Pysäyttäviä asioita

Vain hetki Fugessa, ja alkoi olla ikävä malagalaista kahvikupposta.
Suomalaisen pullapuodin asiakaspalvelu kolahti, muttei kivasti.

Vuosikausia 93-vuotiaan äitinsä omaishoitajana ollut ikäiseni ystävä joutui hetkessä hoidettavien joukkoon. Aivoinfarkti, kyllä kai ja todennäköisesti jotain vielä paljon vakavampaa. Minulla paistoi tänään aurinko, vaikka sydäntä ahdistaa ystävän vuoksi. Elämä ei ole oikeudenmukainen, voinko minä silti nauttia. Tai ei vain voinko, onko se minun ja kaltaisteni todellinen velvollisuus? Tehtävä, joka täytyy hoitaa, jos näin on suotu?

Vuokralla asumisen riemuja. Joko kerroin, että vouokraisäntäpariskunta tekee avioeroa, riidellen kuulemma. Vuokraemäntämme haluaa tavata meidät. Mitä on odotettavissa? Emme tietenkään tiedä, tietenkin pelkäämme, että asia vaikuttaa meidän elämäämme lyhyellä tai pitkällä tähtäimellä. Mutta onko se pahasta? Sitä emme voi tietää, ehkä elämällä on meille lisää annettavaa, uusia kokemuksia.

Ennakkoäänestys Fuengirolassa, suomalaisessa seurakuntakodissa. Ja, jo joku alkaa määrätä miten jonon pitäisi asettua. Ihan oikeassa hän oli, mutta teki sen niin suomalaisen ärsyttävällä tavalla, antoi ymmärtää, että me sata muuta olimme ihan tyhmiä. "Onneksi minä en asu täällä", totesi puoliso, olin liikuttavan samaa mieltä, Malaga parempi.

Äänestyksen jälkeen menimme kuitenkin Los Bolices -aseman juurella olevaan suomalaiseen pullapuotiin, koska minä halusin pullaa. Oli Runebergin torttuja, karjalanpiirakoita ja teollisesti valmistettuja, itse paistettuja possuviinereitä. - Petyin vähän (ei korvapuustia), mutta kyllä ne possut ABC-munkille vertoja vetivät. Mies haki naapuripizzeriasta oluen, vaikka olisin äänestyskahvit tarjonnut,  "pakkosyötin" karjalanpiirakan munavoilla - jotain suomalaista hänellekin sentään.  Ai niin, se kahvi oli niin perussuomalaista kuin voi, tarjoilua myöten. Tossa! ja pieni paksu arabia-kuppi nokan alle, tuosta saa kaataa (ihan ite) ja laittaa maitoa joukkoon. Johan olinkin ehtinyt unohtaa, kuinka kiva on saada café con leche pöytään tuotuna.

Toivottavasti ei tarvita toista äänestyskierrotsta vaan ehdokkaani voitaa ekalla.

Luulosairas ensiavussa

Sairaskertomus alkaa keskiviikkoillasta. Menen nukkumaan jo puoli yhdeksän yhdentoista sijaan. Olen aivan rätti. Aamulla herään puoli yhdeksän ja olen edelleen yhtä väsynyt ja voimaton. En osaa yhdistää tuntojani mihinkään tietämääni. Eihän saisi googlettaa, mutta en löydä oireisiin pahemmin osumia - vaikka niitä kuulemma löytää vaikka kuin kun vain vähän etsii. Olo kun ei tunnu flunssalle eikä ruokamyrkytkselle, ei kuumetta, ei tukkoisuutta, ei kurkkukipua, ei mahanväänteitä. Epämääräinen kipu kädessä ja rinnassa pelottaa, mutta sehän voi olla mitä vain. Ruoka etoo, närästää. Aamupuuron syöminen sujuu vaivoin, sitten takaisin nukkumaan. Miten kunto voi romahtaa hetkessä?  Päivällä pari lusikkaa pelkkää riisiä. Koira sai ihanat lampaanlihat, vihannekset eivät kelvanneet.


Kun tätä rataa jatkuu lauantaiaamuun, ihana mies lähtee kanssani terveyskeskuksen päivystykseen.  Papereissa lukee, että se on auki joka päivä "todos dias 8-20". Taksi jättää meidät korttelin väärälle puolelle. Joudumme kävelemään. Korttein toisella puolen huomaamme, että portit ovat kiinni. Todos dias tarkoittanee ma-pe. Ystävällinen koiran ulkoiluttaja kertoo Palon terveysaseman päivystävän. Odottelemme kadunkulmassa taksia saapuvaksi, nojaan liikennemerkkiin. Taksia ei kuulu. Onneksi on loiva alamäki, joudumme kävelemään kolmisen korttelia taksiasemalle.

