Aika valmistautua Jouluun

Ovi sai koristeen - onhan huomenna jo joulukuu.

Masentavaa marraskuuta pakoillut lomavieraamme lähti maanantaina Kuusamon lumisiin maisemiin. Se taisi olla lähtölaukaus Malagan talvelle, sillä sateet ovat alkaneet. Tosin juuri nyt paistaa aurinko vaikka säätiedotus lupasi iltapäivälle 4 mm vesisadetta. Yölämpötilat ovat kuitenkin jo laskeneet ja makuuhuoneessakin oli aamulla enää +19. Jos kääntää tuulen pohjoiseen (eli suoraan sisään makuuhuoneeseen, joka on vain parvekelasein ja alaslaskevalla rulolla ulkoilmasta eristetty) täytyy kaivaa lämpöpatteria esille.  No, onhan huomenna jo joulukuu. 

On siis aika viritellä itseään joulun odotukseen. Tänä vuonna odotan innolla perheeni kokoontuvan pitkästä aikaa saman pöydän ääreen. En enää edes muista millon viimeksi olen saanut molemmat lapseni yhtä aikaa luokseni jouluna. 

Maassa maan tavalla? Niin mutta, jouluun ainakin minun sieluni kaipaa hiukan supisuomalaisia perinteitä. Ajatuksissani onkin kotoa tuttu jouluaattoillan seisova pöytä. Se tietää siis laatikoita, kalaa ja kinkkua. Laatikoita ei tosin taida syödä lisäkseni kuin miniä, mutta täkäläisistä äyriäisistä tykkää aika moni ja kaupasta löytyy myös punajuurta ja purkitettuja sekasieniä. Ainakin suolakalalle ja suutarinlohelle löytyy meidän perheessä aina kysyntää.  Piparjuurtakin sattuu nyt olemaan jääkaapissa, niin että eiköhän se jotenkin onnistu vaikka ei Rajamäen etikkaa olekaan saatavilla. Ostin tänään pikkupullon riisiviinaetikkaa ja toivon, että mies saa sen avulla ihmeitä aikaan. 

Anoppi aloitti aikanaan joulun valmistelut jo marraskuun puolella. Hänen listansa oli meikäläisittäin loputtoman pitkä. Siihen kuului tietenkin itse suolattu kinkku, itse valmistetut dryffelit ja marmelaadit, minttukarkit, piparit, tortut, laatikot, suuritöinen sillrätt, suolakala, lihapullat, rosolli ym. ym.... Lopulta tuo kaikki oli hänelle liikaa ja suuren perheen yhteisestä aattoateriasta luovuttiin. Mieleen kuitenkin iskostui ajatus, että joulupöydässä pitäisi riittää väkeä. Tulloin kouluikäinen tytär ehdotti eräänä aattona joulusaunassa istuessamme että kolisiko pitänyt hakea vanhainkodista lisää porukkaa. Ei haettu. Ja olenpa jo joutunut tottumaan jouluihin jopa kaksin miehen kanssa. 

Nyt yritän kovasti hillitä intoani ja pidättäytyä valmistamaan ja varustamaan joulua  vain meille seitsemälle. Jokaisen haluaisin kuitenkin löytävän pöydästä juuri omia herkkujaan. Ei siis vain maassa maan tavalla - vaan vähän sieltä täältä. Ihana haaste.

PS. Harmikseni perheenjäsenet haluavat ettei aikuisille hankita lahjoja. Onneksi on kuitenkinn Pikku-Myy.

Hullu roudaa ruokaa Suomesta Espanjaan

Maitoon keitetty haudutettu kaurapuuro saa minun aamiaisellani seurakseen paahdettua ja rouhittua pellavansiementä. Tässä se on puolukalla höystettynä. Näin viikko ennen Suomeen paluuta olen raaskinut ripotella joukkoon myös itse kuivaamiani mustikoita tarkasti varjellusta jemmastani. Lumi vieressä on maustamatonta, sokeroimatonta jugurttia. Ja vatsa tykkään.

Näin on. Fugessa (Fuengirolassa) saa kaupasta kaikkea suomalaista mämmistä alkaen - näin olen kuullut. En ole käynyt katsomassa, sillä kuulun "maassa maan tavalla" -kastiin. Vai kuulunko?

Pitäisi varmaa lopettaa ihmettely suomalaisen kahvin pakkaamisesta matkalaukkuun suodatinpussien seuraksi. Minä olen nimittäin jossain suhteessa täysin parantumaton - roudaan tänne paahdettua pellavansiemenrouhetta. Ja tuotan sitä talven mittaa vieraillanikin, ettei vaan pääse loppumaan.

