Sopeutumista II

Aaltojen  murtuminen rantaan kuuluu oleellisesti elämäämme niin täällä Malagassa kuin Päijänteen Rannallakin. Meren äärellä maininkien kumu on kuitenkin hallitsevampaa, koska metsän suhina puuttuu. Ja se kuuluu jopa silloin kun ei tuntuisi lainkaan tuulevan - aallothan ovat kuulemma seurausta siitä, että jossain on tuullut, ei välttämättä tässä ja nyt.

Liekö yksi sopeutumisen askel, että aamulla laskeuduin hiekkarantakävelylle ja sitten aallonmurtajan suojassa  aamu-uinnille. Suomessa se oli  tänä kesänä vain muutaman aamun ilo. Pilvien tummentamat aallot eivät kutsuneet pulahtamaan kylmänä pysyneeseen Päijänteeseen vaikka usein harrastan sitä läpi kesän säistä riippumatta.

Ensikosketus mereen on siis tältä syksyltä luotu. Nyt mietiskelen sitä, voisinko sitkeällä aamu-uinnilla pakoilla kuntosalia. Se sijaitsisi melkein yhtä lähellä kuin ranta ja tiedän, että tässä iässä kuntoa pitäisi jollain lailla pyrkiä kohentamaan. Mutta edelleen, niinkuin viime syksynäkin, kuntosali ei kutsu minua lainkaan.  Toisaalta, viimeistään joulukuulle tultaessa, merivesi on saavuttanut Päijänteen lämpötilan tai ainakin lähentelee sitä. Ja kuntosalin kuukausimaksu olisi alle kolmekymmentä euroa. Tarjolla olisi vaikka mitä yksilöjutuista erilaisiin ryhmiin, jogaa, pilatesta... vaiks mitä.


Viime talven pakoilin kuntosalia sauvakävellen ja omalla kolmenkilon kuntosalillani. Kyllä se nosti kuntoa ja tiputti painoa. Kevättalven hiihtolomallani kuitenkin huomasin, että jalkalihakseni eivät olleet ladun vaatimalla tasolla - tasamaa meni jotenkin, mutta pienikin lasku oli lihaksilleni liikaa. Vaikka en tänä talvena taidakaan hiihtää, epäilen ettei sauvakävelyt  sulata vatsarasvojani tai vahvista kyllin jalkojeni rapistuvia lihaksia. Mutta askel kerrallaan.

Kuusi kiloa kuudessa viikossa

Tasapaioa etsimässä. Tässä kutomisen ja kirjan kesken.
Aamun sauvakävelyn ansiosta askeleitakin jo reilu 12.000.

Siitä on kuulemma kirjoitettu  kirjakin. Oma painonpudotukseni/kunnon kohentaminen etenevät huomattavasti maltillisempaan tahtiin. Mutta eilen aamulla minulla oli vyötärö, tosin se katosi iltaan mennessä. Jos se ensi viikolla pysyisi iltaan asti.

Kunnon kohottaminen on ollut agendana kaikki nämä viikot siitä alkaen, kun kerroin aktiivirannekkeestani.  Kaksi-kolme viikkoa sosiaalista seurustelua vuoden lopulla, itsenäisyyspäivä, Joulu ja uusivuosi tosin asettivat omat haasteensa. Ja minähän olen aika nöyrä myöntymään kaiken hyvän syömiselle. Nyt on palattu arkeen.

Ihme kyllä aktiivirannekkeen asettamat askeltavoitteet ovat täyttyneet lähes joka päivä, usein puolitoistakertaisina. Puntarissa tuo kuitenkin näkyy vasta kilon pudotuksena. Hiljaa hyvä tulee, jopa ajatellen aivan valmis. No, se ei taida ihan niin mennä.

Olen kuitenkin ollut tyytyväinen itseeni, kai nyt vähän saa kehua. Lankku pysyy parhaina kertoina jo kolme minuuttia, alussa 30 sekuntiakin oli aivan tuskaa. Kyykkyjä kertyy tavallisesti kuitenkin vain parikymmentä yhtä soittoa, mutta päiväsaldo on usein kuitenkin korkeampi.  Tosin kyykkyhaasteeseen verrattaessa olen jämähtänyt jonnekin 5. päivän seutuville. Lonkat yleensä hanaavat vastaan, jotta saldo kasvaisi.

No, pitkään on vielä kuljettava. Useimmat puolihameet olen siirtänyt ylähyllylle laatikkoon, niin monen sentin päässä olen vielä tavoitteestani. Mutta se 6 kiloa 6 päivässä: ystävätär oli puolisoineen aivan innoissaan. Ovat nyt menossa puolivälissä ja vyötäröstä on lähtenyt jo 9 senttiä. Ehkä juttua valaisee hiukan se, että käyvät kuulemma 2 kertaa viikossa uimassa, kolmasti kuntosalilla ja muina päivinä sauvakävelevät. Siis - siihen nähden oma kilon pudotukseni tuntuu aiha hyvälle. Minun sauvakävelylenkkini on vain reilu neljä kilometriä.  Kohtuus kaikessa ja niitä juhlavuoden vauvasukkiakin täytyy ehtiä kutoa ja sitten ne kirjahaasteet. 

Harrastus vai oravanpyörä?

Voidaanko puhua kirjallisuudesta harrastuksena, jos ei osaa nukahtaa jollei kirja ole ollut käsissä jonkin aikaa? Joskus siinä vierähtää vartti, joskus parikin tuntia. Joka tapauksessa olen liittynyt pariinkin Facebook-ryhmään, joissa kirjat ja kirjallisuus ovat pääosassa.

Kirjakauppaan syksyllä talven kirjoja ostamaan lähtiessä mietin kuumeisesti, mitä kirjallisuutta nyt pitäisi ostaa. Mukana on usein Suomalaisen kirjakaupan mainoslehti, jossa on lueteltu syksyn uutuuksia ja tarjouksia. Uuttuudet viehättävät, mutta niiden hinnat eivätkä painavuus. Usein päädynkin ostamaan parin vuoden takaisia kirjoja, joista on jo ilmestynyt pokkariversiot. Tänä vuonna mukaan tuli mm. kolme Enni Mustosta ja kolme Sirpa Kähköstä.

