Kohtaamisia ja eroja

Kyyneleet virtasivat vuolaasti maanantaina. Jouduin illalla sanomaan näkemiin lapsenlapselle ja tyttärelle. Lento Malagaan lähti aikaisin seuraavana aamuna. Reilun kaksi viikkoa olin saanut kokea lapsenlapseni läheisyyden konkreettisesti. Olin saanut pitää "Pikku-Myytä" sylissäni, vaihtaa vaippaa, pestä kakkapyllyä, pukea hänen ylleen aivan liian suuria vaatekappaleita, kulkea ulkona vaunuja lykäten.

Tietenkin uuden elämän todistaminen oli huikea kokemus. Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada kokea oman tyttäreni läheisyys. Oli mannaa korville kuulla "äiti, voisitko sä jäädä yöksi". Siihen sisältyi mielessäni suurta luottamusta ja rakkautta. Tytär muutti kotoa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tietenkään kotoa muuttaminen ei tarkoita hylkäämistä, ei puolin eikä toisin. Oma elämä ja itsenäisyys ei tarkoita siteiden katkeamista, onneksi.

Oli onni kokea tyttäreni äitiyden ensiviikkoja, hänen epävarmuutensa väistymistä varmuuden tieltä. Sain tukea perhettä arjen juosutuksissa, kauppareissuissa, ruoan laittamisessa, sain nauttia yhteisistä kävelyretkistä tyttären ja vauvan kanssa.Toivon, että myös he saivat edes osan siitä, mitä minä koin saavani.

Nyt pitää taas opetella olemaan lähellä täältä kaukaa. Miten se onnistuu, voinko olla tukena WhatsAppin kautta, riitävätkö kuvat ja tekstiviestit, satunnaiset puhelut? Mitä mummulta odotetaan? Siinä opettelemista.

Sitä harjoitellessa katselen viime viikkoina ottamiani kuvia ja videopätkiä, sisustan vauvasänkyä ja valmistaudun vastaanottamaan Pikku-Myyn perheineen. Toivon, että se toteutuu viimeistään jouluna.
Montako senttiä vauva kasvaa siihen mennessä, minkä värinen hänen tukkansa on silloin, hymyileekö minulle, kärsiikö vielä ilmavaivoista, valvottaako edelleen äitiään yön tunnit?

Mietin jatkuvasti kuinka tyttäreni jaksaa talon julkisivuremontin meteliä, hankaloitunutta ulkoilua, kun vaunujen kanssa (tai muutenkaan) ulos pääsee vain kellarin kautta naapurirapusta - se tietää kaiken kantamista alas-ylös, sillä hissi ei kulje kellariin saakka. Miten onnistuu pakomatka ikkunoitten vaihdon tieltä, kuinka paljon ylimääräitä työtä: huonekalujen purkamista ja tavaroitten siirtämistä ja suojaamista siinä tarvitaan häneltä ja aviomieheltä - kaiken muun keskellä? Minun käsistäni ei ole etäavuksi.

Vauva ei ihme kyllä herännyt helvetilliseen meteliin, kun talon ulkoseinään kiinnitettiin uusia rakenteita, eikä vauva onneksi sattunut betonipaljojen alle, niiden rapsahdellessa lattialle ja poran tunkeutuessa läpi reinän niin että lopputuloksena oli päivän pilkottamia reikiä raikkaaseen ulkoilmaan. Äidiltä se kuitenkin oli viedä voimat, sillä hän ei saanut nukutuksi takaisin yön univelkaansa. Minusta ei ollut apua tuolloinkaan, vaikka olin läsnä. Mummu ei siis ole kaikkivoipa ja elämä kulkee latuaan minusta piittaamatta.

Ps. lähteminen tietää aina myös saapumista. Tiistaina Malagassa minua odottivat mies ja koira. Kohtaaminen reilun kuukauden eron jälkeen tuntui hyvältä, taisi olla pisin ero avioliittomme aikana.