Päijänteen rannan talo on ollut hiljainen kaksi viikkoa, minusta ja koirasta ei paljon meteliä synny. Mies lensi Malagaan, tytär ja Pikku-Myy Afrikkaan, poika ja miniä ahertavat Helsingissä. Mummin, äidin ja aviopuolison roolit ovat joutuneet etätöihin. Jälleen kerran olo on ollut epätodellisen saamaton, kuin mysky olisi heittänyt autiolle rannalle.
En saa mitään aikaan. Televisiota tulee katsottua liikaa, ohjelmia joista en pidä, kirjanlukuvauhtiin en ole vieläkään päässyt, sudokut valmistuvat satunnaisesti. Tietokoneen avaan lähinnä siivotakseni roskapostit laatikkoa täyttämästä, blogipäivityksetkin ovat olleet aivan jäissä.
Kummallista, miten vaikeaa minun on siirtyä tilanteesta toiseen, tämä ei ole ensimmäinen kerta. Eilen alkoi joku sujua, siivosin puoli taloa, lämmitin ensimmäisen kerran rantasaunan - vain itselleni. Tosin tajusin heti, että siskohan olisi kiva saada lauteille kanssani. Onneksi se onnistui, emme tapaa liian usein.
Mitä kaikkea olinkaan ajatellut tehdä tämän itsellisen kuukauden aikana. Lista on pitkä, mutta siitä taitaa toteutua lähinnä talon ja pihan talviteloille laitto ja niiden vaatimat toimet. Plussana täytyy todeta, että olen käynyt uimahllissa kolme kertaa ja vieraillut ystävättären luona. Mutta loputon romaaninluku, kaikki kirjoittaminen, kertakaikkiaan luominen on kadoksissa. Pelottavinta on että pelkään etten löydä sitä enää, että sille käy kuin koiran sadetakille KADONNUT, pois, hukassa...
Kaikesta huolimatta tässä hiljaisessa oleilussa ajelehtiessa, tekemättömien töiden keskellä, villakoirien hyökkäilessä sängyn alta, saa oma nautintonsa. Puitteet ovat mahtavat: luonto ja puolukoita pullollaan olevat mättäät, hirvikärpäsiä ja suppilovahveroita vilisevät metsät, metsäkauris pellolla ja hirvenvasat mäen rinteessä, järvivesi, joka on edelleen +15 (mitä siitä, vaikka en ole käynytkään kastelemassa), kynttilöiden polttaminen, ...
Luulen, että ihmettelen maailmaa ja asioita ympärilläni kuin lapsi. En osaa keskittyä johonkin yksittäiseen asiaan, kun tuo ihmetteleminen vie kaiken huomioni. Olenko siis jättänyt jäähyväiset suorittamiselle, olenko kehityskaareni alussa jälleen? Ties vaikka edessä olisi vielä jotain mukavaa. Ties vaikka tänäänkin iltalenkillä näkisimme koiran kanssa sen kauriin. Ehkä huomenna teen jotain uutta. Kuka tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?