Valkoisen leivän nauttiminen aamupalalla alkoi kyllästyttää vatsaani ennenkuin makuaistiani. Minä tarvitsen aamulla kaurapuuroa. Sen seuraksi kolesteroolitasoni haluaa Valo24 paahdettua pellavansiemenrouhetta. Sanokaa mitä sanotte, se on hyvää. 

Jokunen sukupolvi sitten yksi esi-isistäni paransi vatsahaavansa juomalla aamulla ensimmäiseksi lasin vettä, jossa oli liottanut pellavansiemeniä yli yön. Totta kai hän kulautti samalla ne siemenet. Närästyksestä tavallani kärsivä isänikin turvautui pellavansiemeniin jossain vaiheessa. Niiden nimeen on siis vannottu meidän perheessä jo sukupolvet. Itse en voisi kuvitella tuota aamuannosta nakkaavani.

Suomessa on kaupasta saanut jo vuosia pellavansiemenrouhetta, iso pussi on edullinen ainakin Prisman hyllyssä. Mutta en pidä sen tuoksusta, se haisee helposti eltaantuneelle pellavansiemenöljylle. Minulla oli tapana paahtaa se itse uunissa ja maku ja tuoksu paranivat kummasti. Tässä nykyisessä suosikissani on kuitenkin varmasti kaikki hyvä tallella, sillä olen kuullut miten tarkkaan tuotetta on kehitelty. Sitä on saatavana myös kuivatulla tyrnillä/puolukalla/mustikoilla höystettynä - terveelliseen tuotteeseen on lisätty terveellisiä "lisä"aineita. Suosittelen vatsani pohjasta - ja siis roudaan pussukoita Malagaan niin että niitä riittää jokaiselle aamiaiselle kaurapuuron seuraksi. Onneksi kauraryyniä saa Mercadonasta.

Coq au vin - keittotaitoni musta perjantai

VAROITUS: kuva ei liity Coq au vin -reseptiin vaan seuraavaan koitokseen.

Kauppareissulla törmäsin kukkoon, tai itse asiassa vajaan kilon painoiseen kukon rintapalaan siipineen ja nahkoineen kylmätiskissä. Vau! Kukkkoa viinissä, vahvaa maukasta ruokaa flunssaiselle aviomiehelle. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Mikään ei liene minulle niin vaikeaa kuin ohjeiden seuraaminen. Periaatteeni on, että otetaan mitä kaapista löytyy. Tietenkin kuvittelin, että sieltä kauppareissun jälkeen löytyisi kaikki tarpeellinen, ainkin pullo viiniä oli kaapissa. Minulla ei siis ollut hajuakaan miten tuo ihanalta kuulostava ruokalaji tulisi tehdä.

Netissä ohjeita löytyi sivukaupalla, luin niistä jokusenkin. Pekonia en osannut ostaa, enkä persiljaa, timjamikin oli kuivattua, porkkanoita löytyi, samoin pari hienoa uutta sipulia vaan ei pieniä salottisipuleita, mutta herkkusieniä oli matkaani tarttunut, hyvä! Ja kun nyt olin päättänyt olla jonkinmoisella karppauslinjalla, päätin että riisin sijasta lisukkeeksi laitettaisin jääkaapista löytyviä kasviksia. Niin, kaikki samaan uunipataan, aivan kuin italialaisilla mammoilla oli tapana tehdä: päivän liha sai seurakseen vihanneksia "mitä nyt sattui kaapista löytymään". Minulla  oli papuja, punakaalia, varsiselleriä, hiukan purjoa. Karppauksellekin annoin hiukan periksi: leivitin kukkopalat vehnäjauho, suola, pippuri seoksessa ja saostin kastikkeen lopuksi vehnäjauholla (tätä teen todella harvoin).

Pieleen meni! Vaikka minulla sentään oli KUKKO eikä broileria niinkuin kaikissa ohjeissa sanottiin, olihan tämä kukkoa viinissä. Kukko oli kovaa, mautonta, vihannekset eivät tällä kertaa trimmanneet yhteen - kiitos sen viinin ja konjakin joka yhdessä ohjeessa oli mainittu. Aviomies oli kiltti, söi lautasen tyhjäksi. Minä en ollut ihan niin kiltti ja valitin joka suupalalla pettymystäni. Mutta koira oli kaikkein kiltein: se vahtasi vieressäni kun poimin padasta kaikki lihat ja porkkanat. Sille riittäisi Cog au vin -annoksia muutamaksikin päiväksi.  Tosin tänä aamuna se ei ole vielä pyytänyt ruokaa, vaikka olemme tulleet aamulenkiltä jo pari tuntia sitten. Tavallisesti kupilla jonotetaan.

