Mummi lentää ratsuväkenä

Matkalla puistoon piti suorittaa välitankkaus. Malmöläinen Jesus-baari
oli oiva paikka sille paitsi äidin ja mummin mielestä myös
Pikku-Myyn makuun.

Oma yksinhuoltajuuteni yli neljäkymmentä vuotta sitten kesti vain muutaman kuukauden aviomiehen ollessa intissä. Muistan vieläkin kotiinpaluut työpäivän jälkeen. Takki päällä sai rynnätä jääkaapille ja etsiä esikoiselle murua rinnan alle. Huuto alkoi noustaessa rappuja kolmanteen kerrokseen. Seuraava muistikuva vie minut pimeään huoneeseen, jossa leikin nukkuvaa saadakseni lapsen tajuamaan, että nyt on todella nukkumaanmenoaika. Kello kymmeneltä hän sitten yleensä simahti. Onnekseni ja sattuman oikusta hänen isänsä päätyi esikunnan kirjuriksi ja kello kahdeksasta neljään tykkimieheksi. Johan helpotti.

Nyt tuo sama huutaja ja iltakukkuja on joutunut itse yksinhuoltajaksi, uuteen työhön, uuteen maahan. Kolmevuotiaan uhmaikä on pinnassa tarhasta noutamisesta aina siihen asti, kun sinne palataan aamukahdeksalta takaisin. Ja nukahtajana Pikku-Myy on äitinsä luokkaa. Tyttäreni tukijoukot ovat kaukana, lapsen isä yrittäjänä toisella mantereella, isovanhemmista olemme vain isoisä ja minä mummi  lähellä, toki 2,500 km päässä. Kun Pikku-Myy sairastui rokkoon,  jossa rakkulat valtasivat ihon niin käsistä kuin jaloistakin ja täplittivät naamataulua, oli apu totisesti tarpeen. Onneksi heti alkuviikolle löytyi yksi erityisen halpa  lentolippu, joten ratsuväki karautti Ruotsiin mummin hahmossa.

No, eihän tämäkään mene ihan kuin Strömsössä. Totta kai mummista tuntuu hienolle, että on tarpeen. En kuitenkaan kuvittele paikallaolonni poistavan lapseni yksinhuoltajuuden ongelmia. Ehkä se kuitenkin tuo hetkellistä helpotusta ja hiukan tasaa äidin univajetta, joka vielä näin viikon päästäkin on aivan valtaisa. Sen syynä kun ei tietenkään ole vain lapsen uhmaikä ja sairastuminen vaan uusi elämäntilanne kaikkine paineineen. Ne eivät ratkea ihan hetkessä. Omaa aikaa ei ole minuuttiakaan, vaan lapsi vaatii kaiken huomion. Siinä sivussa pitäisi hoitaa tuhat asiaa ja antaa kaikkensa uudessa työssä. Viikonloput eivät ole palautumisen aikaa vaan sirkus jatkuu. Jokainen yksinhuoltaja ymmärtää tilanteen paremmin kuin hyvin.

Me muut osaamme vain hämmästellä miksi äiti ei tee niin tai näin helpottaakseen seuraavan aamun ja päivän sujumista. Miksi ei laita kaikkea valmiiksi tarhasta paluuta varten, että aikaa olisi vain touhuamiseen kahden vanhemman edestä lapsen kanssa, jonka elämä on kokenut pöyrremyrskyn, jonka granny on kaukana, jonka valoisat päivät on vallannut pohjoinen sateinen ja kolea syyspimeys omakotitalossa jossain etelä-Ruotsissa. WhasApp-puhelut eivät korvaa isän läsnäoloa vaikka niitä puhuttaisiin joka päivä. Eivät ne riitä äidillekään.

Mummin parin viikon vierailu on ehkä hetken helpotus. Ja koska mummi saikin kovan nuhan, saattaa hän olla syynä lapsen seuraavaan sairastumiseen. Ehtiikö Pikku-Myy saada nuhataudin ennen kuin arki kaksin äidin kanssa alkaa taas kuun vaihteessa vai muuttuvatko yöunet itkuksi ja äidin hiukan pienentynyt univaje valtaisaksi hetimiten? Jotenkin äidin ja Pikku-myyn pitäisi kuitenkin kahlata vielä reilu kuukausi ennenkuin isä saapuu euraavan kerran joulukuussa perheen luo.

Toivon mukaan uusi päivärytmi alkaa sujua pikkuhiljaa ja sekoittuuhan nytkin uhman ja väsymyksen rinnalle iltasadun suvantokohdat, mukavat kylpyhetket ja vierailut puistoissa. Ja torstaina  isoisä saapuu mummin vahvistukseksi. Tiedossa on kuulemma myös muutaman äidin hyvän ystävän viikonloppuvierailu joka ainakin katkaisee arjen, vaikka kaikkia huolia poistakaan.

ps. Ja varmaa on, että mummi kantaa mielessään lastaan ja lastenlastaan ja on huolissaan heistä vielä Malagaan palattuaankin.