Jaoin vuoteeni miehen kanssa ensimmäisen kerran kuukauteen. Niin, oman mieheni kanssa. Makuuhuoneen jaoin kahden miehen kanssa, toinen tuo aviomieheni - toinen uroskoiramme.
Nyt opettelemme jälleen toimimaan yhdessä saman katon alla ja samassa pihapiirissä. Ja aika hyvinhän tuo näyttää yli neljänkymmenen vuoden kokemuksella sujuvan. Tosin nyt paikalla on (koiran lisäksi) yksi mielipide lisää siihen kuinka asoita pitäisi hoitaa ja millä aikataululla. Aina nuo kaksi eivät ole samaa mieltä kanssani, mutta se lienee aivan luonnollista. Ja kyllä minä mieluummin valitsen eriävät mielipiteet, kun elämän yksinäni - vaikka ei menneessä kuukaudessa ollutkaan valittamista. Jotenkin olen vain tottunut jakamaan asioita hetki hetkeltä eikä vain whatsupin kautta tiivistäen.
Itsenäiset viikot antoivat kyllä voimaa ja avasivat mielen uudella tavalla. Asioitten tekeminen täysin omaan tahtiin - ihmeellisessäkin järjetyksessä - tuntui hyvältä. Viikko viikolta mieli rauhottui kiehuttuaan aina välillä omissa liemissään (en todellakaan ole ollut itsekseni tuppisuuna vaan keskustelu on käynyt vilkkaana) ja viimeisinä päivinä tuntui, että saattaisin saada aikaa luovuudellekin, jos tätä jatkuisi. Mutta päinvastoin kuin ystäväni, joka vuosia sitten valitsi itsenäisyyden ja luovuuden, minä haluan kuitenkin yrittää sen luovuuden kasvattamista läheisessä parisuhteessa.
Ihminen on yksin. Sisälläni ei ole muita kuin minä ja minun ajatukseni, minun maailmankuvani ja pelkoni. Ehkä juuri siksi on nyvä, että ihmisellä on lähellään toinen, johon tukeutua kun oma usko itseen tai maailmaan horjuu. Kun aina muistaisimme, että puolisot eivät taistele toistensa kanssa, he seisovat yhdessä ja ojentavat kätensä toisilleen, aina kun tilanne niin vaatii.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?