Vuosi sitten serkku kantoi tänne Malagaan lähes kaikki Finlandia-ehdokkaat. Ja jotain tulee aina lastattua matkalaukkuun kotihyllystäkin. Lukua odottavat Joenpellon Tuomari Myller hieno mies Dalailaman Maailmankaikkeus atomissa, Aki Ollikaisen toinen eli Musta satu, Hiski Haukkalan Suomen muuttuvat koordinaatit. Siis ihan laidasta laitaan. Silti "järkevän" lukemisen keksiminen on aina haaste. Siksi nuo Facebook-ryhmät.

Hienoa! Lukemalla minulle tuttujen kirjojen arvosteluja tai kommentteja niistä, olen selvästi löytänyt ihmisiä, joita viehättävät samanalaiset kirjat kuin minuakin. Heidän kauttaan pääsee etenemään vaikka kuinka pitkälle uusien mielenkiintoiseten kirjojen maailmaan. Ja siinä sitten sudenkuoppaa. Roikun nykyisin Facessa aivan liian pitkiä aikoja. Ystävien postaukset hukkuvat kirjallisuuden ystävien ja Helmihaasteiden postauksiin. Ajatukseni hajoavat ja ehdin tehdä entistä vähemmän sitä mitä olen aikonut. Oravanpyöränsä itse kullakin.

Jakamistalous - kaikkea tarvittavaa ei tarvitse omistaa

t

Talkoot mikä ihana asia tehdä asioita ystävien kanssa.
Tässä siivotaan pihapiiriä hakkuitten jäljiltä.

Malagan sade on jatkunut eilisestä alkaen. Yksinkertaisten lasien huushollissa laitettiin lämpöpumput ensimmäisen kerran tuottamaan lämpöä, työhuoneessa patteri on päällä. Olen pukeutunut villapaitaan, pitkään hameeseen, legginsseihin ja villasukkiin. Nilkoissa on vielä kylmä.

Jakamistalous, tavallaanhan elän siinä nytkin. En omista tätä asuntoa, en tuota lämpöpumppua vaan maksan niiden käyttämisestä. No, ehkä normaalia vuokra-asumista ei ihan tarkoiteta puhuttaessa jakamistaloudesta, aiheesta, josta on Ylen sivuilla  juttua otsikolla  Arki, jossa ei tarvitse omistaa kaikkea.

Jollain tavallahan Suomessa on aina ollut jakamistaloutta. Mitä muuta ovat olleet talkoot, koneitten ja autojen lainat ja vastavuoroiset toisen auttamiset? Itse taidamme olla varsinaisia kestolainaajia. (En tarkoita tyyppiä, joka lainaa tavaran ja unohtaa sen omaan hyllyynsä.) Ja TI  eli tee se itse -kerhon  puitteissa on tässä perheessä ja kavereitten kanssa puuhattu yhtä sun toista vaellusrekien rakentamisesta mökkikalusteiden talviteloille laittamiseen ja terassien rakentamiseen.

TI-kerho, jakamistalouden yksi perusyksikkö, työn touhussa.
Klapeja syntyy ystävän traktorin perässä olevalla sirkkelillä.

Viime vuosina me olemme olleet monessa asiassa saamapuolella ja iän karttuessa tuo epätasapaino varmaan vain kasvaa. Meillä ei ole enää pakettiautoa tai peräkärryä, mutta tarvittaessa sellainen on aina löytynyt lainaan. Syksyllä ennen lähtöäni tänne yksi ystävämme testasi uutta ränniharjaansa meidän ränneihin, yhdessä putsattiin ne kuivista lehdistä ja neulasista. Sitä ennen nostettiin pumppu talviteloille ja kesäkalusteet suojaan. Saamamme avun vuo on ollut vahva.

Yritän kuitenkin muistaa että vuosien varrella erityisesti mies on aina ollut ystävien ja naapureiden apuna siellä missä on tarvittu: raivaamassa metsiä, rakentamassa talkoilla autotallia, mökkiä, tekemässä lisäeristeitä, kaatamassa puita, lainannut peräkärryä ja pakettiautoa. Ruohonleikkuukone kulkee tarvittaessa langon pihassa, heidän trimmerinsä taas meidän tienvieriä. Sahat ja sirkkelit tekevät töitä siellä missä niitä tarvitaan. Talveksi Malagaan varaamani kirjat kävivät kesällä "koeluvussa" ystävällä ja pelargoniani talvehtivat hänen kellarissa. Kälyn kuvakirjaan  skannasin vanhat kuvat. Ne ja tekstit asettuivat aloilleen minun taittoni kautta. Kiitokseksi sain intalaista päähierontaa.

Tehdään siis sitä mitä osataan, tullaan avuksi ja autetuiksi. Ystävyys rakentuu paljon yhteisten hetkien kautta, eikä vähiten silloin kun tehdään jotain tarpeellista. Ja totta on myös se että, kun ei itse enää uskalla kiivetä katolle, tarvitsee toisten apua. Ihana, jos silloin on olemassa joku, jolta sitä pyytää.

Itse olemme toimineet vain kaveripiirissä eikä siinä ole raha ollut liikkeessä. On hienoa, jos  esimerkiksi aikapankkien kautta löytyy  tapa, jolla apua voisi pyytää ja antaa myös laajemmin. Nyt osaavia käsiä ilman tekemistä on liian paljon. Niiden saaminen töihin ja sen järkevä verottaminen ja kaikkien autetuksi tuleminen ovat todella tärkeä asia. Kunpa poliitikot osaisivat säätelytyössään ajatella asiaa yhteisen hyvän kasvattamisen eivät valtion rahakirstuun keräämisen kautta.

