Ei ehkä kaikkein järkevintä kun täällä kotona olisi niin monta hommaa tekemättä. Ja olisihan mukava ripotella ystävien tapaamiset pitkin kesää, mutta kun en ole malttanut. Lisäksi kesä on meille suomalaisille niin kiireistä aikaa, että kalenterit ovat helposti täynnä.
Olemme toki nähneet ystäviä myös talven aikana, onneksi. Kaikkien kavereitten ja sukulaisten aikatauluihin (eikä tietenkään meidänkään ohjelmaamme) mahdu lomailua Malagassa joka vuosi. Vaikka tosi ystävyys kestää pitkääkin eroa, vaatii se muutakin kuin sähköposteja, whatsappeja ja tekstiviestejä. En haluaisi kontaktien jäävän liian harvaksi. Ja minä kaipaan näiden ihmisten seuraa.
Olenkin nauttinut suunnattomasti, kun olemme istuneet iltaa, tehneet yhdessä ruokaa, saunoneet, käyneet kävelyllä, vaihtaneet kuulumisia ja kerranneet menneitä. Naurua on riittänyt, ja kyyneleitäkin. Tekee kipeää, kun näkee ajanhampaan ja sairauksien syövän ystävää aivan liian nopeasti.
Ystävyyttä pitääkin vaalia kun se on mahdollista. Jonain päivänä minusta ei ole keskustelijaksi, ei ystävästäkään. Silloinkin läheisyys on tärkeää ja ehkä jo katsomalla toista pystyy yhä tuntemaan ystävyyden. Keskusteluja täytyy käydä niin kauan, kun on mahdollista. Mielessäni soivat ystävän sanat: Me olemme samaa perhettä, olemmehan. Kyllä me olemme, olemme samaa perhettä, minä vastasin. Meidän pitkät keskustelumme eivät enää jatku aamuyölle, ne on jo kudottu mielensopukoihin ja siellä ne lämmittävät kuin suuren suuri villaneule. Noilla muutamilla sanoilla, ne vyöryvät mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?