän kuitenkin muistaa että vuosien varrella erityisesti mies on aina ollut ystävien ja naapureiden apuna siellä missä on tarvittu: raivaamassa metsiä, rakentamassa talkoilla autotallia, mökkiä, tekemässä lisäeristeitä, kaatamassa puita, lainannut peräkärryä ja pakettiautoa. Ruohonleikkuukone kulkee tarvittaessa langon pihassa, heidän trimmerinsä taas meidän tienvieriä. Sahat ja sirkkelit tekevät töitä siellä missä niitä tarvitaan. Talveksi Malagaan varaamani kirjat kävivät kesällä "koeluvussa" ystävällä ja pelargoniani talvehtivat hänen kellarissa. Kälyn kuvakirjaan  skannasin vanhat kuvat. Ne ja tekstit asettuivat aloilleen minun taittoni kautta. Kiitokseksi sain intalaista päähierontaa.

Tehdään siis sitä mitä osataan, tullaan avuksi ja autetuiksi. Ystävyys rakentuu paljon yhteisten hetkien kautta, eikä vähiten silloin kun tehdään jotain tarpeellista. Ja totta on myös se että, kun ei itse enää uskalla kiivetä katolle, tarvitsee toisten apua. Ihana, jos silloin on olemassa joku, jolta sitä pyytää.

Itse olemme toimineet vain kaveripiirissä eikä siinä ole raha ollut liikkeessä. On hienoa, jos  esimerkiksi aikapankkien kautta löytyy  tapa, jolla apua voisi pyytää ja antaa myös laajemmin. Nyt osaavia käsiä ilman tekemistä on liian paljon. Niiden saaminen töihin ja sen järkevä verottaminen ja kaikkien autetuksi tuleminen ovat todella tärkeä asia. Kunpa poliitikot osaisivat säätelytyössään ajatella asiaa yhteisen hyvän kasvattamisen eivät valtion rahakirstuun keräämisen kautta.

Sadepäivän ratoksi

Onneksi edes joskus sataa täällä Malagassakin. Saa hyvällä omalla tunnolla olla kotona ja tarttua kutimeen. Lankavarastoni eivät ole häävit, mutta jotain sentään löytyi. Sain mieheni kaulaliinan edes alkuun.

Nyt loppui sade ja jatkuu mahdollisesti vasta kahden päivän päästä. Mutta niin melkein loppui lankakin. En ole onnistunut löytämään tästä kaupungista vielä kunnon lankakauppaa. Kiinalaisten kaupoissa on pelkkiä akryylilankoja ja mikä hämmästyttävintä Corte de Inglesin lankavalikoima oli sekin todella surkea. Ja sielläkin villa/silkki/puuvillalangat olivat vähemmistönä.

Olen kävellyt joskus tuolla vanhassakaupungissa käsityöliikkeen ohi jollain kapealla kujalla. En tiedä onko se enää hengissä, ainakaan en ole törmännyt siihen toistamiseen. Voihan olla, että senkin paikalla on nykyään joku baari, burgeripaikka, ikkunassaan paria kallista hamosta esittelevä butiikki tai ulkolaisen kauppaketjun halpamyymälä. Näin on käynyt monen pikkuliikkeen kohdalla.

Laatikoistani löytynyt lanka on ihanaa todella pehmeää merinovillaa. Olin varmaan aikonut alunperin tehdä siitä itselleni ranteenlämmittimet (koska mua aina palelee, kun teen töitä tietokoneen ääressä). Nyt se istuu mielestäni todella hyvin miehen tummansinisen villakangastakin kanssa. Hämmästyksekseni mieskin hyväsyi värin vaikkei se harmaa ollutkaan.

Suomalaiset verkkokaupat, joiden sivuilla kävin eivät halunneet lähettää tuotetta ulkomaille. Onneksi pohjoisen ja etelän välillä on kuitenkin liikennettä. Näin viimeistään itsenäisyyspäivän aikaan minulla on lisää lankaa kaulaliinan saattamiseksi loppuun. Samaa väriä ei tietenkään enää löytynyt joten mukaan täytyy kutoa sitten sitä harmaata.

Vuokralla asumisen koukeroita

Olemme hyväksyneet sen tosiasian että tässä uudessa asunnossamme voimme toteuttaa kaikki haluamamme muutokset kunhan maksamme ne kokonaan itse, vaikka ne sitten nostaisivatkin asunnon tasoa ja arvoa, esim. turvallilsuutta tai toimivuutta lisäämällä.