Sadepäivän ratoksi

Onneksi edes joskus sataa täällä Malagassakin. Saa hyvällä omalla tunnolla olla kotona ja tarttua kutimeen. Lankavarastoni eivät ole häävit, mutta jotain sentään löytyi. Sain mieheni kaulaliinan edes alkuun.

Nyt loppui sade ja jatkuu mahdollisesti vasta kahden päivän päästä. Mutta niin melkein loppui lankakin. En ole onnistunut löytämään tästä kaupungista vielä kunnon lankakauppaa. Kiinalaisten kaupoissa on pelkkiä akryylilankoja ja mikä hämmästyttävintä Corte de Inglesin lankavalikoima oli sekin todella surkea. Ja sielläkin villa/silkki/puuvillalangat olivat vähemmistönä.

Olen kävellyt joskus tuolla vanhassakaupungissa käsityöliikkeen ohi jollain kapealla kujalla. En tiedä onko se enää hengissä, ainakaan en ole törmännyt siihen toistamiseen. Voihan olla, että senkin paikalla on nykyään joku baari, burgeripaikka, ikkunassaan paria kallista hamosta esittelevä butiikki tai ulkolaisen kauppaketjun halpamyymälä. Näin on käynyt monen pikkuliikkeen kohdalla.

Laatikoistani löytynyt lanka on ihanaa todella pehmeää merinovillaa. Olin varmaan aikonut alunperin tehdä siitä itselleni ranteenlämmittimet (koska mua aina palelee, kun teen töitä tietokoneen ääressä). Nyt se istuu mielestäni todella hyvin miehen tummansinisen villakangastakin kanssa. Hämmästyksekseni mieskin hyväsyi värin vaikkei se harmaa ollutkaan.

Suomalaiset verkkokaupat, joiden sivuilla kävin eivät halunneet lähettää tuotetta ulkomaille. Onneksi pohjoisen ja etelän välillä on kuitenkin liikennettä. Näin viimeistään itsenäisyyspäivän aikaan minulla on lisää lankaa kaulaliinan saattamiseksi loppuun. Samaa väriä ei tietenkään enää löytynyt joten mukaan täytyy kutoa sitten sitä harmaata.

Mieli vastustaa kuntosalia

Kun lattialta ylösnouseminen ei suju enää vaivatta, kun viimetalvinen onnettomuus jätti pysyvää vaivaa oikeaan takareiteen - kai silloin pitäisi turvautua kuntosaliin? Onko pakko?

Noin kahden korttelin päässä on kuntosali. Karvan alle kolmellakympilllä kuukaudessa pääsisi käsiksi kaikkiin herkkuihin, niin lupaa ainakin mainoslakana. Tarjolla on laitteiden lisäksi pilatesta, zumpaa, joogaa, bodypumppia... pitkä lista kaikenlaista. Tiedän, että jos mielin nousta lattialta reippaammin  tai ylipäätään päästä ylös vielä parin vuoden päästä, siitä kaikesta (valikoiden) olisi minulle hyötyä. Mutta kun vastustaa!!

En saa aikaiseksi lähteä edes tutustumaan, vaikka pari viikkkoa sitten päätin mennä kirjoille marraskuun alusta. Elintasorannekkeeni (siis se aktiiviranneke) on saanut minun näkemään kuinka paljon päivässä pitää vähintään liikkua -  kolme kävelylenkkiä. Päijänteen rannalla se onnistui ilman muuta, jo tontilla kävely - puiden haku saunalle, rannassa käynti, nikkarituvassa poikkeaminen ja naapurissa pistäytyiminen toivat askeleita aika lailla - siis ihan arkiliikunta. Lisäksi koira vaati osansa. Siinä se. Ja ranneke ilmoitti iloisesti että tavoitteeseen on päästy ja se on ylitettykin - 12000 askelta ei ollut pulma.

Täällä 10000 askelta tuottaa joinain päivinä tiukkaa, illalla täytyy keksiä vielä jotain että ranneke palkitsee. Kuntosali varmaan auttaisi tuossa. Vatsalihakset hoituisivat, ehkä jalan lihaskin alkaisi toimia paremmin, issias lopettaisi itsestään ilmoittelun. Mutta se olisi minulle suorittamista. Haluaisin nautintoa.

Aamupäivällä kävelin rannalla, pysähdyin kahville, juttelin puolen tunnnin puhelun Suomeen ystävättärelle. Hän ymmärsi vastustukseni, hän inhoaa  kuntosaleja ja aikaan sidottuja asioita. Mutta hän on äitinsä omaishoitaja kahden kerroksen rinnetalossa. Arkiliikuntaa tulee ihan itsestään.

Puhelun jälkeen kävelin vesirajassa, keräsin kukkapurkin mullan peitteeksi valkoisia pikkukiviä ja simpukanpalasia - huuhtelin niitä ja jalkojani aalloissa. Etenin hiljakseen, nautin ja annoin ajatukseni kulkea vapaasti. En todellakaan kaivannut kuntosalille.

Nyt siis vain täytyisi saada itseään niskasta kiinni ja kehittää kunto-ohjelma, jonka voin toteuttaa kotona. Jumppamatto löytyy ja se 3 kilon kuntosalli. Vatsalihasliikkeet vaativat mietiskelyä. Syväkyykkyjä tehdessä napsuvat nivelet pahasti ja oikea takareisi kramppaa. Siis jotain muuta. Katsotaan kuinka mummin käy. Sinne kuntosaliin en nyt kuitenkaan lähde. Alan googlettamaan piirustus- tai maalauskursseja - kai sellaisia tästä Picasson synnyinkaupungista pitäisi löytyä. Kerro tai laita linkki, jos tiedät jonkun.

Laatuaikaa ja avaruusmusiikkia

Ulkona on pimeä. Työhuoneen ikkunaan loistavat katetraalin valot, lentokone toisensa jälkeen laskeutuu, vilkkuva valoviiva liikkuu oikealta vasemmalle. Malagan kenttä on kiireinen.  Minä en ole.