Illalla tein meille lohturuokaa: pizzaa. Aineksissa ei ollut valittamista, iberian kinkkua, salamia, herkkusieniä, tomaattia, mozzarellaa, homejuustoa, artisokkaa, valkosipulia, sipulia, emmental-raastetta. Ja juomaksi loput siitä kukkoviinistä (joka ei siis ollut kaupan halvinta vaan kelpoviiniä). Jostain syystä lohtu ei mennyt perille. Tuo oli keittotaitoni musta perjantai.

Joulurääppiäisiä ja elokuvaa

 

Calle Marques de Larios, vanhankaupungin ostoskadun jouluvalot ovat tänä vuonna entistä näyttävämmät. Ja katu niiden alla on joka ilta ollut tupaten täysi.  Eilinen ei muodostanut poikkeusta. Oli parasta pitää puolisoa kädestä kiinni, kun taivalsimme pojan ja miniän kanssa kohti ravintolaa, jossa olimme päättäneet syödä Joulupäivän illallisen.

Tänään nuoret lähtivät lentokentälle aamu kahdeksalta. Olin tehnyt aamiaista, mutta se tuntui meistä kaikista aivan liian aikaiselle. Ei meinannut puuro pudota (itse asiassa kaurapuuro ei edes kuulu jouluherkkujen listalle vaikka vatsa sitä rakastaakin). Eilinen illallinen La Mafiassa kiristi vielä vatsanahkaa - ainakin minulla. Mies lähti nuorten ja koiran kanssa ovesta ulos, minä painuin nukkumaan. Heräsin kymmeneltä, mies nukkui vieressä, koira sohvalla - senkin mielestä aamun ohjelma oli ollut hämmentävä. Lenkki jäi lyhyeksi.

Tuntuu kuin huoneissa olisi tänään asteen kylmempi, kuin edellisinä päivinä. Johtuiko se siitä, että mereltä tuulee enemmän kuin viime päivinä eikä taivas ole tänään ollut aivan kirkas?  Minä pistän kylmyyden kuitenkin sen piikkiin, että meitä on taas vain kaksi ja koira. Yhteiselo loi lämpöä paitsi mieleen myös huoneisiin.

Paitsi nukkua pitkään ja lukea kirjaa, kuuluu Jouluna ennen kaikkea istua yhteisen pöydän ääressä, jutella, pelata, syödä, juoda, napostella.. tuosta kaikesta olemme nyt nauttineet. Tänään tosin muutaman tunnin pääsi televisio keskipisteeksi. Hyvän elokuvan katsominen oli sekin mannaa sielulle hiljenneessä huushollissa.

Vaikka siirryimme tänään Tapanin päivänä jouluaterioissa viimeisten herkkujen hävittämiseen,  kiristää vatsanahkaa edelleen. Syynä saattaa tietenkin olla avattujen joulusuklaitten ja viikunamantelikakkujen nauttiminen. Edelleen täytyy miettiä miten saamme tuhotuksi kaikki ihanat juustot, joita tuli tietenkin jälleen kerran ostettua aivan liikaa. Ehkä täytyy tehdä huomenna kolmen-neljän juuston pastaa ja nauttia jälkiruuaksi juustolautasen herkuista. Kyllä arki tuntuu heti niin mielikuvituksettomalle.

Vielä jotain kulttuurieroista. Suomalainen hiljentyy joulupäivänä kotiin kirjansa ja herkkujen seuraan, pukee tuskin päälleen vaan nauttii ihanasta olostaan pyjamassa ja tohveleissa. No, täällä näytti aamusta kaduilla hiljaiselle, mutta jo puoleen päivään oli kaikki toisin. Jokainen kahvila ja chiringuito oli täynnä kansaa, perhekunnat olivat jälleen kerran liikkeellä, Muelleuno oli täynnä vaikka satamassa ei ollut yhtään risteilijää. Illalla Larioksella ei tahtonut mahtua sekaan, joulutorvisoitto soi, oli klovnia ja ilmapallojen puhaltajia, mantelimyyjiä - ja ravintolat täynnä ruokailevia perheitä. Onneksi mekin olimme älynneet liittyä joukkoon.

Jouluaaton hämäryys

... ja nnn...nnn.. sen. Lauletaanko jossain joululaulussa niin, vai miksi se soi päässäni? Juuri nyt, aattona puoli neljä iltapäivällä ei hämäryydestä ole vielä tietoakaan. Olenko ensimmäisen kerran sinut itseni kanssa siitä, ettei täällä ole nyt pimeää? Lasilliset roseeta parvekkeella auringon valossa rakkaitten ihmisteni kanssa saattoi minut tuon kynnyksen yli. Ihana valo!