En missään nimessä uskalaisi ostaa omaa asuntoa täältä, ei  kyllä olisi varaakaan. Olemme siis vuokralla. Asunnon sijainti on meille ihanteellinen eikä maisemistakaan voi valittaa. Meri loiskii (nyt tosin makaa turkoosina auringossa) terassin puolella, toiselta puolelta huushollia näemme kattojen yli ja talojen välistä vanhalle Gibralfaron linnoitukselle ja Catetraalille. Kurkistaapa jossain Paseo Parkin -puiston latvustojakin. Vuokra ei ole halpa, äärirajoilla mennään. Luulenpa että Fuengirolassa asuisimme samalla rahalla isossa modernissa rivitalossa aidatulla alueella. Olisi kuntosalit ja allasalueet  varmaan kaksinkertaiset ikkunatkin. Mutta me valitsimme tämän.

Heti alkajaisiksi kustansimme korotuksen terassin 95 cm korkeaan kaiteeseen - mieletämme se oli aiheellista 17 kerroksessa. Sitten maalautimme seinät uudelleen, sillä tehty muutoremontti oli ihan kelvoton. Kesällä levisi jääkaappi. Se oli kuulemma niin vanha, että uusiminen on meidän vastuulla. No, ilman jääkaappia ei pärjää.

Sitten piti saada lisää säilytystilaa pieneen sokkeloiseen keittiöön. Onneksi on Ikea. Jatkossa täällä on tilaa missä pitää pesuaineet ja myrkyt, joita ei halua lasten ulottuvilla säilyttää.

Viimeisin uudistus meni täysin nautinnon piikkiin ja oman energian kulutukseen. Maalasin keittiön vanhat kaapit. Erittäin espanjalainen keittiö säilyi sellaisena edelleen. Mutta kun vanhat tummat lakatut kaapinovet muuttuiivat raikkaan vaaleiksi, on ilo tepastella yölläkin jääkaapille - ihan vain nähdäkseen pimeässäkin himmeästi hohtava lopputulos. Tämä nyt taisi olla hankinnoista kaikkein halvin. Tosin ostimme maalia liikaa ja pensseleitäkin jäi, mutta kustannukset olivat silti alle satasen.

Nyt vain kiitos vuorkaisännälle, että saamme tehdä paikasta "oman" ja toimivan. Toivottavasti uudet naapurit eivät aiheuta ongelmia, jotta viihtyvyys säilyy. Sen saamme tietää 15. päivän jälkeen, kun uusi perhe muuttaa Madridista naapuriin.

Testejä tarjolla

Luin Hesarista juttua, jossa kerrottiin talonmiehen tyttären väitelleen tohtoriksi ja törmänneen ulkopuolisuuteen. Jutun yhteydessä kehoitettiin ottamaan selvää omasta yhteiskuntaluokasta Kuukausiliitten Luokkakoneella.

Olen miettinyt kaikenlaisia tutkimuksia ja testejä ja niistä tehtyjä tulkintoja. Verkossa tarjottuja testejä ei pidä ottaa liian vakavasti - mieluummin ei lainkaan vakavasti.  Näissä pikkuhauskoissa testeissä  ihmettelee usein mitä niissä kysyttävillä asioilla on tekemistä päätelmien kanssa.

Suhtaudun varauksella esimerkiksi Facebookissa viliseviin testeihin. Vaikka ne ovat yleensä hauskaa ajanvietettä, minua arveluttaa mitä niiden takana on. Minne tietoni menevät? Mitä tietoja minusta välittyy tuntemattomalle testiorganisaatiolle. Näiden testien tekemisen kauttako olen alkanut saada aivan törkeästi roskapostia, erityisesti itseäni kiinnostamattomilta elämänalueilta? En itse ole löytänyt muutakaan selitystä ja siksi olen lopettanut niiden tekemisen. En siis ole saanut tietää ketkä ovat kymmenen parasta ystävääni, mikä olen ollut edellisessä elämässäni, mikä on mietelauseeni. Ehkä voin elää ilman.

Luokkakone sijaitsi mielestäni luotetulla sivustolla ja Kuukausiliitteen yhteskuntaluokkatestiltä odotin jotain Facebookin leikkiä enemmän. Siis, lomaketta täyttämään. Heti ihmettelin esimerkiksi sitä, ettei se ottanut huomioon eläkeläisiä vaikka meitä on yhteiskunnassamme aina vain enemmän. Vaihtoehdot olivat: olen työelämässä - olen työtön. Muuten kysyttiin kuukausittaista bruttotuloa, koulutustasoa, omaa ja puolison ja vanempieni nykyistä tai viimeisintä ammattia, parhaan ystävän ammattia, harrastuksiani. Millään lailla ei kysytty esim. asumisesta, huollettavista, omaisuudesta.