Mies on katsomassa jalkapalloa, koira makaa olohuoneen matolla, sytyttelin sille juuri muutamat valot ettei se luulisi yön tulleen. Nyt on vasta ilta. Aktiivisuusrannekkeesta huolimatta olen istunut viimetunnit työpöydän ääressä. (Askeleista puuttuu vielä ihan liikaa, mutta tämänkin aamun jouduin lahjoittamaan migreenille. Selityksiä näköjään löytyy.)

 Luin jälleen kerran vanhaa käsikirjoitusta, josta en osaa päästää irti. Se  pitäisi varmaan haudata piironginlaatikkoon ja unohtaa, mutta jokin siinä vain vetää minua puoleensa. Haluaisin kirjoittaa sen vielä kerran - jos se sitten kelpaisi jollekin julkaistavaksi. Olen kuin äitini kopio.

Kyllä minä tiedän, ettei minusta ole kirjailijaksi, ei ollut taiteilijaksikaan, ei tanssijaksi, ei musikantiksi. Proosallisemmista asioista piti palkkansa ansaita. Mutta osasta haaveita tuli rakkaita harrastuksia, joista juuri tälläisenä iltana on ihana pitää hetki kiinni.

Puhutaan  laatuajasta, minäkin olen varmaan puhunut. Mitä se on? Viihtyminen itsensä kanssa varmaan kuuluu siihen kastiin, vaikka ei katakaan koko käsitettä. Vietän minä laatuaikaa monella muullakin tapaa. Nyt kuitenkin tuntuu ensimmäisen kerran Malagaan paluun jälkeen, että olen kotona, rauhassa, kiireettä - ja nautin siitä. 

Kolmen migreenipäivän jälkeen alkavat aivotkin vihdoin raksuttaa. Onneksi sentään selviydyin eilen illaksi miehen kanssa konserttiin. Laatuaikaa sekin oli.  Oli nautinnollista istua musiikin kylläsmässä tilassa. Star wars -elokuvista tutut näyt ja tunnelmat täyttivät mielen. Tajusin, että minulle - ja varmaan miljoonille muille - avaruuden äänimaalma on Williamsin muovaama, siis amerikalainen. Toinen oivallus oli, että klassista musiikkia on kaikkiallla - vaikka emme sitä aina tajuakaan ( -no,  tuo on käynyt mielessä jo aiemminkin). Jokainen lapsikin pystyy tunnistamaan näitä kappaleita kahden ensimmmäisen tahdin kuultuaan - ja minä ihmelin aina, kun isäni pystyi tunnistamaan aikansa tai aikaansa edeltävät sävelmät lähes järestään kaksi kolme tahtia kuultuaan.

Aivotoimintani vilkastumisesta kielii myös se, että aloin suunnitella uuden kotimme sisustusta taas askelen eteenpäin. Hämmästys oli suuri kun mieheni (jälleen kerran muuten) olikin sitä mieltä, että ajatuksessani oli  itua. Itse asiassa hän vei sitä pidemmälle, kuin olin itse uskaltanut ajatellakaan. Katsotaan nyt sitten, tuleeko pesu- ja kuivauskoneitten yläpuolelle seinään kaapit, johon saan sulkea piiloon pesuaineet sun muun roinan koneitten päältä ja lapsivieraita ajatellen turvaan pesualtaan alakaapista.

Elämähän on yhtä laatuaikaa, kun ei ole migreeniä.

Lisää aktiivisuusrannekkeesta

Joku viikko sitten kerroin hankkineeni elintasorannekkeen, kuten tuota aktiivisuuranneketta itse kutsun. Nyt olen huomannut, että tutkimukset eivät imartele niiden vaikutuksia. Ne eivät kuulemma välttämättä auta laihtumaan tai pitämään kuntoa yllä. 

Kuvittelen kuitenkin edelleen, että eläkkeellä oleva mummi, kuten minä,  yrittää tehdä kaikkensa jotta ainakin liikkumiselle asetetut minimivaatimukset täyttyisivät.  Osa syy on tietenkin pihiys: kun on ostanut laitteen, sitä pitää myös käyttää, siitä täytyy saada jotain etua.  Toinen lienee perusvelvollisuudentunto, joka tuntuu olevan yksi kaltaisteni omainaisuus - ei siis yksinkertaisesti kehtaa olla tottelematta.

Siksi kai minäkin eilen illalla yritin keksiä vaikka mitä liikehdintää yksin valveilla ollessani, jotta mittari suostuisi vilkuttamaan maaliin pääsemistä. Tein kyykkyjä ja tanssin itsekseni pimeässä sambaa - palkitsihan mittari minut. Pään tyynyyn laittaessani olin jopa hieman ylittänyt tavoitteen. Se tuntui migreeniaamun jälkeen hienolta, sillä olinhan noussut sängystä vasta puoli yhdeltä. Vaikka migreenin särky olikin tuolloin tauonnut eivät siihen liittyvät tyhmyys ja päättämättömyys olleet kaikonneet. Ruuanlaitto ei maistanut ja aamukävely veikin rannan Xiringuitoon syömään.  Tänään kuitenkin jo lounastettiin kotona. Mutta päivän askeltavoitteessa olen vasta puolessa - joten kone kiinni ja liikkumaan. (Tätä tekstiäkin aloin väsäämään vain siksi, että ranneke saisi latautua rauhassa.  Hyvä tekosyy istuskeluun?)

Kolmen kilon punttisali

Aika vaatimaton varmaan monen mielestä, - mutta sellainen minulla vain on. Ja miksi juuri kolme kiloa? Pari vuotta sitten tänne Malagaan ilmestyi pari tanskalaistaTiger-kauppaa. Siellä myydään vaikka mitä pyöröpuikoista, tanskalaisista pikkuleivistä, halpoihin maalaustarvikkeisiin ja erään kerran bongasin siellä myös hellyttävän näköiset 1,5 kg vaaleanvihreät käsipainot ja vaaleanvihreän jumppamaton.