Palon terveyskeskus osoittautuu yhtä umpimieliseksi kuin edellinenkin. Onneksi taksikuski huomaa sen ja vie meidät pyynnnöstämme kaupungin toiselle laidalle, samaan ison sairaalan päivystykseen, jonne minut vietiin taannoin ambulanssilla. Se ainakin olisi auki.

Mukanani ovat EU-sairausvakuutuskortti ja paikallinen NIE-kortti, passi. Pääsen kirjautumaan jonoon, löydämme tyhjät penkit kymmenien muiden odottajien seurasta. Huoneen päädyssä on pöytä, sen takana sairaanhoitaja ja tietokone, kuumemittari, verenpaineenmittauslaite ja edessä kaksi tuolia. Ne on erotettu muusta huoneesta kevyellä sermillä.

Sairaanhoitaja huutaa seuraavan potilaan "Carmen Rosa!", joka istuu tuolille ja kertoo miksi on tullut. Pian hän siirtyy odottamaan lääkärin kutsua. Pyörätuolissa odottanut kovasti valittava ja huokaileva  Maria Imagulada on seuraava. Hän ei tahdo antaa hoitajalle suunvuoroa vaan pyytää koko ajan pelastamaan itsensä varmalta kuolemalta, verenpainettakaan ei tahdo saada mitattua. Kotvan kuluttaua hänkin saa pyynnön siirtyä odottamaan lääkäriä.  Pian minunkin vaivani kirjataan tietokoneelle. En ole aiemmin nähnyt näin ripeää toimintaa.

Ensiavussa ei todellakaan pröystäillä, tuolit ovat vanhoja, seinälaatat ovat sairautta nähneet, seinillä ei ole tauluja, ei lehtiä luettavaksi, ei televisiota katsottavaksi, tilassa on ihmisiä todella paljon sen kokoon nähden. Sairaanhoitaja ei nouse tuoliltaan, avustajat saattavat potilaan eteenpäin jos tarve vaatii.

Kun lääkäri huutaa nimeäni käytävän ovensuusta, siirrymme sinne. Hän pyytää anteeksi, ettei yhtään tutkimushuonetta ole juuri vapaana ja alkaa kysellä vaivojani siinä seisten. Hetken päästä vapautuu huone ja tietokone. Istun tuoliin ja jatkamme sessiota, kokeillaan vatsanpeitteitä ja koputellaan sieltä täältä. Lääkäri löytää tietoni koneelta, kirjaa omat huomionsa ja määräyksensä. Menen laboratorioon, otetaan sydänfilmi, laaja verenkuva, röntgen, virtsanäyte. Odotussali on entistäkin tiiviimmin pakattu, etuosan seinällä olevassa hyllykössä ovat neulat, sidetaitokset, näytepukit, koeputket - mitä kaikkea sitten tarvitaankin. Potilaita istuu vierivieressä, pyörätuolipotilaat ovat rivissä peräkkäin, seinustalla vuoteita. 3-5 siniasuista häärää touhukkaasti lähes juoksuaskelin ja huutaa vuorollaan kunkin potilaan. Täällä ei kursailla, verikokeen ajaksi pääsee verhon taa istumaan - jollei satu istumaan pyörätuolissa tai makaamaan vuoteella, silloin se otetaan siinä. Tästä pissapurkki käteen ja kuuluvasti sanotaan, että tähän liraus, tuolla vessa. Hoitaja hakee sydänfilmiin, toinen röntgeniin. Puolen tunnin päästä kaikki kokeet on tehty.  Odotamme tuloksia, lääkäri sanoi tulevansa luoksemme. Ja hän tulee, kertoo siinä tungoksessa, että kaikki on hyvin, kokeissa ei löytynyt mitään, mutta hän haluaa vielä tarkistaa tuloksen. Se kestää parikymmentä minuuttia. Todellisuudessa tunnin.