Tietenkään tätäkään testiä ei pidä ottaa vakavasti. Silti hämmästykseni oli suuri, kun en kuulunutkaan keskiluokkaan tai työväenluokkaan. Luokakseni määräytyi vähäosainen, jollaiseksi en ole vielä koskaan elämässäni joutunut onneksi itsenäni tuntemaan.

"Heikon koulutuksen tai henkilökohtaisen elämäntilanteen vuoksi säännöllisestä työelämästä syrjäytyneitä ihmisiä, joiden rahat riittävät vain aivan välttämättömään. Tässä ryhmässä sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat kasautuvat. Usein yksinäisiä. Miehillä harrastuksia on vähän, mutta naiset pyöräilevät ja käyvät teatterissa. Lukevat iltapäivälehtiä."
 
Vaikka testituloksissa annettiin yhtesikuntaluokan lisäksi kulttuurinen luokka, joka minulla oli Eliitti, minulle jäi käsitys että oli kysymys stereotypioista ja erittäin mustavalkoisesta testistä.

Tetstin testausta
Mahtaako lomakkeen koodauksessa olla jotain häikkää, sillä yhteiskuntaluokkani olisi yhtä hyvin voinut olla myös Luokkasi asiantuntija. Alkuperäinen vastaus ihmetytti sen verran, että tein testin pariinkin kertaan - tässä lopputuloksessa muutin parhaan ystäväni ammattia muotoon, jona sen myös voi sanoa. Kulttuurinen luokkani pysyi koko ajan samana.

Luokkansa asiantuntijaa testi luonnehtii näin:
"Akateemisen tai vastaavan koulutuksen omaavia ihmisiä, joilla on hyvät tulot ja runsaasti hyvin menestyviä ystäviä. Ammatteina esimerkiksi opettaja, lääkäri, insinööri. Heille tärkeitä asioita ovat usein turvallinen elämä, mukava koti ja lasten kouluttaminen. Harrastuksina esim. musiikki-instrumentin soittaminen, jooga ja salibandy, Medioina Facebook ja sanomalehti."

Tätä bloggaustakaan ei pidä ottaa liian vakavasti. Vietin mukavan hetken testiä tutkaillessa.

PS.Ai niin, mitä se kulttuurinen eliitti sitten tekee tämän testin mukaan? Eliitti matkustaa paljon, seuraa maailman asioita ja harrastaa monipuolisesti kulttuuria. Eliitin jäsenet tuntevat paljon muita eliittiin kuuluvia. Varsinkin miehet harrastavat paljon. Lajeina esim. golf, hiihto, metsästys ja sisustus. Medioina kotimaiset ja ulkomaiset paperi- ja verkkolehdet.

Ensilumi ja jouluhulluus

Suomessa on satanut ensilummi, autoilijat on taas yllätetty ja jouluhulluus nostaa päätään. Olen lukenut Facebookista jo ensimmäiset pikkujoulutoivotukset ja katsonut kateellisena ensimmäisiä glögikuvia.

Tunnustaudun täysin  jouluhulluksi. Olen jo miettinyt joulukorttien tekemistä mutta kielsin itseltäni joulupipareiden ostamisen Ikeasta viime viikolla - silloinhan oli vasta lokakuu.

Malagassa on sitkeästi edelleen "kunnon kesä" - ainakin suomalaisittain. Nytkin, kellon ollessa iltayhdeksän, ulkona on reilu kaksikymmentä astetta lämmintä. Glögiä  ei tee mieli, pikemminkin pitkä lasi jotain kuplivan kylmää, esimerkiksi appelsiinituoremehulla laimennettua wishyä.

Jouluhullun on pidettävä matalaa profiilia, mikäli ei halua aviopuolisonsa heti alkuunsa täysin kyllästyvän. Nyt voi sytyttää muutaman tuikun tai kynttilän pimeään iltaan, mutta ei muuta. Joulukuun koittaessa voi sitten ostaa ainakin suuren joulutähden terassille ja ripotella punaisia tähtikynttiläalustoja sinne tänne, kiertää valosarjaa terassin kaiteen ympäri ja nauttia sitä glögiä. Kunhan lämpötila laskisi edes alle plus viidentoista.