Se punttisali on, totuuden nimessä, kylppärimme, jonka alakaapista punnukset löytyvät. Toisin kuin jumppamattoa, joka lymyilee työhuoneen yläkaapissa, punnuksia pyrin käyttämään ainakin lähes päivittäin.

Aluksi jokusen kerran pilateksesta lainattua lämmittelyä: sisemmät vatsalihakset jännittäen nikama nikamalta päätä alas, jalat kevyesti harallaan, polvista joustaen, hengitys mukaan, kädet 'syvälle' lattiaan (tosi hyvä liike saada ruoto heräämään). Aika usein huomaan hyppääväni suoraan lämmittelyn yli. Pienessä haara-asennossa parikymmentä kertaa vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellä 1,5 kilon punnus korvan vierestä yläviistoon kohti kattoa, katse seuraa, kylki venyy, tuntuu lonkassa (tästä kiitos ystävälleni, fysioterapeutille, joka teetti liikettä minulla tosin ilman painoja). Sitten kolmekymmentä kertaa korvan vierestä suoraan kohti kattoa - välillä molemmat kädet yhtä aikaa tai sitten vuorotellen. Vielä suoraan etukautta alas milloin mitenkin, yhtä aikaa, vuorotellen, ... ja sitten vielä jotain vatsalihaksille ja jaloille. Jos muistan. Siis aamujumpaa ei ihan omasta päästä vaan vähän leikkaa liimaa askartele tyylillä eri lähteistä lainaten.

Älyttömän hyvin tiedän, että tämä ei ole kummoinenkaan kuntoilu (mutta allit ovat hiukan siistiytyneet). Yksi ystävä on kuitenkin sanonut, että yksikin liike jotain on enemmän kuin ei mitään. Siihen luotan ja siksi yritän vetää tämän minijumpan, ellei sitten ole liian kiire laittamaan aamupalaa, puhelin soi ja koko jumppa unohtuu - tai tapahdu jotain muuta, mikä saa minut muistamaan kuntoilun vaikka vasta parin päivän päästä.

Kohta jäävät punnukst tuonne alakaappiin. Vaikka olenkin onneton tavaroitten edestakaisin roudaaja, niin punnuksia en matkalaukussa kuljettele. Päijänteen rannalla olisi miehen punnukset, muistelen 5 kg kappaleelta. Jostain syystä ne saavat ihan rauhassa nököttää siinä makuuhuoneen lipaston alla.

Olen vakavasti miettinyt, että pitäisikö minun hankkia sinne omat punnukset.  Toistaiseksi olen luottanut, että maalla omakotiasumiseen liittyy niin paljon kaikkea liikuntaa etten erillistä punttisalia tarvitse. Voit olla eri mieltä.

Kieli on avain asettumisessa yhteiskuntaan

Pidennetty viikonloppu Portualissa oli tervetullut tuulahdus ja
lääkitsi  nuokkuvaa luovuuttani oikein kunnolla.

Luin viisi puheenvuoroa kotouttamisesta Ylen sivulta. Juttu on julkaistu jo kuukausi sitten, mutta se osui silmiini vasta tänään. Otsikko on lainaus yhdestä puheenvuoroista. Järkeviä ajatuksia vaikeasta asiasta, jonka päämäärä sinällään on selkeä: saada ihmiset tuntemaan olonsa kotoiseksi siinä maassa missä ovat. Se on tärkeää, sillä jokainen tarvitsee paikkansa.

Minun hyvin alkaneet kieliopintoni ovat lopahtaneet kuin kanan lento. Tarkoitukseni on saattaa kana jälleen ilmaan tai jopa vaihtaa elukkaa, johonkin pitkäjänteisemmin liihottavaan. Huono omatunto? Kyllä - ja ei kuitenkaan.

Huono omatunto sen tähden, että olen näin vapaaehtoisesti  pidentänyt aikaa, jonka seison ainakin toinen jalka tämän espanjalaisen yhteiskunnan ulkopuolella. Ei hyvä. Miten nopeasti verbit ja muutkin sanat, ei sen puoleen,  karisevatkaan päästä (tässä iässä). Kun ei hallitse kieltä, tuntee itsensä tyhmäksi ja sivustakatsojaksi. Se ei ole palkitsevaa. Jos vaikka ymmärtääkin jotenkin mitä toinen sanoo tai mitä tapahtuu ja haluaisi kertoa siihen mielipiteensä, ei pysty ilmaisemaan itseään. Jos vaikka löytääkin oikean sanan, saa mutoiltua jonkinlaisen lauseen, tapahtuu se aina liian myöhään. Tilanne on mennyt ohi ja mielikuva minun tyhmyydestäni on vahvistunut niin itsellä kuin sillä vastapuolellakin. Ja vielä pahempaa, vaikenemiseni voi tulkita myös välinpitämättömyydeksi, töykeydeksi tai jopa vihamielisyydeksi - tai ei kai sentään.

Ja miksi ei sittenkään huonoa omaatuntoa? En ole ehtinyt opiskella kieltä, kun minulla on ollut niin paljon muuta mielenkiintoista. Toki olin kipeänä ja toki olin reissussa, toki meillä on ollut vieraita. Mutta ei syy ole niiden, sillä flunssaa lukuunottamatta olen nauttinut niistä. Minun ajatukseni vain ovat olleet kiinni muussa, toki kaikessa luettelemassani, mutta myös uusien ajatusten löytämisessä, luovuuden vaatimassa huomiossa.

Huomaan oppineeni jotain ratkaisevaa. Ymmärrän rajallisuuttani entistä paremmin ja että kaikkea ei pysty tekemään. Nautin siitä mitä teen, ainakin useimmiten, enkä pyri hallitsemaan kaikkea. Valitsen mielummin rästitehtäviä kuin elämän ohikiitävyyden murehtimista.