Kaikki oli edellen hyvin, saan tulokset, lähetteen ja selvityksen omalle lääkärille, jonka täytyy jatkaa joillain muilla kokeilla. Lähdemme kotiin. Ehdimme sinne parahiksi vastaanottamaan viikonloppuvieraamme. Onneksi hän ei ole kovin vieras, joten ei haittaa vaikka olenkin aivan toistaitoinen eikä päiväunien määrää lasketa. Illalla menemme ulos syömään, taksilla edes takas, ruoka ei maistu, mutta pysyn tolpillani. Sitä rataa mennään maanantaihin, pikkuhiljaa tapahtuu pientä toipumista päikkäreiden lomassa.

Nyt keskiviikkkona toipumista on edelleen ilmassa niin paljon, ettemme tänäänkään lähteneet varaamaan aikaa omalta lääkäriltä. Istuuduin jopa tähän koneen ääreen. Jospa tämä tästä. Oliko se sittenkin joku vatsaflunssa, ohimenevä tukos? Olinko luulosairas vai onko minulla vain niin vilkas mielikuvitus, vai olisiko minulla ollut 63-vuoden huomionkaipuun kriisi? Mene ja tiedä. Ehkä minut paransi tervehdyttävä kokemus päivystyksen odotustiloissa. Siellä oli takuulla oikeasti sairaitakin.

Ravintolat kiinni Uuden vuoden aattona

Ilman tuota viinipulloa kuvassa avaavaa  La Taberna Gallegan
"edeskäypää" olisi monen aattoilta päättynyt tyhjin vatsoin ja ravintola
olisi menettänyt kymmeniä asiakkaita.

Jos olisin ravintoloitsija Malagassa, pitäisin paikan auki Nocheviejan iltana. Mutta taas kerran saimme havaita, että ravintola toisensa jälkeen oli pimeänä Uuden vuoden aattoiltana. Lähestulkoon kaikki tutut paikat olivat vetäneet kaihtimet alas ja kadut vanhassa kaupungissa näyttivät paikoin kovin kolkoilta.
Mieleen muistui kokemus ensimmäiseltä Malaga-talveltamme. Mies oli varannut pöydän yhdestä Larioksen poikkikadun ravintolasta, mutta yllätys, se olikin kiinni. Ehkä hän oli varannut sen vanhingossa Uuden vuoden ensimmäisen päivän illaksi, eikä vanhan vuoden "vanhaksi illaksi" = nochevieja. Nyt osasimme siis varautua, että ruokapaikan löytäminen kaupungilta saattaisi olla vaikeaa.


Selvästikään kaikki turistit eivät halunneet syödä hotellin aattoiltana tarjoamaa kallista menútä. Ajatus jouluvalojen valaisemasta vanhasta kaupungista ja ruokailu pikkukujilla tuntui olevan myös monen malagalaisen mielessä. Harvoista auki olevista paikoista useimpien kattaus lukemattomine eri kokoisine laseineen jo  kertoi, että tarjolla oli vain tietty menu. Myös pieni kantapaikkamme Plaza Carbonilla, jossa meillä on tapana seurata tapaksia nauttien Semana Santan kulkueita tarjosi vain 69 tai 99 euron hintaista kokonaisuutta, ja vielä vapaana olleet pöydät oli merkitty vartattu-lapuilla. Seuraavakin ravintola oli täyteen buukattu. Ja tapakset oli tyystin unohdettu.

Kun löysimme ensimmäisen tavernan, joka oli avoinna, jäimme jonottamaan. Emme olleet ainoita, mutta tulimme juuri kreivin aikaan. Sitten vasta jonotus alkoikin, kun olimme saaneet pikkupöydän salista, johon oli selvästi ahdettu normaalia useampia pöytiä.

Seurasin ihaillen nuoren hovimestarin työtä. Hän kirjasi jatkuvasti ylös pienen pieneen lehtiöönsä uudet jonottajat. Vähän väliä ongenonkijoita saapui suoraan ravintolasalin ovelle tähyämään mistä vapautuisi pöytä. Hovimestari ohjasi kaikki tyylikkääti ulos kahvilan terassin ulkopuolelle odottamaan. Vähintään kymmenen illallispaikkaa haikailevaa seisoskeli koko ajan vastapäisen kiinni olevan baarin ikkunapenkkeihin nojaten. Siinä näki niin kesäasuisia turisteja kuin turkiksiin pukeutuneita paikallisiakin.

