Hämmentynyt mieli iloitsee kuolemasta

Totta se on, tuo otsikko. Sairaus vei hyvän ystävän, ehkä tärkeimmän, ja minä odotin kuoleman tulevan, odotin ja toivoin. On niin vaikeaa nähdä läheisen kärsivän, kun toivoa paranemisesta ei enää ole, kun ystävä ei pysty nielemään, ei siis juomaan, ei syömään. Elimistö luovuttaa vaan ihmismieli taistelee pysyäkseen elossa. Miksi? Odottaen kärsivällisesti jotain käännettä parempaan, jonkin tulevan vaiko vain peläten tuntematonta?

Lauantaina näin hänet, sanoin ääneen kaiken sen, minkä olin sanonut hiljaa mielessäni jokaisen tapaamisen jälkeen viimeiset pari vuotta. Nyt en jättäisi kiittämättä, en toivottamatta hyvää matkaa.  Jätin jäähyväiset, mutta lupasin että tapaisimme joskus sitten, kun on sen aika. Surullinen olo, kun ei voinut tehdä mitään toisen hyväksi. Hämmentynyt jälleen kerran, taas minä odotin että kuolema tulee ja vapauttaa. Se ei voi olla paha, sillä kuuluuhan se tähän elämän kiertokulkuun niin ruoholla, jykevällä puulla kuin ihmisilläkin.

Luin ystävälle runoja taidekirjasta, hänen runojaan. Hän oli hyvä tekstissään, oivalluksessaan niinkuin niin monessa muussakin asiassa. Sitkeä, ahkera, luova ja rakastava, toisia tukeva ja kannustava. Yli neljäkymmentä vuotta yhteisiä hetkiä. Jossain vaiheessa tapasimme varmaa joka viikko, viime vuosina kaksi, korkeintaan kolme kertaa vuodessa. Malagasta tullessani kävin ensimmäisten asioitten joukossa häntä tapaamassa, lähes viimeiseksi palatessani sinne taas syksyllä. Puhelinta en enää käyttänyt, en sähköpostia en Facebookia. En tiedä kumpi sen loppujen lopuksi esti herra Parkinson, herra Lewy vaiko jossain vaiheessa tehty väärä diagnoosi, voimallinen lääkitys vai elämä itse. Muutamassa vuodessa ystävä oli muuttunut, viimeisinä päivinään "linnunpoikamme", sanoi hänen miniänsä. Niin oikeassa hän oli ja niin kaunis oli ystäväni aina vain. Ja tuon kutistuneen kuoren sisällä asui minun vanha ystäväni, sellaisena kun olen hänet aina tuntenut. 

Tiistaiaamuna ystävä oli lopulta antanut periksi, siirtynyt täältä tuolle puolen lapsistaan kolmen valvottua hänen kanssaan koko edellisenkin yön. Hänen työnsä oli tehty ja lepo saavutettu. Iloitsin viestistä, hänen vapaudestaan. En osaa surra, tietysti ikävöin. Mutta ne yhteiset hetket ovat mukanani. Reilu vuosi sitten makasimme hänen viimeisessä "omassa kodissaan" lusikka-asennossa. Sielunsiskot toinen toistaan tukien. Hän pelkäsi silloinkin nukahtamissta, pelkäsi ettei enää herää. Vaan elämä jatkui - ja jatkuu se varmaa vieläkin. Kaikesta huolimatta.