Lomakoti?

Onko tämä lomakoti, jossa nyt olen, malagalainen kerrostalo? No, juuri nyt sanoisin: toipilaskoti. Ei. Tämä on koti, jossa perhe elää arkea. Joskus sen katkaisee ystävien kyläilyt, lasten perheitten lomailut, juhlapyhät.

Eläkeläisen elämään kuuluvat kodin arkipuuhat, siivoukset ja pikkurempat, asioitten hoitaminen, kaupassakäynti, ruuanlaitto.  Aamulla herätään useimiten iman kellonsoittoa, askareet seuraavat toistaan kuin lanka johon on valmiiksi tehty solmuja määrävälein. Kerä kiertyy auki milloin nopeammin milloin hitaammin. Välillä käydään kävelyllä (jos voidaan, juuri nyt ei), kahvitellaan auringonpaisteessa ulkona ja seurataan elämää ympärillä.

Ilman jonkinlaisia harrastuksia eläkeläisen elämä olisi yhtä aamupuurosta toiseen raahustamista. Viime viikolla ostin viisi metriä liiankin ohutta raidallista pellavakangasta. Siitä tulee uusi kaksinkertaisena kyllin vahva arkiliina olohoneeseen sen alati pölyä keräävää lasipöytää peittämään. Yksi sivu on puoliksi ommeltu, pienin pistoin käsin. Jatko odottaa toipumista. Minulla ei ole ompelukonetta, mutta onpa mielekästä tekemistä.

Viimeiset viikot olemme miehen kanssa opiskelleet espanjaa. Kumpikin tunnista kahteen tiiviisti oman koneensa ääressä. Iltamme muistuttaa siis aika paljon keskivertosuomalaista perheen yhteistä arkista iltahetkeä, jossa kaikki näppäilevät puhelintaan, tablettiaan tai tuijottavat tietokoneen  tai television ruutua.

Ilta päättyy erityisesti nyt, kun minä olen tähän sänkyyn sidottu, yhteiseen hetkeen kylki kyljessä. Kummallakin on käsissään oma kirjansa. Läheisyys on silti olemassa.

Ja tietenkin mekin otamme hetkittäin ilon irti elämästä. Nautimme yhdessä viiniä ja juustoja - paranname maailmaa ihan liian kanssa, käymme ulkona syömmässä, elokuvissa, konsertissa. Mutta me emme ole täällä lomalla, emme täällä emmekä Suomessa. Miehelle tämä on virallinen koti ja hän on osittain verovelvollinen Espanjassa, ei nauti Suomen sosiaaliturvasta.

On kirjoitettu paljon Suomesta ulkomaille pakenevista, verovelvollisuuttaan välttelevistä eläkeläisistä. He kun häipyvät lomailemaan koko eläkkeen edestä. Ja miksi he niin tekevät? Osa siksi ettei fysiikka kestä Suomen kovaa talvea, liukkautta ja lumitöitä, pimeyttä. Osa siksi, että rahat riittävät elämiseen paremmin Espanjassa tai Portugalissa. Tietenkin on aina olemassa ne ökyrikkaat, joiden rahat riittäisivät vaikka missä elämiseen, jotka muuttavat rahan perässä - vaikka se on jotain, mitä heillä jo on. Mutta miksi he eivät saisi? Sama laki koskee kaikkia suomalaisia, miksi joku saisi siitä nauttia ja toinen tekee mielestämme rikoksen tehdessään samoin.

Hups, kuinka liukahdinkaan paatoksen puolelle. Se näyttää olevan tosi helppoa. Summa summarum, koti Espanjassa ei ole lomakoti, ainakaan meillä. Meillää on kaksi kotia ja kummassakin riittää arkea ja riemuja yllin kyllin. Se, että oppii elämään kahdessa kodissa, vei tietenkin oman aikansa. Aivan kuin ennenvanhaan: juuri se mitä tarvitsit oli kaupungissa tai sitten mökillä, riippuen siitä missä olit. Kunnes oppi hankkimaan kaksi leivänpaahdinta, kahdet saappaat ja tulemaan toisaalta toimeen osan vuotta sillä tavaralla, jonka tiesi odottavan siellä toisaalla. Minä olen ehkä tämän kurssin keskivaiheilla.

PS. Eläkeläisyyden kaksisuuntainen häiriö: toiset ajattelevan sinun olevant koko ajan lomalla ja itse et osaa ajatella elämääsi lomana.

Kielen opiskelua

Lehtien luku on hyvää kieliharjoitusta. Niistä täytyy yrittää selvittää ainakin tärkeimmät otsikot. Tässä lehdessä, jota luettiin kauppahallireissulla,  kerrottiin satamaan rakennettavasta 35 kerroksisesta hotellista. Kielitaito ei vielä kertonut oliko asia jo päätetty vai vasta haaveissa. Takana tuntui olevan kuitenkinn quatarilainen raha.

Tässä ollaan pysähdytty kauppahalliseissulla nauttimaan mielestämme kaupungin  parasta maitokahvia hallin viereiseen Canastaan.

Meillä on uusi harrastus. Istumme kumpikin koneittemme ääressä, mies keittiössä tabletin kanssa, minä kannettavan kanssa työpöydän ääressä olohuoneessa. Opiskelemme. Kumpikin omaan tahtiinsa. Poika tämän keksi. Duolingo-kieliohjelman netissä. Minä olin pyytänyt miestä järjestämään meille kotiopettajan marrakuun alusta, mutta tämä tuntuu nyt tosi hyvälle. 

Vaikka luin monta vuotta italiaa yliopistossa, ei sen kääntäminen "naks" espanjaksi olekaan ollut ihana yksinkertaista. Jouduin aloittamaan aika nollasta - niin ainakin alkutesti sanoi: 1% sujuvuus.

