Tyhjä talo

Ovet kiinni. Ikkunat kiinni. Pellit kiinni. Sängyissä likaiset lakanat. Viime viikkojen elämä on laannut, en ole itsekään kotona vaan kylässä ystävän luona. Paossa hiljaisuutta?

Maanantaina vävy pakkasi auton ääriään myöten täyteen, ajoi perheensä ja minut Helsinkiin. Illalla kokoonnuimme kiinalaiseen ravintolaan ruokailemaan porukalla viimeisen kerran hetkeen aikaan. Kuuden hengen seurue ihasteli Pikku-Myyn touhuja ja lähtiessä yksi ja toinen oli pukemassa lasta,  mummi halusi saada halin ja katsekontaktin vielä kerran. Lapsen muisti on niin lyhyt, sitä piti vahvistaa aina vaan, jotta se jotenkin yltäisi kevääseen saakka.  Aamulla varhain tytär, vävy ja Pikku-Myy matkaisivat Afrikaan, päiväntasaajan tuolle puolen. Mummihommat olisivat hetkessä ohi tietenkin aivan liian pitkäksi aikaa.  Mielessäni on itsekäs pelko siitä, että mielikuva minusta haihtuu lapsen mielessä kovin nopeasti.

Onneksi toinen lapsistani on edelleen lähellä. Hänen työhuoneensa lattialle petatussa sängyssä luin aamuyöstä tyttären viestin: Olemme heränneet. Kiitos kaikesta! Myöhemmin sain Facebookiin kuvan lentokoneen penkissä poseeraavasta perheestä, matka Pikku-Myyn toiseen kotimaahan oli onnellisesti alussa.  Seuraavana aamuna viesti toi tullessaan perheen uudet puhelinnumerot, asettuminen Macholandiaan oli lähtenyt käyntiin.

Seuraava lähtijä olisin minä, mutta minun lähtööni ei liittyisi dramatiikkaa, sillä matkaisin talvipakolaiseksi Malagaan kuten jo monena syksynä aiemmin palatakseni toukokuussa takaisin. Minua odottaisi mies ja koira, etelän kotimme, jonne Pikku-Myytäkin odotin kyläilemään jossain kevään vaiheessa. Ja ehkä saisimme pojan vaimoineen luoksemme jouluksi.

Öisin on ollut pakkasta, taivaalla revontulia. Kaunis muistutus siitä, että talvi on kulman takana ja minunkin on kohta aika nousta siiville. Lentolippu on kuitenkin vasta parin viikon päähän ja tekemistä tyhjäksi jäänneessä talossa riittää. Onneksi.