Hurjaa menoa
Tarjoilijat suorastaan harppoivat ja juoksivat vaihtaessaan kattauksia uuteen, levittäessään pöytäliinoja, ottaessaan tilauksia vastaan ja kiidättäessään niitä pöytiin. Sellaista vauhtia en ole nähnyt yhdessäkään suomalaisessa ravintolassa. Ja hymy ja ystävällisyys olivat tallella. Arvelin heidän ovien sulkeuduttua kaatuvan suoraan lattialle sikin sokin henkeä vetämään. Ruokaa joutui tietenkin odottamaan, samoin juomia, mutta kaikesta näki henkilökunnan tekevän töitä tosissaan. Millainen kiire olikaan keittiössä. Moni ymmärsi tilanteen. Mekin, puolen tunnin jälkiruokien odottamisen jälkeen päätimme tilata laskun. Luulen, että joku huokaisi keittiössä  ja hovimestari oli iloinen, kun saattoi ohjata listalta kaksi asiakasta sisälle.


Tahditonta käytöstä
Lähtiessämme paloi yhden jonottaneen pukumiehen pinna. Hän syöksyi sisään vaatien hovimestarilta ja yhdeltä tarjoilijoita jo vihdoin pöytää perheelleen, jopa teatraalisesti elehtien. Olimme tahdittomia: Taputin hovimestaria olkapäälle, hymyilin hänelle ja sanoin: Kiitos, olet aivan mahtava. Hän oli juuri murtua paineen alla, kyyneleet eivät olleet kaukana, mutta taas hymy levisi hänen kasvoilleen. Miehenikin tunki joukkoon, antoi setelin tipiksi tukalaan tilanteeseen joutuneelle meitä palvelleelle tarjoilijalle. Ehkä valittaja ei tajunnut mitä tapahtui, mutta toivottavasti henkilökunta sai lisää voimaa jaksaakseen vetää illan loppuun asti. Emme jääneet seuraamaan.

ps. Kotona avasimme kuohuviinipullon. Kello oli vasta yksitoista, mutta skoolasimme, sillä totesimme vuoden vaihtuneen jo Suomessa. Istuimme verannalle ihmeellisen lämpimään yöhön  ja katselimme Palon suunnalla ammuttuja raketteja pitkään. Näimme niitä varmaan tuhansia. Kello oli puoli kaksi kun kömmimme vuoteeseen, kuohuviinipullo oli tyhjä, maailma parannettu, flunssani hiljaa. Onneksi olin nukkunut päivällä kahdet päiväunet.

Naapuriapu - mahtava asia

Tästä on aivan pakko kirjoittaa juuri nyt. Talvipakolaisuus meidän kohdallamme ei varmaankaan onnistuisi ilman naapuriapua. Ainakin se olisi ongelmallisempaa ja siihen sisältyisi kosolti huolta, murhetta ja rahanmenoa. Viime viikonlopun lumimyräkkä, jota täällä ihastelin ystävien Facebook-kuvienn kautta ja sitä seurannut sähkökatkos ovat siitä hyvä esimerkki. Jälleen kerran kiitos naapurille.

Nyt myrsky ei onneksi aiheuttanut meille vahinkoa, pakasteetkin selvisivät kuin ihmeen kaupalla noin vuorokauden sähkökatkosta. Mutta naapuri sai kyllä juosta kantamassa huolta marjoistamme.

Lähes tasan kaksi vuotta sitten naapuri kävi tarkistamassa, miten talomme oli selvinnyt edellisen yön myrskytuulista, oliko puita kaatunut tontilta. Ja oli, ainakin yksi. Mutta silloinkin me saatoimme jatkaa täällä rauhallisin mielin, koska ihana naapuri teki kaiken puolestamme: hoiti paikalle vahinkoarvioijan sekä metsurin, joka saattohoiti katuneen puun pinoon siististi pilkottuna, miehet, jotka korvasivat rikkoutuneen tv-antennin uudella.  Katon paikkaus saattoi onneksi odottaa kevään tuloa. Lastemme perheiden jouluvietto olisi varmasti ollut alavireisempi, jos he aatonaattoiltana olisivat törmänneet tuon näkymän keskelle ja tv:stä olisi tullut pelkkää lumisadetta. Kiitos naapurille siis silloinkin. Naapurin ansiostahan talo oli myös lämmin jälkikasvumme asettua asumaan.
.
Eikä naapuri ole ollut vain ystävä hädässä. Hän katsoo, että kaikki on kunnossa, kastelee keittiön pöydälle nostetut kukat, kaataa vettä viemäreiden hajulukkoihin, katsoo ettei lämpötila laske liian alhaiseksi, auraa tarvittaessa pihatien. Kerran ollessamme talvea lähes toisella puolen maapalloa naapuri kävi myös pudottamassa katolta lumet, kun pelkäsi kuorman käyneen liian painavaksi. Mikä onni meitä onkaan kohdannut, kun meillä on tuollaiset naapurit!