Silti sisällä on katettu pöytään punaiset tabletit, kynttilät odottavat sytyttämistä, suklaat ja mantelit on katettu pöydille, ruisleipämurut paahdettu voissa sokerin ja kanelin kanssa jälkiruuan koristeeksi. Porkkanalaatikko on uunissa valmiina paistettavaksi, kinkku on leikattuna jääkaapissa, keittiön pöytä odottaa seisovan joulupöydän kattausta, kanamunat on keitetty: kaikki odottaa Jouluillan alkua. Silloin myös nuo parvekkeen kaiteeseen viritetyt valot alkavat näyttää hohdettaan, "Joulutaikaa...." ainakin niin lauletaan jossain.

Joulutaikaa myös sinulle, ystäväni!

ps. poika sai kuin saikin flunssan tultuaan tänne, minun taas parani. Kaiken uhallakin valoisa mieli on vallannut meidät, onneksi nenäliinoja riittää ja nenän aukaisuun vahvaa sinappia kinkulle levitettäväksi.

Jotain hyvää Malesiassakin

Kuva malesialaiselta torilta
Penangin Georgetownista vuonna 2011.

Ei, en ole kadonnut Malesiaan. Olen edelleen Malagassa. Kävimme tänään taas keskustan kauppahallissa Atarazanasissa. Se oli pullollaan ihania asioita niinkuin aina. Minusta on todella harmillista, jos täällä asuvat ulkomaalaiset eivät löydä sitä ostospaikakseen. Veikkaan, että kaikki suomalaiset kauppahallit jäävät kauas taakse.

Tällä kertaa mukaan lähti jälleen kerran "gambaksia", kalaa, vihanneksia, hedelmiä, pähkinöitä, taateleita ja viikunoita. Kolme viimeksi mainitsemaani ovat heikkouteni. Nyt on kuitenkin ihanat lukuhetket taattu. Mikä mukavampaa koleana iltana, kuin kietoutua vilttiin, lukea ja nutustaa. 

Viime talvisen ystävien vierailun innoittamina mukaan lähti kani, paloina. Niin, minun täytyy oikein keskittyä, että saan sen santtua tai kirjoitettua. Eittämättä tulee paha omatunto, olihan yksi samaa heimoa joskus perheenjäsenenä meillä, nukkui usein vieressäni. Mutta karaisin siis itseni, sillä ystävä valmisti meille aivan mahtavaa kanipataa uunissa hauduttaen. Ostoksen teki mies, minä huutelin kauempaa etten sitten halua päätä mukaan pakettiin... Onneksi palasiin pilkottu otus ei enää kovin muistuta menneestä.

Malagan kauppahalliylistyksen sijasta minun piti kehua Malesiaa, vaikka emme sinne päätyneetkään eläketalvia viettämään. Penangin saarella Georgtownissa oli aivan mahtavat torit. Niitä oli useita, sillä marketteja oli aika harvassa. Ja siellä kana oli todella tuoretta, anteeksi, sillä  ne tapettiin, kyniittiin ja paloiteltiin jos niin halusit siinä ja nyt. Mutta mikä vielä parempaa, torikauppias ei  koskaan laittanut pakettiisi mitään mikä ei olisi ollut priimaa. Täällä huomaat joskus ostaneesi myös yhden ylikypsän tai kivikovan hedelmän.Tämä muistui mieleeni, kun tänään puhdistin hallista ostamaani isoa sipulinippua. Sipulit olivat kasvaneet "tertussa", juuristo yhteenkietoutuneena. Hyvän näköisiä ja selvästi tuoreita. Mutta - minä sain irrotella sipulit toisistaan, poistaa väleihin jääneet pehmenneet vihreä varrenosat, poistaa mullan ja sen mukana tulleet ötökät. Ilman tätä toimenpidettä satsi olisi pilaantunut ennenkuin olisimme ehtineet sitä käyttää. Kauppias oli myös pistänyt keskenään saman pussiin hienot isot valkoiset, mutta multakantaiset herkkusienet, salaattitomaatit ja fenkolin. En tietenkään olisi halunnut multaa hienojen vihannesten joukkoon.

Ajatukset palasivat Malesian toreille. Siellä kaikki kasvikset oli pesty, erikseen aseteltu, siloiteltu, siivottu ja hellitty kauniisiin riveihin, pinoihin... Salaatissa ei varmasti ollut ainottakaan murtunutta tai nuutunutta lehteä. Ja tuotteet pakattiin yhtä suurella kunnioituksella ja hellyydellä. Sitä oli ilo katsella.

