Matkalaukku tuunattu

Tuunaus oli kaiken lisäksi hauskaa puuhaa.

Kun koneellinen matkalaukkuja vyöryy hihnalle, on joskus työlästä löytää omansa samanlaisten joukosta. Siis tuunaamaan.

Kokopunainen laukku sai kylkiinsä hopeatarranauhat. Keskelle leikkasin samata tarrapaperista koirani figuurin ja alas vielä rivin pupujusseja ihmettelemään matkan päästä tätä jäniskoiraa. Ehkä kuitenkin vielä sidon laukun kahvaan perinteisessti vinokaitaleen pätkän. Eipähän kukaan voi sitten ainakaan väittää laukkua hihnalla omakseen.  

PS. Kerroin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin matkalaukusta, joka petti odotukset.  Tarinassa vävy lupasi hakea minulle toimimattoman tilalle uuden, ja hakikin. Sitä tässä siis tuunasin. Ja lukkokin tuntuisi toimivan. Vanha laukkuni lensi viime viikolla Afrikkaan Pikku-Myyn kanssa.

Takaisin lähisuhteeseen

Jaoin vuoteeni miehen kanssa ensimmäisen kerran kuukauteen. Niin, oman mieheni kanssa. Makuuhuoneen jaoin kahden miehen kanssa, toinen tuo aviomieheni - toinen uroskoiramme. 

Nyt opettelemme jälleen toimimaan yhdessä saman katon alla ja samassa pihapiirissä. Ja aika hyvinhän tuo näyttää yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella sujuvan. Tosin nyt paikalla on (koiran lisäksi) yksi mielipide lisää siihen kuinka asoita pitäisi hoitaa ja millä aikataululla. Aina nuo kaksi eivät ole samaa mieltä kanssani, mutta se lienee aivan luonnollista. Ja kyllä minä mieluummin valitsen eriävät mielipiteet, kun elämän yksinäni - vaikka ei menneessä kuukaudessa ollutkaan valittamista. Jotenkin olen vain tottunut jakamaan asioita hetki hetkeltä eikä vain whatsupin kautta tiivistäen.

Itsenäiset viikot antoivat kyllä voimaa ja avasivat mielen uudella tavalla. Asioitten tekeminen täysin omaan tahtiin - ihmeellisessäkin järjetyksessä - tuntui hyvältä. Viikko viikolta mieli rauhottui kiehuttuaan aina välillä omissa liemissään (en todellakaan ole ollut itsekseni tuppisuuna vaan keskustelu on käynyt vilkkaana)  ja viimeisinä päivinä tuntui, että saattaisin saada aikaa luovuudellekin, jos tätä jatkuisi. Mutta päinvastoin kuin ystäväni, joka vuosia sitten valitsi itsenäisyyden ja luovuuden, minä haluan kuitenkin yrittää sen luovuuden kasvattamista läheisessä parisuhteessa.

Ihminen on yksin. Sisälläni ei ole muita kuin minä ja minun ajatukseni, minun maailmankuvani ja pelkoni. Ehkä juuri siksi on nyvä, että ihmisellä on lähellään toinen, johon tukeutua kun oma usko itseen tai maailmaan horjuu. Kun aina muistaisimme, että puolisot eivät taistele toistensa kanssa, he seisovat yhdessä ja ojentavat kätensä toisilleen, aina kun tilanne niin vaatii.

Loma ja luovuus - vaikeita asioita

Olenko minä suorittaja, kun minulle on niin vaikea olla lomalla? Ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä, Välimeri loiskuu sinisenä, hyvää lukemistakin löysin omasta hyllystä. Mutta, kun en vain osaa.

Halusinko rakentaa kodin tänne siksi, että voisin kuljettaa töitä mukana toisin kuin hotelliin? Tuntisin itseni tarpeelliseksi. Molempina talvina täällä olen kirjoittanut sähköiseen muotoon vanhoja kirjeitä neljäkymmenluvulta yli viisisataa. Tälle lyhyelle lomallenikin otin niitä mukaan nelisekymmentä.

On totta, että juuri nyt on kestämätön helle eikä rannalla makaaminen varjonkaan alla luonnista sen vuoksi montaa tuntia kerrallaan. Mutta osaanko muutenkaan vaihtaa vapaalle? Kun menen uimaan, lasken matkaa: montako metriä uin tänään, 400, 600 - vain niin vähän. Hallissa yleensä paljon enemmän.

Suorittajan takaa löyty usein huono itsetunto, arvottomuuden tunne. Työelämäni päättyi työttömyysjaksoon, juuri hankitun akateemisen loppututkinnon käyttämättömyyteen. Vaikka vihdoin päädyinkin itse jo parikymmentä vuotta sitten suunnittelmaani tilanteeseen - omaehtoiselle varhaiseläkkeelle 58-vuotiaana - taisin saada jonkinmoisen henkisen kolhun: siirtymiseni ei ollut kunniakas. Sitäkö nyt paikkaan?

Olemme kaksi eläkeläistä talvea paossa etelässä. Puoliso osaa maata rannalla, mennä varhain nukkumaan, nukkua päiväunia. Lukea kirjaa, katsella jalkapalloa. Hänellä ei ole suorituspaineita.  Minä osaan tehdä omasta elämästäni aika lailla tukkoista haalimalla itselleni hommia. Nyt on työn alla yhden mielenkiintoisen blogin taltioiminen tyttärelle kommentteineen.  Jonossa odottaa äidin tädistään kirjoittaman kirjan saattaminen siihen muotoon, että voisin lähettää se luettavaksi hänen sukulaisilleen. Jossain hännän huippuna on oma kirjani, joka tarpoo suossa ja odottaa että saisin siihen uuden innon.

Totuuden nimessä: ei minua niinkään huolestuta tämä kaiken homman haaliminen - minä kun en taita olla noita loikoilijoita. Ja onko ihminen suorittaja, vaikka pitääkin työlistan "täynnä"? Olen pikeminkin huolestunut siitä, että luovuus tuntuu olevan aivan nollassa. Huomaan, että ommat, joita haalin, ovat lähinnä mekaanista toimintaa: puhtaaksikirjoitusta, copypastea... Minä kun olen luullut olevani luova ihminen.

Parin viikon päästä lupasin mennä kirjoittajakoulutuksen aikana aloittamamme palautepiirin tapaamiseen. Meitä on viitisen tyyppiä, jotka olemme kaikki jääneet koukkuun kirjoittamiseen. Lähetämme toisillemme tekstejämme, teemme harjoituksia joista annamme palautetta. Tapaamiset ovat hienoja tilaisuuksia olla yhdessä itsensä tavalla hullaantuneiden kanssa, vertaistukea sanalla sanoen. Mutta nyt minulla on valkoisen paperin kammo. Mielenkiintoisista tehtävistä en tahdo löytää mitää, mikä saisi aivoni liikkeelle. Juntti olo. Miten saisin tämän solmun auki?

Ensi viikolla palaan pohjoiseen. Tarkoitus on myös viettää aikaa hyvän ystävän luona maalla, sienestäen, ehkä kirjoittaen, ehkä maalaten, ehkä rempaten. Toivon, että avain luovuuteen on löydettävissä sieltä.