Tietenkin ainakin osan tuosta kaikesta voisi teettää talonmiespalvelulla. Kävisivätkö he sitten joka myrskyn aikana tai heti sen jälkeen katsomassa että kaikki on kunnossa, kastelisivatko he kukat, tarkkailisivat ketä liikkuu meidän tiellä, auraisivat tien auki silloin kun lapset haluavat maalle lomailemaan tai minä tulisin kotiin hankien ollessa korkeimmillaan. Hyvästä rahasta varmaankin, ja tietenkin on asennettavissa kaikki mahdolliset hälytyslaitteet, jotka vievät signaalia eteenpäin, vartiointiliikkeelle, talonmiespalvelulle, kahdenkymmenen viiden kilometrin päässä asuvalle sukulaiselle, piippaisi meidän kännyköihimme tänne...

Rahalla selviäisi tietenkin monesta asiasta, mutta tämä meidän naapuriapu on omaa luokkaansa. Tässä ei liiku raha, ei kierretä veroja. Tämä on mahtavaa rinnakkaiseloa. Minä vain mietin sitä, että miten korvata tuo kaikki apu. Sillä kesällä samaan pakettiin kuuluu tietenkin jatkuva oikeus hakea salaattia kasvimaalta, luomuviljeltyjä porkkanoita pussissa, mahdollisuus poimia tyrniä naapurin kasvimaalta. Jopa kuolleen hiiren poistamisessa sähkökaapista oli naapuriapu käytössä. (Vasta kolmannella kerralla osasimme ja uskalsimme tehdä sen ihan itsekin.)

Ja saimmehan me vihdoin, siis tänään, hankittua sen oman agregaatinkin naapurin huolia sähkökatkojen aikana helpottamaan. Nolottaa kertoa, naapurin ehdotuksesta - kuinkas muutenkaan.  Niin, ja naapurin hankkimana tietenkin...

Loka-autoa odotellessa

Ei minun pitänyt juuri nyt kirjoittaa mitään. Olin ajatellut olla tuolla varvikossa jahtaamassa mustikoita. Mutta áamupäivän kahvihetkeä rantalaiturilla (tänä kesänä ensimmäistä kertaa) vietettäessä tuli puhetta, että pitää varmaan tilata loka-auto käymään.

Meillä on umpikaivo. Mitään antureita ei ole, joten kaivon tyhentämisen tarpeen huomaa vasta sen täytyttyä: vessaa vetäessä kuuluu "kurnuttava" ääni. Samaan aikaan miehen korviin osui peruuttavan isomman auton ääntä ja kavutessamme talolle kuului selvä kaivontyhjennyksen ääni. Se on juuri nyt naapurissa. Ei kuin soittamaan ja varmuuden vuoksi mies vielä kipaisi naapuriin sanomaan, että tulisitte seuraavaksi meille. Lupasi.

Mies avasi portin valmiiksi, poisti turhat rakennelmat ja kukkapurkit kaivon läheltä. Minä otin koiran sisään ja nyt se on vinkunut oven takana varttitunnin, mutta autoa ei ole vain kuulunut. Mihin lie jumittunut. Vaikka puikoissa olisi joku "kesäkuski" niin eksymisen vaaraa hänellä ei pitäisi olla, sillä matkaa tänne on vain noin 100 m.  Pari vuotta sitten kesälomasijaisen ajaessa autoa, olivat tyhjentäneet naapurin kaivon meidän sijasta, ihmettelimme missä on palvelu - lasku oli löytänyt tiensä postilaatikkoon. Totuuden nimessä täytyy sanoa että Minkkinen on palvellut meitä koko tämän, yli kaksikymmentä vuotta, todella hyvin ja nopealla toimitusajalla. Ei ole tarvinnut valittaa eikä juosta talvipakkasillakaan puuseessa värjöttelemässä.

Mutta nyt vain odotellaan. Mies varmisti juuri, että toden totta auto on jumittunut. Kuulemma mielenkiintoisen näköisesti naapurin talon nurkalle. Toivottavasti tarina päättyy "onnellisesti".