Silti tämä Malaga on monella tapaa parempi paikka viettää vanhuuttaan (vaikka ei se  vielä ole tullutkaan!). Täällä on ajateltu jalankulkijaa, toisin kuin Georgetownissa jossa saatoit joutua kulkemaan pimeässä tien viertä matkalla illalliselta kotiin, kaikki olettivat että menet autolla. Täällä on puistot ja kävelytiet, on katukahvilat ja niiden tuoleissa on kaikki jalat tallella.

Vielä yksi hyvä kaupan päälle. Täälllä on euro. Se tekee elämästä aika paljon helpompaa, vaikka kotimaassa jotkut sitä  viime aikoina ovatkin parjanneet. Ja täällä kelpaa eurooppalainen sairausvakuutuskortti. Senkin tarpeellisuus on jo testattu.

Raadon haju

Mahdoinko kertoa alkukesästä keittiön takakomeron raadon makeasta hajusta, kuolleesta hiirestä sähkökaapissa. Sellainen täällä kuitenkin oli ja eläkkeellä olevan sähkömiesnaapurin avustuksella uskalsimme poistaa sen sulkkeiden päältä.  Haju lähti pariksi viikoksi, mutta pikkuhiljaa raadollisuus palasi takaisin. 

Ei kun tuulettamaan, pidimme komeron ikkunaa auki yötä päivää, eikä haju haitannut. Miksi emme poistaneet seuraavaa hiirtä? Kun sellaista ei löytynyt vaikka ainakin kolme kertaa tutkin nyt omatoimisesti kaikki sulakkeiden välit ja vähän muutakin. Koko komero siivottiin, tavarat raijattiin ulos yksi toisensa jälkeen, kammettiin auki kaikki mahdolliset rakenteet, joihin otus olisi voinut piiloutua, kavuttiin välikatolle katsomaan olisiko hajun aiheuttaja siellä. Tuloksetta.

Ikkunan auki ollessa tuoksui mäntytolulle. Olimme viikonlopun pois ja ystävällinen sukulainen oli käynyt sulkemassa ikkunan, kun se oli meiltä varmaan unohtunut rakosalleen. Kotiin palatessa raadon ja kusen haju tuli vastaan ulko-ovelle. Mikä eteen, kaikki oli tehty?

Onneksi on naapuri, jolla hajuaisti on ykkösluokkaa. Vesilukko! Kuivunut vesilukko! Kuinka emme sitä itse tajunneet. Ensinnäkin olinhan ohjeitanut, että vesilukkoihin täytyy kaataa vettä muutaman viikon välein talvella, kun olemme etelässä. Toiseksi entisessä elämässä rutiineihini kuului laskea aina ensimmäisenä vettä vesilukkoihin, kun menin hakemaan mainos- tai messumateriaaleja työpaikkani varastoista - ja kellaria ja varastoja vesipisteineen riitti. No, siitä on jo yli kymmenen vuotta. Minun nenäni muisti  ei riittänyt sinne saakka.

Onneksi naapuri saattoi myös nollata "hajumuistinsta" ihan hetkessä, sillä tutkimusretken päätteeksi tarjolla oli välimerellistä kalakeittoa saaristolaisleivän kera ja tallimestarin kiisseliä. Sen muistini oli onneksi onnistunut kaivaa keskikoulun kotitaloustunneilta saakka. 

Tallimestarin kiisselin juju on voissa ja sokerissa paahdetuissa hapanleivän tai ruisnäkkärin muruissa,
jotka on maustettu  kardemummalla.

 

Mukavia asioita Malagassa II - kauppahalli

Jo 1800-luvun lopulta kauppahallina toiminut Atarazanas on jällesen kerran yksi niistä asioista, jotka Malagasa on uudistettu kymmenen vuoden sisällä.

Ja nyt on ihan pakko kirjoittaa siitä muutama sana, koska ostin eilen lähikaupasta kitkerää kurkkua, raakaa mautonta tomaattia ja aikas kelvotonta salaattia. Tänään kävimme hallissa. Olisi pitänyt käydä jo eilen.

 Menin erityisesti ostamaan tuliaiseksi espanjalaista sahramia. Se maksaa kauppahallissa 2€/g. En tiedä onko hinta kallis, olin valmis maksamaan sen mukisematta. Cambodzasta ostin aikanaan tuliaisiksi, jotain joka ei ollut sahramia vaikka se sellaisena minulle myytiin. Taisi olla curkumaa. Tämä näyttäisi aidolle, mutta onko se espanjalaista, kuten purkissa lukee vai tänne Iranista bulkkitavarana tuotua (kuten Wikipedia kertoo tehtävän) - sitä en osaa sanoa.


