Lomalla Suomessa

Hassu juttu, mutta huomasin juuri ajattelevani niin. Olen kesälomalla Suomessa. No en ehkä koko aikaa toukokuusta lokakuun alkuun, mutta juuri nyt olo on kesälomalaisen.

Ja mitä tekee kesälomalainen. No, tämä ei ole kerännyt  yhtään kulttuuripistettä. Ei ainuttakaan kesänäyttelyä, konserttia, kulttuuritapahtumaa, kesäteatteria. Olen tuskin liikkunut toukokuuta lukuunottamatta tältä tontila 25 kilometriä kauemmaksi. Eli olen kyllä käynyt pari kertaa lähimmässä kaupungissa ja lähes päivittäin tuossa kylällä kaupassa ulkoiluttamassa koiraa ja puistossa Pikku-Myyn kanssa sekä harvakseltaan metsässä tai vattupuskassa.  Ja siitä huolimatta päivä on illassa ennenkuin ehdin huomatakaan.

Toinen ominaisuus tälle kesälle ovat keskenjääneet kirjat. Niitä jää käsistäni hyllylle yksi toisensa jälkeen. Onko minusta tullut niin vaativa lukija, vai olenko kadottanut kyvyn keskittyä lukemiseen? Edes lehdet eivät ole puhutelleet minua viime kuukausina. Kesälukemistokseni tilaamani Kotivinkin puoli vuosikertaa on ollut pettymys, ei mitään minulle. Parasta tilauksessa oli tällä kertaa se kylkiäinen: keraaminen veitsisetti. Sen vien syksyllä Malagaan.

Ehkä tuo lomalaisolo tulee lähinnä siitä, että nyt riittää että ympärilläni olevilla ihmisillä on kaikki mahdollisimman hyvin. Sitä kun vielä petraa pari kertaa pullaa paistamalla, saunomisella ja illan telkkariannosta höystää lasillisella punkkua ja viiden minuutin sudoku-sessiolla ennen nukahtamista - niin aika rento olo on laskea pää tyynyyn herätäkseen aamulla uimapulahukselle ja puuron keittoon.


Kesä, sateista huolimatta. Nytkin paistaa aurinko.

Salama iski tyttäreen

Eilinen aamu oli kaunis. Taivas kirkkaan sininen. Puolilta päivin alkoi lounaan suunnalta nousta mustia pilviä, kaukaa kuului välillä ukkosen kumu. Pilvet näyttivät kuitenkin aina väistyvän Päijänteen itäpuolelle. Nautimme kauniista kesäsäästä. Yksi pilvi ei sitten tainnutkaan taittaa matkaa sinne idän suuntaan.

Sinisen taivaan edelleen kaartuessa yläpuolellamme, kuului kaamea pamaus. Olin kiireen kaupalla ennen nousevaa pilveä ja odotettavissa olevaa ukkossta heittämässä paatsaman oksia roskiin, ettei Pikku-Myy söisi vahingossa niiden marjoja. Olin juuri saanut hänet isoisän hoiviin sisälle. Tytär teki tietokoneella töitä ranta-aitassa.

Sen pamauksen jälkeen luulin ensin että minuunko osui. Ei osunut, tuli kiire mutta pääsin vaivoin liikkeelle. Mies käski hakea tyttären sisälle aitasta. Huusin enkä oman huutoni läpi kuulut ensin avunhuutoja aitalta. Tyttäreen oli sattunut.

Hänen jalkansa oli kuulemma jotenkin liimautunut lattiaan, käsi aloittanut discotanssin yläilmoissa. Sattui jollain lailla, kihelmöi.  Haisi palaneelle. Ja sen jälkeen eivät jäsenet sitten totelleetkaan, kädessä ei ollut voimaa eikä jalka kantanut. Mieli oli tietenkin hämmennyksestä sekaisin. Jonkin ajan päästä hän kuitenkin selvisi omin voimin rannasta, mutta syliin haluavan lapsen nostaminen ei kädellä kuitenkaan onnistunut. Mitä oli tapahtunut? Salamaa ei ollut näkynyt ja taivas oli ollut vielä kirkas, vain pilven helmat olivaat saavuttamassa meitä.