PS. Olen tarkistanut, kaapista löytyy glögimausteita - kaupastahan täällä ei valmista glögiä löydy (paitsi sieltä Ikeasta), mutta viinejä sitä varten kyllä piisaa.

Tavoitteena taas erityisen hyvä katkarapupasta

Lähikaupasta sai taas tuoreita jättikatkarapuja, näin useimmiten. Mutta kun edellisen kerran pari viikkoa sitten tein tätä herkkua vieraillemme, harmitti kun tiskillä oli vain pakastettuja - niistä ei tule saman makauista. No, takaisin tähän seikkailuun.

Resepti vaihtelee aina sen mukaan mitä löytyy kaapista, tällä kertaa ei löytynyt purjoa eikä herkkusieniäkään. Jostain olen myös oppinut yhdistämään katkarapuihin korianterin, kun sitä on useammin kaapissa kuin tuoretta persiljaa.

Nyt siis valkosipulia, tuoretta makeaa sipulia, pieni palanen kuivattua chiliä - kaikki pannulle oliiviöljyyn. Hetken päästä siihen kuoritut ravut, sitten perunankuorimaveitsellä porkkanasta vedellyt ohuet siivut. Kääntelen ravut, jotta saavat toisellekin kyljelleen kauniin paistojäljen. Laitoin suolaa, kun tällä kertaa jätin soijan pois, päälle kermaa ja lopuksi ehkä vajaa ruokalusikallinen morttelissa vasta rouhittua korianteria. Tuoksu on ihana, oranssi väri kaunis, maku täyteläinen.

O oo! -vaan ei tällä kertaa. Onneksi tarkistin vielä suolan maun. Menikö chiliä liikaa - ei, sillä sitä saisi olla enemmänkin. No, mikä --- EI, katson korianteripurkkia, jossa ei ollutkaan korianteria vaan kokonaisia valkopippureita. Hämärässä keittiössämme ulkonäkö on lähes sama.

Vaikka pikavauhtia nostelin ravut kastikkeesta talteen yrittäen poimia mukaan hiukan sipulia ja porkkanaa, kippasin paistinpannun tyhjäksi, kaadoin siihen kermaa ... eihän se pelastunut. Saattoihan sitä syödä mutta poltetta riitti yhä ja täyteläinen pehmyt maku oli menetetty.

No, tässä ravintolassahan ei annosta voi lähettää takaisin keittiöön - lapiotava se oli. Onneksi ravut eivät kuitenkaan olleet menneet liian koviksi. Mut aina ei käy kuin Strömsössä. Toisaalta ruoka oli sata kertaa parempaa kuin se hot dog johon puolikuolleina tänään Ikeassa turvauduimme.

Mieli vastustaa kuntosalia

Kun lattialta ylösnouseminen ei suju enää vaivatta, kun viimetalvinen onnettomuus jätti pysyvää vaivaa oikeaan takareiteen - kai silloin pitäisi turvautua kuntosaliin? Onko pakko?

Noin kahden korttelin päässä on kuntosali. Karvan alle kolmellakympilllä kuukaudessa pääsisi käsiksi kaikkiin herkkuihin, niin lupaa ainakin mainoslakana. Tarjolla on laitteiden lisäksi pilatesta, zumpaa, joogaa, bodypumppia... pitkä lista kaikenlaista. Tiedän, että jos mielin nousta lattialta reippaammin  tai ylipäätään päästä ylös vielä parin vuoden päästä, siitä kaikesta (valikoiden) olisi minulle hyötyä. Mutta kun vastustaa!!

En saa aikaiseksi lähteä edes tutustumaan, vaikka pari viikkkoa sitten päätin mennä kirjoille marraskuun alusta. Elintasorannekkeeni (siis se aktiiviranneke) on saanut minun näkemään kuinka paljon päivässä pitää vähintään liikkua -  kolme kävelylenkkiä. Päijänteen rannalla se onnistui ilman muuta, jo tontilla kävely - puiden haku saunalle, rannassa käynti, nikkarituvassa poikkeaminen ja naapurissa pistäytyiminen toivat askeleita aika lailla - siis ihan arkiliikunta. Lisäksi koira vaati osansa. Siinä se. Ja ranneke ilmoitti iloisesti että tavoitteeseen on päästy ja se on ylitettykin - 12000 askelta ei ollut pulma.

Täällä 10000 askelta tuottaa joinain päivinä tiukkaa, illalla täytyy keksiä vielä jotain että ranneke palkitsee. Kuntosali varmaan auttaisi tuossa. Vatsalihakset hoituisivat, ehkä jalan lihaskin alkaisi toimia paremmin, issias lopettaisi itsestään ilmoittelun. Mutta se olisi minulle suorittamista. Haluaisin nautintoa.