No, eihän kauppahalliin asti, matkaa pari kilometriä, viitsi ihan  2 gramman takia lähteä. Ostimme siis myös isoja tuoreita katkarapuja 12 € kilo, komeita tuoreita herkkusieniä 2 € kilo, pari muuta sientä ja tuoretta parsaa ja fenkolia, joita mies laittaa ostamiensa kahden kala-aterian lisukkeiksi.

Tarjonta on melkoinen, olisi tehnyt mieli ostaa vaikka mitä. Melkein sorruin granaattiomenaan, jonkalaista en ole koskaan ennen nähnyt - kaunotar, 5,60 € kilo. Vaikka olenkin naistenlehdistä lukenut, että granaattiomena on nykyään Suomessa ihan in ja must, päätin jättää sen kokeilemisen seuraavaan kauteen. Olisinpa ottanut edes kuvan.

Kun on liikkeellä turistina, täytyy kauppahalleissa tyytyä lähinnä syömään silmillään ja ihastelemaan arkkitehtuuria. Sekin onnistuu Atarazanassa, jossa on paljon arabialaisia ja maurilaisia elementtejä ja jonka suunnittelijoita on innoittanut kuulemma myös Pariisin Les Halles. Kannattaa katsella ylös päätyseinille, missä on komeat lasimaalaukset, rautaisiin kattorakenteisiin, ja pääsisäänkäynnin nazari-porttia hevosenkenkäkaarineen.

Onneksi Atarazanasissa on nykyisin myös pikkusuolaista myyviä pystybaareja, joissa pääee tyydyttämään herännyttä ruokahaluaan.

Mukavia asioita Malagassa - osa I

Uusista museoista, satama-alueen 'olohuoneesta' ja chiringuitoista

Malaga on muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana paljon. Satama-alue MuelleUno palveluineen, on otettu käyttöön käsittääkseni tämän vusikymmenen alussa, aiemmin se oli suljettua lastaussatama-aluetta. Tänne on avattu uusia museoita.  Picasso-museo vietti kymmenvuotisjuhliaan pari vuotta sitten ja aivan vanhan kaupungin keskustassa sijaitseva Carmen-Tyssen -museo avattiin vuonna 2011. Tänä keväänä avatut Collección de Museo Russo ja Centre Pompidou Málaga edustavat kumpikin aivan omaa tyylilajiaan. Ja vielä ennen vuodenvaihdetta odottaa avautumistaan Palacio de la Aduana.

Täällä on siis paljon nähtävää turistille. Turismi onkin kovassa kasvussa, kaupungin matkailusivuston mukaan viime talven hotelliyöpymisissä kasvu oli muuta maata kovempaa,14%:n luokkaa. Mutta toki sen eteen on tehty paljon työtä.

Mutta uudistuksista eivät nauti vain turistit - ja se onkin parasta. Malagalaiset tuntuvat ottaneen ainakin MuelleUnon ja vanhan kaupungin keskustan käyttöönsä niin iltaisin kuin viikonloppuisinkin. Kun perheet ovat liikkeellä, niin välillä väkeä on tungokseen asti. Eivätkä viime viikonloppuna MuelleUnosta löytyvään Centre Pompidouhun jonottavat näyttäneet turisteille vaan suurin osa heistä oli malagalaisia.

MuelleUnosta löytää tämän nykytaiteen museon lisäksi merimuseon. Se on oiva kohde päiväkävelylle, kirjanlukuhetkeen, illalliselle, lounaalle, kahvikupposelle tai lasille viiniä. Kovin erilaisia asioita löytyy aivan lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan - ja meiltähän sinne ei ole matkaa kuin korttelin verran.

MuelleUnossa on jokaiselle jotain. Museoita on kolme, mutta siellä voi myös vuokrata kaksipyöräisen segwayn, siellä on viikonloppuna markkinapäivä, on ihana sisustuskauppa, josta minäkin olen ostanut muutaman huonekalun, kenkäkauppa, vaate- ja meikkikauppoja, sen monissa ravintoloissa olemme juhlineet kuuskikymppisiämme, hääpäivää ja äitienpäivää, nauttineet ystävien kanssa ulkolounaasta, syöneet pizzaa ja jäätelöä.

Viikonloppuisin vapaata pöytää kantakahvilastamme Small Caféssa on vaikea löytää, silloin joudumme antamaan tilaa muille. Muulloin muulloin erityisesti mies ja koira ovat tuttu näky kulmapöydässä, sillä siitä koiran on parasta vaklata ympäritöä.

