Ulkona on pimeä. Työhuoneen ikkunaan loistavat katetraalin valot, lentokone toisensa jälkeen laskeutuu, vilkkuva valoviiva liikkuu oikealta vasemmalle. Malagan kenttä on kiireinen. Minä en ole.
Mies on katsomassa jalkapalloa, koira makaa olohuoneen matolla, sytyttelin sille juuri muutamat valot ettei se luulisi yön tulleen. Nyt on vasta ilta. Aktiivisuusrannekkeesta huolimatta olen istunut viimetunnit työpöydän ääressä. (Askeleista puuttuu vielä ihan liikaa, mutta tämänkin aamun jouduin lahjoittamaan migreenille. Selityksiä näköjään löytyy.)
Luin jälleen kerran vanhaa käsikirjoitusta, josta en osaa päästää irti. Se pitäisi varmaan haudata piironginlaatikkoon ja unohtaa, mutta jokin siinä vain vetää minua puoleensa. Haluaisin kirjoittaa sen vielä kerran - jos se sitten kelpaisi jollekin julkaistavaksi. Olen kuin äitini kopio.
Kyllä minä tiedän, ettei minusta ole kirjailijaksi, ei ollut taiteilijaksikaan, ei tanssijaksi, ei musikantiksi. Proosallisemmista asioista piti palkkansa ansaita. Mutta osasta haaveita tuli rakkaita harrastuksia, joista juuri tälläisenä iltana on ihana pitää hetki kiinni.
Puhutaan laatuajasta, minäkin olen varmaan puhunut. Mitä se on? Viihtyminen itsensä kanssa varmaan kuuluu siihen kastiin, vaikka ei katakaan koko käsitettä. Vietän minä laatuaikaa monella muullakin tapaa. Nyt kuitenkin tuntuu ensimmäisen kerran Malagaan paluun jälkeen, että olen kotona, rauhassa, kiireettä - ja nautin siitä.
Kolmen migreenipäivän jälkeen alkavat aivotkin vihdoin raksuttaa. Onneksi sentään selviydyin eilen illaksi miehen kanssa konserttiin. Laatuaikaa sekin oli. Oli nautinnollista istua musiikin kylläsmässä tilassa. Star wars -elokuvista tutut näyt ja tunnelmat täyttivät mielen. Tajusin, että minulle - ja varmaan miljoonille muille - avaruuden äänimaalma on Williamsin muovaama, siis amerikalainen. Toinen oivallus oli, että klassista musiikkia on kaikkiallla - vaikka emme sitä aina tajuakaan ( -no, tuo on käynyt mielessä jo aiemminkin). Jokainen lapsikin pystyy tunnistamaan näitä kappaleita kahden ensimmmäisen tahdin kuultuaan - ja minä ihmelin aina, kun isäni pystyi tunnistamaan aikansa tai aikaansa edeltävät sävelmät lähes järestään kaksi kolme tahtia kuultuaan.
Aivotoimintani vilkastumisesta kielii myös se, että aloin suunnitella uuden kotimme sisustusta taas askelen eteenpäin. Hämmästys oli suuri kun mieheni (jälleen kerran muuten) olikin sitä mieltä, että ajatuksessani oli itua. Itse asiassa hän vei sitä pidemmälle, kuin olin itse uskaltanut ajatellakaan. Katsotaan nyt sitten, tuleeko pesu- ja kuivauskoneitten yläpuolelle seinään kaapit, johon saan sulkea piiloon pesuaineet sun muun roinan koneitten päältä ja lapsivieraita ajatellen turvaan pesualtaan alakaapista.
Elämähän on yhtä laatuaikaa, kun ei ole migreeniä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?