Aamupäivällä kävelin rannalla, pysähdyin kahville, juttelin puolen tunnnin puhelun Suomeen ystävättärelle. Hän ymmärsi vastustukseni, hän inhoaa  kuntosaleja ja aikaan sidottuja asioita. Mutta hän on äitinsä omaishoitaja kahden kerroksen rinnetalossa. Arkiliikuntaa tulee ihan itsestään.

Puhelun jälkeen kävelin vesirajassa, keräsin kukkapurkin mullan peitteeksi valkoisia pikkukiviä ja simpukanpalasia - huuhtelin niitä ja jalkojani aalloissa. Etenin hiljakseen, nautin ja annoin ajatukseni kulkea vapaasti. En todellakaan kaivannut kuntosalille.

Nyt siis vain täytyisi saada itseään niskasta kiinni ja kehittää kunto-ohjelma, jonka voin toteuttaa kotona. Jumppamatto löytyy ja se 3 kilon kuntosalli. Vatsalihasliikkeet vaativat mietiskelyä. Syväkyykkyjä tehdessä napsuvat nivelet pahasti ja oikea takareisi kramppaa. Siis jotain muuta. Katsotaan kuinka mummin käy. Sinne kuntosaliin en nyt kuitenkaan lähde. Alan googlettamaan piirustus- tai maalauskursseja - kai sellaisia tästä Picasson synnyinkaupungista pitäisi löytyä. Kerro tai laita linkki, jos tiedät jonkun.

Laatuaikaa ja avaruusmusiikkia

Ulkona on pimeä. Työhuoneen ikkunaan loistavat katetraalin valot, lentokone toisensa jälkeen laskeutuu, vilkkuva valoviiva liikkuu oikealta vasemmalle. Malagan kenttä on kiireinen.  Minä en ole.

Mies on katsomassa jalkapalloa, koira makaa olohuoneen matolla, sytyttelin sille juuri muutamat valot ettei se luulisi yön tulleen. Nyt on vasta ilta. Aktiivisuusrannekkeesta huolimatta olen istunut viimetunnit työpöydän ääressä. (Askeleista puuttuu vielä ihan liikaa, mutta tämänkin aamun jouduin lahjoittamaan migreenille. Selityksiä näköjään löytyy.)

 Luin jälleen kerran vanhaa käsikirjoitusta, josta en osaa päästää irti. Se  pitäisi varmaan haudata piironginlaatikkoon ja unohtaa, mutta jokin siinä vain vetää minua puoleensa. Haluaisin kirjoittaa sen vielä kerran - jos se sitten kelpaisi jollekin julkaistavaksi. Olen kuin äitini kopio.

Kyllä minä tiedän, ettei minusta ole kirjailijaksi, ei ollut taiteilijaksikaan, ei tanssijaksi, ei musikantiksi. Proosallisemmista asioista piti palkkansa ansaita. Mutta osasta haaveita tuli rakkaita harrastuksia, joista juuri tälläisenä iltana on ihana pitää hetki kiinni.

Puhutaan  laatuajasta, minäkin olen varmaan puhunut. Mitä se on? Viihtyminen itsensä kanssa varmaan kuuluu siihen kastiin, vaikka ei katakaan koko käsitettä. Vietän minä laatuaikaa monella muullakin tapaa. Nyt kuitenkin tuntuu ensimmäisen kerran Malagaan paluun jälkeen, että olen kotona, rauhassa, kiireettä - ja nautin siitä. 

Kolmen migreenipäivän jälkeen alkavat aivotkin vihdoin raksuttaa. Onneksi sentään selviydyin eilen illaksi miehen kanssa konserttiin. Laatuaikaa sekin oli.  Oli nautinnollista istua musiikin kylläsmässä tilassa. Star wars -elokuvista tutut näyt ja tunnelmat täyttivät mielen. Tajusin, että minulle - ja varmaan miljoonille muille - avaruuden äänimaalma on Williamsin muovaama, siis amerikalainen. Toinen oivallus oli, että klassista musiikkia on kaikkiallla - vaikka emme sitä aina tajuakaan ( -no,  tuo on käynyt mielessä jo aiemminkin). Jokainen lapsikin pystyy tunnistamaan näitä kappaleita kahden ensimmmäisen tahdin kuultuaan - ja minä ihmelin aina, kun isäni pystyi tunnistamaan aikansa tai aikaansa edeltävät sävelmät lähes järestään kaksi kolme tahtia kuultuaan.