Tämä ystävän ottama kuva Mamista on parin vuoden takaa.
Joka kevät Mami kuitenkin saa kasvojenkkohotuksen,
paikat maalataan ja kunnostetaan talven jäljiltä. (kuva U.Jylhä)

Myös chiringuitot - rantakuppilat - tässä aivan "jalkojemme juuressa" ovat kehumisen arvoisia. Mielestämme paras kantapaikkamme Mami. Syömme siellä yleensä paikallisia boqueroneksia (anjoviksia), mustekalarenkaita tai tulella valmistettua kalaa. Se on vielä niitä vanhanaikaisia pieniä kojuja, joissa wc-tilat ovat erillisessä pienessä rakennuksessa ja ruokailu tapahtuu vain ulkona aurinkovarjojen alla. Mutta tunnelma ja henkilökunta ovat mukavia, hinnat kohtuulliset. Tuntuu kuin olisi rantalomalla.

Rannalle on ilmestynyt myös uusia moderneja chiriguitoja, jotka tarjoavat ruokailumahdollisuuden sisällä tai ulkona, joissa on modernit keittiöt ja wc-tilat. Ne eivät ole niin paljon huonon sään armoilla kuin vanhat rantakuppilat, mutta tunnelma on lähempänä tavallista ravintolameininkiä. Eilen illalla nautimme tästä tämän kevään viimeisestä "lomaviikostani" syömällä yhdessä noista uudemmista rantakuppiloista. Vaikka ulkona oli viileä tuuli, istuimme lasiseinien suojassa ja nautimme Gambas blanchas ja tulilla grillattua Salmonilloa. Minä joudun nimittäin jättäytymään lähinnä Lidln pakastettujen jättikatkarapujen varaan. Ne ovat millin isompia kuin S-kaupan vastaavat - kitukasvuisia kuitenkin kaikki, eivätkä lainkaan tuoreen veroisia.

Eiköhän tässä ole mukavia asioita yhdeksi kerraksi. Joskus jatketaan vaikka  historiallisista nähtävyyksistä tai säästä, joka vihdoin tänään taisi kääntyä kesään. Makasin rannallakin hetken. Merivesi kuitenkin kylmäsi nilkkoja, päätin palella seuraavan kerran Päijänteessä.

Kulttuuriero hämmentää yllättävissä tilanteisa

Mitä sininen viestittää, kevytmaitoa vai täysmaitoa? Ystävät hyvät, Espanjassa väri sininen tarkoittaa täysmaitoa. Meillä Suomessahan on tottunut saamaan sitä punaisessa purkissa. Ja kun sinistä haalistaa, maito onkin Suomessa rasvatonta. Aivan luontevaa. Luulen, että väri voisi juontaa siitä, että "sintu" (= kuorittu maito tai vedellä jatkettu maito) on ihan sinertävää.

Tuoreesta pastöroidusta kevytmaidosta (leche fresca) purkissa tai pullossa kerotaan täällä vihreällä värillä. Minkä värinen onkaan rasvaton maito - sitä en juuri nyt muista? Voisikohan olla keltainen, sillä hämärästi muistan nähneeni keltaisenkin maitopurkin? (Jos sattumoisin tiedät, niin kerro minullekin.)

Suomessa maitotölkit täyttävät markettien kylmätiskeissä metritolkullla tilaa. Kai siellä on jossain myös iskukuumennettua, lämpöisessä lähes ikuisesti säilyvää. En kuitenkaa muista nähneeni.

Täällä kaupoissa on taas vaikka kuinka paljon erilaisia maitotölkkejä pinottuna pitkin myymälää valtaviin kasoihin. Meidänkin pienessä lähikaupassa niitä on hyllyissä metritolkulla ja lisäksi joku torni jossain käytävällä. Tuoretta maitoa meidän lähikauppaan saapuu varmaan kerran viikossa, ei varmaan kymmentä purkkia enempää. Useimmiten sitä ei näy kylmähyllyllä lainkaan. Minun täytyy monesti mennä vain tuon maidon (ai niin, ja niitten kauraryynien) takia monta korttelia kauemmaksi, siellä maitoa sentään voi luottaa löytävänsä joka päivä.

Käytän maitoa vain kahteen asiaan: aamuiseen kaurapuuroon ja vaahdotettuna espressokahvin seuraksi. Ennen kuin onnistuin löytämään edes yhdestä kaupasta kauraryyniä (copos de avena) oli maidonkulutus todella minimissä, noin puoli litraa viikossa. Lähikaupan leche fresca on 1,5 litran pulloissa. Vaikka käyttöaika on paljon pidempi kuin vaikka Valion tai Arlan maidoissa, joutui kerran kahteen viikkoon tekemään pannukakkua tai laskemaan hapantuneen maidon viemäristä. Sieltä kauempaa saa maidon onneksi litran tölkeissä.