Webbikurssin monta hyvää puolta
Se muistuttaa joka päivä olemassaolostaan sähköpostiin, jos olet jättänyt tehtävät tekemättä. Se ei maksa mitään. Sen lyhyet tehtävät ja nopeasti saatu palaute (ahkeroinnin kertominen grafiikan muodossa, osaamistason edistymisen seuranta, virtuaaliset palkinnot) koukuttavat kummasti ahkeruuteen. Koneella sujahtaa aikaa helposti ainakin tunti tai parikin.

Negatiivistakin
Kurssi on englantia puhuville. Pitää siis kaivaa muistin lokeroista paitsi enpanjankieliset sanat, myös niiden englanninkieliset vastineet. Miten monta kertaa pännii että virheilmoitus tulee sen takia, ettei osannut kirjoittaa käännöksen jotain sanaa oikein englanniksi. Ja moni englanninkäännös tuntuu kummalliselle, mutta se vaatii varmaan oman kurssinsa.

No, entä luotettavuus? 
Jos ottaa huomioon, että minun taitoni on noussut viikossa yhdestä prosentista neljäänkymmeneen ja mies, joka on tehtävissä paljon pidemmällä ja viettää Espanjassa enemmän aikaa kuin minä (= hoitaa kaikki asinsa ko. kielellä), on jäänyt prosenteissa kauas taa. Johtuuko juttu ohjelman virheestä vai voiko italiankielen opiskeluni vaikuttaa jotenkin? Ainakin lauserakenteita on helpompi ymmärtää sitä vastaan, mutta minä raukka en ole vielä päässyt edes imperfektiin saakka, muista aikamuodoista puhumattakaan.

Oli miten oli: suosittelen, kokeilkaa! Ainakin sen on ristikoita mukavampaa ajankulua.

Sade ei haittaa

Sade ei haittaa kaikkia kesäharrastuksia. Voi kun vain aina tajuaisi keksiä jotain tekemistä sisällä, silloin kun sataa, eikä vain haikalla kirjan lukemista auringon paahteessa.

Mutta totuushan on, että kaikki sisähommat jäisivät tekemättä, jos elämä olisi yhtä päivänpaistetta.  Ja näissä pintaremontti-hommissa on se hyvä puoli, että käden jälki ja työn tulos ovat nähtävissä heti.

Toisaalta kun irrottaa ikkunan pokastaan maalaamista varten, kielii tyhjä poka kaikille, että työni on kesken. Siinä yksi kannustin työn saattamiseksi loppuun. Ja minähän olen yksi kärsimättömimmistä, kaikki pitäisi saada kerralla valmiiksi. Kumma kyllä ajatusmallini ei aina näy toimitusajoissa vaan niitä rempallaan olevia työmaitakin löytyy tavan takaa.
Puutarhahommissa en malta millään odottaa, että siemenet itäisivät ja taimet kasvaisivat satoa tuottamaan. Yleensä kasvimaallani rehoittavatkin ennen kaikkea nopeakasvuiset rikkaruohot.

Raskas työ vaatii raskaat huvit

 

Kova hiominen ja maalisudin heiluttelu saavat hartiat jumiin. Onnekseni minulla on mielenkiintoinen "välityö" eli mummi-hommat. On ilo käydä pikku-Myyn kanssa kävelylenkillä, vaikka rattaat tuntuvatkin painavilta ylämäessä juuri lanatulla hiekkatiellä. Saan kuntosalivuoronkin siinä samassa. Olen suorastaan ominut iltapuuron keiton ja vahdin liiankin innokkaasti omaa syöttövuoroani, yritän saada oman roolin kylvetyksessä... Mummi-hommat haukkaavat siis lähes kaiken vapaa-aikani ja jos en pidä varaani lahjoitan niihin ilomielin myös remonttitunnit. Elämä on yhtä tasapainoilua. Onneksi.

P.S.
Muuten, näyttää siltä, että nyt vajaa yhdeksänkuukautinen lapsenlapseni on päättänyt aloittaa kävelemisen varhain ja siirtyä "aikuisten ruokiin" mahdollisimman pian. Neiti nousee seisomaan, katselee ympärilleen, että huomaako kukaan, pudottaa kantamuksensa ja taputtaa innoissaan käsiään aloittaakseen kaiken hetken päästä uudelleen. Ja ruokapöydässä kelpaa usein vain sama eines, mitä muittenkin lautasilta löytyy. Omat pöperöt neiti jättää mieluummin nauttimatta.

Sukututkimusta

Isän suku rantautui Suomeen, kun tynnyrimestarin kisälli tuli Tanskasta työnjohtajaksi suomalaisen ruutitehtaan tynnyriosastolle 1800-luvun alkupuolella. Hänen ja myöhemmin häntä seuranneen veljensä jälkeläiset ovat kansoittaneet maata jo lähes kymmenen sukupolvea.

Isäni oli perustamassa sukuseuraamme yli kaksikymmentä vuotta sitten. Minä ajauduin mukaan toimintaan, kun en kehdannut jäädä pois työstä minkä isä aikanaan aloitti.

Isäni ja häntä varhaisemmat sukupolvet olivat innnokkaita sukututkijoita ja suvun tarinoitten ylöskirjaajia. Sitä taustaa vasten meidän nuorempien sukupolvien välinpitämättömyys hävettää.

Oletko sinä ollut mukana sukusi sukuseuran toiminnassa? Oletko tutkinut sukusi vaiheita? Ensimmäiseen kysymykseen toteaisin: kivireki.  Sukuseurat ovat auttamatta pois muodista. Kokouksiin joka kolmas vuosi osallistuu vanhaa väkeä, muutamia keski-ikäisiä, vielä harvempia nuoria perheitä lapsineen. Kaikilla on siellä yleensä hauskaa. Kokouksissa yhdessä sovitun jäsenmaksun  maksaa suhteellisen harva, useimmat silloinkin vain kokousvuoden ajalta. Hallitukseen on vaikea saada ketään mukaan. Ja lähes rukoilun jälkeen joutuu huomaamaan, että jopa puolet hallitukseen valituista ei osallistu lainkaan. Jopa sihteeri voi jättää tehtävänsä täysin tekemättä. Onneksi en ole puheenjohtaja.