Aivotoimintani vilkastumisesta kielii myös se, että aloin suunnitella uuden kotimme sisustusta taas askelen eteenpäin. Hämmästys oli suuri kun mieheni (jälleen kerran muuten) olikin sitä mieltä, että ajatuksessani oli  itua. Itse asiassa hän vei sitä pidemmälle, kuin olin itse uskaltanut ajatellakaan. Katsotaan nyt sitten, tuleeko pesu- ja kuivauskoneitten yläpuolelle seinään kaapit, johon saan sulkea piiloon pesuaineet sun muun roinan koneitten päältä ja lapsivieraita ajatellen turvaan pesualtaan alakaapista.

Elämähän on yhtä laatuaikaa, kun ei ole migreeniä.

Lisää aktiivisuusrannekkeesta

Joku viikko sitten kerroin hankkineeni elintasorannekkeen, kuten tuota aktiivisuuranneketta itse kutsun. Nyt olen huomannut, että tutkimukset eivät imartele niiden vaikutuksia. Ne eivät kuulemma välttämättä auta laihtumaan tai pitämään kuntoa yllä. 

Kuvittelen kuitenkin edelleen, että eläkkeellä oleva mummi, kuten minä,  yrittää tehdä kaikkensa jotta ainakin liikkumiselle asetetut minimivaatimukset täyttyisivät.  Osa syy on tietenkin pihiys: kun on ostanut laitteen, sitä pitää myös käyttää, siitä täytyy saada jotain etua.  Toinen lienee perusvelvollisuudentunto, joka tuntuu olevan yksi kaltaisteni omainaisuus - ei siis yksinkertaisesti kehtaa olla tottelematta.

Siksi kai minäkin eilen illalla yritin keksiä vaikka mitä liikehdintää yksin valveilla ollessani, jotta mittari suostuisi vilkuttamaan maaliin pääsemistä. Tein kyykkyjä ja tanssin itsekseni pimeässä sambaa - palkitsihan mittari minut. Pään tyynyyn laittaessani olin jopa hieman ylittänyt tavoitteen. Se tuntui migreeniaamun jälkeen hienolta, sillä olinhan noussut sängystä vasta puoli yhdeltä. Vaikka migreenin särky olikin tuolloin tauonnut eivät siihen liittyvät tyhmyys ja päättämättömyys olleet kaikonneet. Ruuanlaitto ei maistanut ja aamukävely veikin rannan Xiringuitoon syömään.  Tänään kuitenkin jo lounastettiin kotona. Mutta päivän askeltavoitteessa olen vasta puolessa - joten kone kiinni ja liikkumaan. (Tätä tekstiäkin aloin väsäämään vain siksi, että ranneke saisi latautua rauhassa.  Hyvä tekosyy istuskeluun?)

Kello vaihtui Espanjan aikaan...

...rantasauna suihkukoppiin, mäkiset hiekkatiet silattuihin kivikatuihin, Rannan keittiöikkunan syksyiset maisemat pimeään espanjalaiseen keittiöön, josta ei näy maitolasin takaa edes naapuritalon seinä. Päijänne vaihtui Välimereen - molemmissa nilkkani palelevat. Jostain syystä täältä Malaguetan rantahietikolta ihmiset kuitenkin pulahtelevat uimaan.

Yöpakkaset lienevät alkaneen Rannalla. Täällä makuuhuoneessa on yöllä +26. Kun yöllä käynnistin  lämpöpumpun - pitänee sanoa kylmäpumpun, mies valitti että tänne jäätyy.  Kieltämättä en pitänyt itsekkään siitä, että kone paiskasi niskaan kylmää viimaa yrittäessään tavoitella 22 astetta. Ulkona olisi ollut sopivan viileää, vajaa kaksikymmentä, mutta kosteus tunki ikkuinoista sisälle. Pitää siis tasapainnoitella kuumuuden ja kosteuden välillä. Ehkä löydän siitä koneestakin muutaman ajan päästä oikeat säädöt. Ja onneksi laite ei savuta, niinkuin Rannan  takkauuni joskus.

Valitanko liikaa? Ei ole tarkoitus. Huomaan vain, että ihmisen sisäisen kellon siirtäminen Espanjan aikaan ja aurinkoon vie ainakin pari viikkoa - sen verran olen nyt ollut täällä.