Nyt on kuitenkin jääkaapissa täysmaitoa. Ihan vahingossa vanhasta muitista otin sinisellä korkilla valitusn pullon sen vihreäkorkkisen vierestä. Kulttuurierot tunkevat joka paikkaan.

PS: Jos et vielä arvannut, minun mielestäni niitä lämpöisessä säilyviä maitoja ei voi käyttää missään, pilaavat hyvän kaurapuuron - kahvista puhumattakaan. Niin, ja tuohon täysmaitoon keitetty puuro on syntisen hyvää.

Erityisen hyvä katkarapupasta

Eihän tämä ole mikään ruokablogi, mutta nyt on pakko jakaa tämä ohje. Oli nimittäin mielettömän hyvää pastaa. Harmi etten tajunnut ottaa kuvaa, mutta käyttäkää mielekuvistusta: syvällä lautasella on tuoreista katkaravuista, kermasta ja porkkanasta auringon väriä saanut mehukas annos.
Ja mikä siitä sitten teki niin hyvää? Kokeile itse, niin ehkä osaat kertoa.

Näin tein annoksen kahdelle.

1/2 kiloa juuri hallista tuotuja tuoreita katkarapuja kuorineen
2 pulskaa valkosipulinkynttä
3 cm aika tulista chiliä ohuina siivuina ilman siemeniä
5 cm purjoa
4 tuoretta herkkusientä siivuina
pikku loraus soijakastiketta
aivan vähän suolaa
keskikokoinen porkkana
2 dl ruokakermaa (15%)
puolikkaan sitruunan mehu
silputtua persiljaa

Kuorin katkaravut ja poistin suolen. Jätin odottamaan sivuun.
Laitoin pastaveden kiehumaan, hieman suolaa sekaan.
Kuorin porkkanan ja tein siitä kuorimaveitsellä ohuita nauhoja.

Silppusin valkosipulinkynnet ja ohuiksi siivuiksi chilin ilman siemeniä. Puhdistin purjon hiekasta ja silppusin. Laitoin kaikki kylmälle pannulle (levy aluksi 9:lle), annoin "kuivahtaa" hiukan levyn lämmetessä, että purjoon tarttunut vesi haihtui. Sitten kaadoin oliiviöljyä hyvän lorauksen.

Puhdistin herkkusienet ja viipaloin ohuiksi siivuiksi. Lisäsin pannulle, laskin levyn lämpöä.  Kääntelin ja annoin ruskistua kevyesti. Jouduin odottelemaan hetken, että pastavesi kiehuisi. Paistinpannua oli pakko siirtää hetkeksi levyltä sivuun, etteivät sienet ruskistuisi kuiviksi.

Kun sain 6 minuutin pastan kiehumaan, lisäsin pannulle katkaravut yksitellen. Käänsin, kun toinen puoli oli saanut väriä, lisäsin ihan vähän soijaa ja suolaa. Kääntelein tietty koko lystiä ja sekoitin porkkananauhat mukaan. Hetken päästä kaadoin kermaa, sekoittelin, lisäsin sitruunamehun, ja hetken päästä vielä loput kermat purkista ja persiljasilpun..  Vihreä tuore persilja sain kastikkeen keltaoranssin sävyn hehkumaan.

Nostelin pastan pannulle, pyöräytin sekaisin kerran, kaksi. Tein katkaravuista tasajaon lautasille, molemmille tuli kuusi. Sitten kauhalla loppuherkku puokkiin - ok, sai mies vähän enemmän.

Eniten tässä ruokalajissa vei aikaa pastaveden kiehuvaksi saaminen. Syömiseen taisi hurahtaa nelisen minuuttia. En siis ehtinyt ajatella saatika hakea sitä kameraa tai puhelinta. Tarjolla oli parmesaaniraastetta pastan päälle, mutta ei se sitä kaivannut kummankaan mielestä.


Taisi taas olla ainutkertainen ruokalaji. Tuskin maistuu toista kertaa ihan samalta, sillä minähän  pistän aina pannulle, mitä mieleen juolahtaa ja kaapista sattuu löytymään.

Ihmettelin itsekin, etten tullut tällä kertaa rouhaisseeksi pippurimyllyä, en lisänneeksi  joukoon murskattuja korianterin siemeniä, rose-pippuria tai thai-maustetta. Niitä kaikkia  tai jotain niistä laitan aika usein. Kurkumaakaan ei tähän tarvittu kauniin värin loihtimiseksi. Ravut ja sienet oli mainio yhdistelmä.