Olen minä edelleen täällä. Marjat vain ovat pitäneet minut pois verkosta. Tai verkot ovat vaihtuneet hämähäkinverkkoihin, jotka pyyhkivät poskia marjapuskissa liikkuessa.
Mustikoita on tänä vuonna tullut omalta tontilta aivan ennätysmäärä, lopetin laskemisen jossain 25 litran seutuvilla. Mustat viinimarjat on poimittu, samoin melkein kaikki punaiset. Vadelmiakin riittäisi vaikka kokopäiväiseen poimimiseen. Alan olla väsynyt.
Into palaa kuitenkin, kun kyykistyn mustikkamättään puoleen tai raivaan niille tietä tontin vadelmaryteikköjen halki. Tie täytyy kirjaimellisesti raivata joko pistämällä suuret herkulliset marjat suuhun tai astiaan.
Pakastin alkaa olla viimeistä sijaa myöten täytetty. Selkä ja takamus ovat jumissa, jalkoja särkee. Vaivan palkkana on kuitenkin marjoja pannukakun kera, mustikkapiirakoita, marjakiisseliä, tuoreita marjoja aamupuuron päälle. Ihaninta on kuitenkin ollut katsella Pikku-Myyn mustikan syöntiä. Ihan siistiä puuhaa se ei ole ja niin lapsi kuin lattiakin pitää pestä touhun jäljiltä. Mutta ihanaa: lapsenlapsesni rakastaa mustikoitani. Parin viikon päästä saan tarjota niitä hänelle joka päivä useamman viikon ajan.
Tämä on elämää. Ja nyt vihdoin kaksi viikkoa on kesäkin ollut meillä. Mikä olisi sen parempaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?