Ehkä kotoutumista  hidasti hiukan se, että meillä oli vieraita heti alkuun. Sinällään siinä nyt ei ainakaan ollut valitamista. Huomasin että itelleni sopi yhtä hyvin pelkkä oloilu kuin vieraillemmekin. Edes suunnittelemallemme yhdelle päiväretkelle emme malttaneet mukavuudenhaluisina täältä lähteä. Sen seurauksena  Enni Mustosen Paimentyttö, Lapsenpiika ja Emännöistijä on nyt luettu. Onneksi luettavaa kuitenkin piisaa aika pitkälle. Ja täytyyhän aikaa jättää muuhunkin, ensimmäiset liput Malagan sinfoniaorkesterin konserttiin on jo ostettu. Lauantai-ilta sujuu toivottavasti kuunnellen Star Wars musiikkia sen tulkitemana. Viime talvena, kun kaikki konsertit peruuntuivat osaltani syystä tai toisesta. Ja tietenkin toivelistallani on vaikka mitä muutakin tekemistä - kun vain ehdin ensin asettua aloilleni.

PS. Sen vielä haluaisin sanoa, että Rannallakin olisi vielä ollut ihan hyvä olla. En haluaisi kenenkään kadehtivan sitä, että joku viettää talvet Espanjassa. Minä sen sijaan kadehdin joskus teitä, jotka vedätte takinkaulusta ylös ja tunnette lumihiutaleet poskillanne. Pysykää kuitenkin pystyssä sitten kun tienpinnat jäätyvät.

Maa oli aamulla kuurassa - talvipakolainen tekee lähtöään

Itse asiassa, talvipakolainen on tehnyt pari viimeistä päivää reippaasti hommia lähdön valmisteluun, pakkaaminen jää ihan vihonviimeiseksi ennen auton starttaamista.

Työlistassa on lähes kaikki kohdat ruksattu, on laitettu rantasauna talviteloille, kannettu pumppu talteen, siivottu räystäät, tyhjennetty kukkaruukut, roudattu pelargoniat naapurin kellariin talvehtimaan suojattu pensaita jäniksiltä, istutettu monivuotiset, nostettu lumikola odottamaan mahdollista tarvetta, tyhjennetty letkut ja pesty grilli...

Vain talon sisällä valmistelut ovat lähes koskemattomia. Siis lämmmöt alas, lattialämmöt yösähkölle, vedet sulkuun, jääkaappi tyhjäksi - noita hommia kun ei voi oikein tehdä ennenkuin juuri ennen lähtöä.

Nyt on ilta, kello on kymmenen. Hellalla porisee viitisen litraa omenahilloa. Hullun puuhaa ihmiseltä, joka lentää anivarhain keskiviikkoaamuna  Malagaan palatakseen lumien sulattua takaisin tänne rannalle. En ehkä ole sittenkään päässyt kokonaan eroon siitä suorittaja-ihmisestä, siis itsestäni. Marjapoimuriakaan en tänäänkään raaskinut kantaa varastoon, jos vielä aamulla koiran aamulenkin jälkeen ehtisin kerätä litran. Ehkä pitäisi silloin jo panostaa pakkaamiseen ja koiran lentokopin kuntoon latittoon. Minun on nimittäin tarkoitus lähteä puolenpäivän jälkeen kohti Helsinkiä.

Mutta enhän millään voinut jättää koskemattomaksi omenapuun satoa, en kaikkia puolukoita varpuihin - en, vaikka niitä on ennestään pakkasessa parilta viime satokaudelta.

Minkä sitä koira karvoilleen voi, tai minä sille suorittajalle, joka lymyää sisälläni vaikka luulin sen jo kesällä karkoittaneeni. Näillä siis mennään.

PS. Jonkun testin mukaan olen myös huolehtija. Siispä ihan varmuuden vuoksi, laitoin myös aurauskepit pihaan, jos vaikka tulee hinku lumien aikaan piipahtaa tällä pohjoisella rannalla.

Ihmetellen itsellistä elämää

Päijänteen rannan talo on ollut hiljainen kaksi viikkoa, minusta ja koirasta ei paljon meteliä synny. Mies lensi Malagaan, tytär ja Pikku-Myy Afrikkaan, poika ja miniä ahertavat Helsingissä. Mummin, äidin ja aviopuolison roolit ovat joutuneet etätöihin. Jälleen kerran olo on ollut epätodellisen saamaton, kuin mysky olisi heittänyt autiolle rannalle.

En saa mitään aikaan. Televisiota tulee katsottua liikaa, ohjelmia joista en pidä, kirjanlukuvauhtiin en ole vieläkään päässyt, sudokut valmistuvat satunnaisesti. Tietokoneen avaan lähinnä siivotakseni roskapostit laatikkoa täyttämästä, blogipäivityksetkin ovat olleet aivan jäissä.