Kuin vahingossa otin huolekseni painetun sukututkimusrekisterimme digitalisoinnin. Useampi vuosi sitten aloittamani työ on vieläkin keskeneräinen. Tieto on jo sähköisessä muodossa, mutta lavensin urakkaa - ja tein siitä erittäin mielenkiintoisen.

Uusia sukulaisia rekisteriin viedessäni huomasin, että suuren joukon taulunumeroinnit piti muuttaa ja taas muuttaa, kun uusi sukulainen syntyi tai putkahti esiin. Muutin merkintää numeroista  Henry Tudermanin kehittämään  kirjaintunnuksiin perustuvaan merkintätapaan. Kantaisä on A, hänen 1. lapsensa AA, jos on poika tai Aa, jos on tyttö, toinen AB tai Ab. Minä olen ABBIGb, kuulun siis isän Suomeen asettuneen suvun kuudenteen sukupolveen, olen isäni toinen lapsi ja tyttö.

Kivireki tai ei, en voi olla innostumatta. Tuo rekisterin muokkaaminen tarjoaa mielekästä tekemistä ja monia mahdollisuuksia katsella tätä sukua hiukan eri kanteilta. Ja tietenkin nuorempien aktivoiminen on loppumaton työsarka. Meidän, kuten useimpien sukuseurojen tehtävä on vaalia suvun perinteitä ja edistää yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja jakaa tieto kaikkien sukulaisten kesken. Emme varmaan onnistu kaikessa 100%, mutta ainakin meillä on siihen entistä paremmpia ja edullisempia mahdollisuuksia. On sähköposti, kotisivut, Facebook, ...  enää ei taritse odottaa joka kolmatta vuotta, että saisi mahdollisuuden. Ja mikä parasta, kaikkea tuota voi tehdä vaikka Malagasta.

Loma ja luovuus - vaikeita asioita

Olenko minä suorittaja, kun minulle on niin vaikea olla lomalla? Ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä, Välimeri loiskuu sinisenä, hyvää lukemistakin löysin omasta hyllystä. Mutta, kun en vain osaa.

Halusinko rakentaa kodin tänne siksi, että voisin kuljettaa töitä mukana toisin kuin hotelliin? Tuntisin itseni tarpeelliseksi. Molempina talvina täällä olen kirjoittanut sähköiseen muotoon vanhoja kirjeitä neljäkymmenluvulta yli viisisataa. Tälle lyhyelle lomallenikin otin niitä mukaan nelisekymmentä.

On totta, että juuri nyt on kestämätön helle eikä rannalla makaaminen varjonkaan alla luonnista sen vuoksi montaa tuntia kerrallaan. Mutta osaanko muutenkaan vaihtaa vapaalle? Kun menen uimaan, lasken matkaa: montako metriä uin tänään, 400, 600 - vain niin vähän. Hallissa yleensä paljon enemmän.

Suorittajan takaa löyty usein huono itsetunto, arvottomuuden tunne. Työelämäni päättyi työttömyysjaksoon, juuri hankitun akateemisen loppututkinnon käyttämättömyyteen. Vaikka vihdoin päädyinkin itse jo parikymmentä vuotta sitten suunnittelmaani tilanteeseen - omaehtoiselle varhaiseläkkeelle 58-vuotiaana - taisin saada jonkinmoisen henkisen kolhun: siirtymiseni ei ollut kunniakas. Sitäkö nyt paikkaan?

Olemme kaksi eläkeläistä talvea paossa etelässä. Puoliso osaa maata rannalla, mennä varhain nukkumaan, nukkua päiväunia. Lukea kirjaa, katsella jalkapalloa. Hänellä ei ole suorituspaineita.  Minä osaan tehdä omasta elämästäni aika lailla tukkoista haalimalla itselleni hommia. Nyt on työn alla yhden mielenkiintoisen blogin taltioiminen tyttärelle kommentteineen.  Jonossa odottaa äidin tädistään kirjoittaman kirjan saattaminen siihen muotoon, että voisin lähettää se luettavaksi hänen sukulaisilleen. Jossain hännän huippuna on oma kirjani, joka tarpoo suossa ja odottaa että saisin siihen uuden innon.

Totuuden nimessä: ei minua niinkään huolestuta tämä kaiken homman haaliminen - minä kun en taita olla noita loikoilijoita. Ja onko ihminen suorittaja, vaikka pitääkin työlistan "täynnä"? Olen pikeminkin huolestunut siitä, että luovuus tuntuu olevan aivan nollassa. Huomaan, että ommat, joita haalin, ovat lähinnä mekaanista toimintaa: puhtaaksikirjoitusta, copypastea... Minä kun olen luullut olevani luova ihminen.

Parin viikon päästä lupasin mennä kirjoittajakoulutuksen aikana aloittamamme palautepiirin tapaamiseen. Meitä on viitisen tyyppiä, jotka olemme kaikki jääneet koukkuun kirjoittamiseen. Lähetämme toisillemme tekstejämme, teemme harjoituksia joista annamme palautetta. Tapaamiset ovat hienoja tilaisuuksia olla yhdessä itsensä tavalla hullaantuneiden kanssa, vertaistukea sanalla sanoen. Mutta nyt minulla on valkoisen paperin kammo. Mielenkiintoisista tehtävistä en tahdo löytää mitää, mikä saisi aivoni liikkeelle. Juntti olo. Miten saisin tämän solmun auki?

Ensi viikolla palaan pohjoiseen. Tarkoitus on myös viettää aikaa hyvän ystävän luona maalla, sienestäen, ehkä kirjoittaen, ehkä maalaten, ehkä rempaten. Toivon, että avain luovuuteen on löydettävissä sieltä.