Lähikaupasta sai taas tuoreita jättikatkarapuja, näin useimmiten. Mutta kun edellisen kerran pari viikkoa sitten tein tätä herkkua vieraillemme, harmitti kun tiskillä oli vain pakastettuja - niistä ei tule saman makauista. No, takaisin tähän seikkailuun.
Resepti vaihtelee aina sen mukaan mitä löytyy kaapista, tällä kertaa ei löytynyt purjoa eikä herkkusieniäkään. Jostain olen myös oppinut yhdistämään katkarapuihin korianterin, kun sitä on useammin kaapissa kuin tuoretta persiljaa.
Nyt siis valkosipulia, tuoretta makeaa sipulia, pieni palanen kuivattua chiliä - kaikki pannulle oliiviöljyyn. Hetken päästä siihen kuoritut ravut, sitten perunankuorimaveitsellä porkkanasta vedellyt ohuet siivut. Kääntelen ravut, jotta saavat toisellekin kyljelleen kauniin paistojäljen. Laitoin suolaa, kun tällä kertaa jätin soijan pois, päälle kermaa ja lopuksi ehkä vajaa ruokalusikallinen morttelissa vasta rouhittua korianteria. Tuoksu on ihana, oranssi väri kaunis, maku täyteläinen.
O oo! -vaan ei tällä kertaa. Onneksi tarkistin vielä suolan maun. Menikö chiliä liikaa - ei, sillä sitä saisi olla enemmänkin. No, mikä --- EI, katson korianteripurkkia, jossa ei ollutkaan korianteria vaan kokonaisia valkopippureita. Hämärässä keittiössämme ulkonäkö on lähes sama.
Vaikka pikavauhtia nostelin ravut kastikkeesta talteen yrittäen poimia mukaan hiukan sipulia ja porkkanaa, kippasin paistinpannun tyhjäksi, kaadoin siihen kermaa ... eihän se pelastunut. Saattoihan sitä syödä mutta poltetta riitti yhä ja täyteläinen pehmyt maku oli menetetty.
No, tässä ravintolassahan ei annosta voi lähettää takaisin keittiöön - lapiotava se oli. Onneksi ravut eivät kuitenkaan olleet menneet liian koviksi. Mut aina ei käy kuin Strömsössä. Toisaalta ruoka oli sata kertaa parempaa kuin se hot dog johon puolikuolleina tänään Ikeassa turvauduimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?