Meillä oli onni matkassa. Ystävä sanoi, että suojelusenkeli istui tietokoneen päällä. No, meidän kanssa niillä on aina riittänytkin hommia. Terveyskeskuksesta pyydettiin soittamaan 112:een. Sieltä lähetettiin ambulanssi. Ensihoitajat tutkivat ja ottivat kokeita, sydänfilmi ok. Kädessä ja jalassa olevia syviä palovamoja he eivät kuitenkaan olleet ennen salamanlyömillä havainneet. Ihon alla risteili kuin pienien salamien verkko, kuin puun juuret. Tytär joutui sairaalaan seurantaan, josta hän juuri nyt - Luojalle kiitos - on pääsemässä kotiin. Kaikki hyvin, selvisimme säikäyksellä.

Mitä tästä opimme vaiko mitään? Ainakin suhtaudun jo nousevaan ukkoseen kunnioituksella. Mieli on edelleen hiukan haparoiva tapahtumien jälkeen, mutta helpottunut. Nyt lämmittämään hernekeittoa sillä mitään muuta ei ruokakaapista löydy, aivokapasiteettia oli ole riittänyt kauppalistaa laatimaan. Niin, ehkä on hyvä pitää aina komerossa myös jotain ruokaa hätävaraksi.

Hämmentynyt mieli iloitsee kuolemasta

Totta se on, tuo otsikko. Sairaus vei hyvän ystävän, ehkä tärkeimmän, ja minä odotin kuoleman tulevan, odotin ja toivoin. On niin vaikeaa nähdä läheisen kärsivän, kun toivoa paranemisesta ei enää ole, kun ystävä ei pysty nielemään, ei siis juomaan, ei syömään. Elimistö luovuttaa vaan ihmismieli taistelee pysyäkseen elossa. Miksi? Odottaen kärsivällisesti jotain käännettä parempaan, jonkin tulevan vaiko vain peläten tuntematonta?

Lauantaina näin hänet, sanoin ääneen kaiken sen, minkä olin sanonut hiljaa mielessäni jokaisen tapaamisen jälkeen viimeiset pari vuotta. Nyt en jättäisi kiittämättä, en toivottamatta hyvää matkaa.  Jätin jäähyväiset, mutta lupasin että tapaisimme joskus sitten, kun on sen aika. Surullinen olo, kun ei voinut tehdä mitään toisen hyväksi. Hämmentynyt jälleen kerran, taas minä odotin että kuolema tulee ja vapauttaa. Se ei voi olla paha, sillä kuuluuhan se tähän elämän kiertokulkuun niin ruoholla, jykevällä puulla kuin ihmisilläkin.

Luin ystävälle runoja taidekirjasta, hänen runojaan. Hän oli hyvä tekstissään, oivalluksessaan niinkuin niin monessa muussakin asiassa. Sitkeä, ahkera, luova ja rakastava, toisia tukeva ja kannustava. Yli neljäkymmentä vuotta yhteisiä hetkiä. Jossain vaiheessa tapasimme varmaa joka viikko, viime vuosina kaksi, korkeintaan kolme kertaa vuodessa. Malagasta tullessani kävin ensimmäisten asioitten joukossa häntä tapaamassa, lähes viimeiseksi palatessani sinne taas syksyllä. Puhelinta en enää käyttänyt, en sähköpostia en Facebookia. En tiedä kumpi sen loppujen lopuksi esti herra Parkinson, herra Lewy vaiko jossain vaiheessa tehty väärä diagnoosi, voimallinen lääkitys vai elämä itse. Muutamassa vuodessa ystävä oli muuttunut, viimeisinä päivinään "linnunpoikamme", sanoi hänen miniänsä. Niin oikeassa hän oli ja niin kaunis oli ystäväni aina vain. Ja tuon kutistuneen kuoren sisällä asui minun vanha ystäväni, sellaisena kun olen hänet aina tuntenut. 

Tiistaiaamuna ystävä oli lopulta antanut periksi, siirtynyt täältä tuolle puolen lapsistaan kolmen valvottua hänen kanssaan koko edellisenkin yön. Hänen työnsä oli tehty ja lepo saavutettu. Iloitsin viestistä, hänen vapaudestaan. En osaa surra, tietysti ikävöin. Mutta ne yhteiset hetket ovat mukanani. Reilu vuosi sitten makasimme hänen viimeisessä "omassa kodissaan" lusikka-asennossa. Sielunsiskot toinen toistaan tukien. Hän pelkäsi silloinkin nukahtamissta, pelkäsi ettei enää herää. Vaan elämä jatkui - ja jatkuu se varmaa vieläkin. Kaikesta huolimatta.