Kummallista, miten vaikeaa minun on siirtyä tilanteesta toiseen, tämä ei ole ensimmäinen kerta. Eilen alkoi joku sujua, siivosin puoli taloa, lämmitin ensimmäisen kerran rantasaunan - vain itselleni. Tosin tajusin heti, että siskohan olisi kiva saada lauteille kanssani. Onneksi se onnistui, emme tapaa liian usein.

Mitä kaikkea olinkaan ajatellut tehdä tämän itsellisen kuukauden aikana. Lista on pitkä, mutta siitä taitaa toteutua lähinnä talon ja pihan talviteloille laitto ja niiden vaatimat toimet. Plussana täytyy todeta, että olen käynyt uimahllissa kolme kertaa ja vieraillut ystävättären luona. Mutta loputon romaaninluku, kaikki kirjoittaminen, kertakaikkiaan luominen on kadoksissa. Pelottavinta on että pelkään etten löydä sitä enää, että sille käy kuin koiran sadetakille KADONNUT, pois, hukassa...

Kaikesta huolimatta tässä hiljaisessa oleilussa ajelehtiessa,  tekemättömien töiden keskellä, villakoirien hyökkäilessä sängyn alta, saa oma nautintonsa. Puitteet ovat mahtavat: luonto ja puolukoita pullollaan olevat mättäät, hirvikärpäsiä ja suppilovahveroita vilisevät metsät, metsäkauris pellolla ja hirvenvasat mäen rinteessä,  järvivesi,  joka on edelleen +15 (mitä siitä, vaikka en ole käynytkään kastelemassa), kynttilöiden polttaminen, ...

Luulen, että ihmettelen maailmaa ja asioita ympärilläni kuin lapsi. En osaa keskittyä johonkin yksittäiseen asiaan, kun tuo ihmetteleminen vie kaiken huomioni. Olenko siis jättänyt jäähyväiset  suorittamiselle, olenko kehityskaareni alussa jälleen? Ties vaikka edessä olisi vielä jotain mukavaa. Ties vaikka tänäänkin iltalenkillä näkisimme koiran kanssa sen kauriin. Ehkä huomenna  teen jotain uutta. Kuka tietää.

Lomalla Suomessa

Hassu juttu, mutta huomasin juuri ajattelevani niin. Olen kesälomalla Suomessa. No en ehkä koko aikaa toukokuusta lokakuun alkuun, mutta juuri nyt olo on kesälomalaisen.

Ja mitä tekee kesälomalainen. No, tämä ei ole kerännyt  yhtään kulttuuripistettä. Ei ainuttakaan kesänäyttelyä, konserttia, kulttuuritapahtumaa, kesäteatteria. Olen tuskin liikkunut toukokuuta lukuunottamatta tältä tontila 25 kilometriä kauemmaksi. Eli olen kyllä käynyt pari kertaa lähimmässä kaupungissa ja lähes päivittäin tuossa kylällä kaupassa ulkoiluttamassa koiraa ja puistossa Pikku-Myyn kanssa sekä harvakseltaan metsässä tai vattupuskassa.  Ja siitä huolimatta päivä on illassa ennenkuin ehdin huomatakaan.

Toinen ominaisuus tälle kesälle ovat keskenjääneet kirjat. Niitä jää käsistäni hyllylle yksi toisensa jälkeen. Onko minusta tullut niin vaativa lukija, vai olenko kadottanut kyvyn keskittyä lukemiseen? Edes lehdet eivät ole puhutelleet minua viime kuukausina. Kesälukemistokseni tilaamani Kotivinkin puoli vuosikertaa on ollut pettymys, ei mitään minulle. Parasta tilauksessa oli tällä kertaa se kylkiäinen: keraaminen veitsisetti. Sen vien syksyllä Malagaan.

Ehkä tuo lomalaisolo tulee lähinnä siitä, että nyt riittää että ympärilläni olevilla ihmisillä on kaikki mahdollisimman hyvin. Sitä kun vielä petraa pari kertaa pullaa paistamalla, saunomisella ja illan telkkariannosta höystää lasillisella punkkua ja viiden minuutin sudoku-sessiolla ennen nukahtamista - niin aika rento olo on laskea pää tyynyyn herätäkseen aamulla uimapulahukselle ja puuron keittoon.


Kesä, sateista huolimatta. Nytkin paistaa aurinko.