Sopeutumista II

Aaltojen  murtuminen rantaan kuuluu oleellisesti elämäämme niin täällä Malagassa kuin Päijänteen Rannallakin. Meren äärellä maininkien kumu on kuitenkin hallitsevampaa, koska metsän suhina puuttuu. Ja se kuuluu jopa silloin kun ei tuntuisi lainkaan tuulevan - aallothan ovat kuulemma seurausta siitä, että jossain on tuullut, ei välttämättä tässä ja nyt.

Liekö yksi sopeutumisen askel, että aamulla laskeuduin hiekkarantakävelylle ja sitten aallonmurtajan suojassa  aamu-uinnille. Suomessa se oli  tänä kesänä vain muutaman aamun ilo. Pilvien tummentamat aallot eivät kutsuneet pulahtamaan kylmänä pysyneeseen Päijänteeseen vaikka usein harrastan sitä läpi kesän säistä riippumatta.

Ensikosketus mereen on siis tältä syksyltä luotu. Nyt mietiskelen sitä, voisinko sitkeällä aamu-uinnilla pakoilla kuntosalia. Se sijaitsisi melkein yhtä lähellä kuin ranta ja tiedän, että tässä iässä kuntoa pitäisi jollain lailla pyrkiä kohentamaan. Mutta edelleen, niinkuin viime syksynäkin, kuntosali ei kutsu minua lainkaan.  Toisaalta, viimeistään joulukuulle tultaessa, merivesi on saavuttanut Päijänteen lämpötilan tai ainakin lähentelee sitä. Ja kuntosalin kuukausimaksu olisi alle kolmekymmentä euroa. Tarjolla olisi vaikka mitä yksilöjutuista erilaisiin ryhmiin, jogaa, pilatesta... vaiks mitä.


Viime talven pakoilin kuntosalia sauvakävellen ja omalla kolmenkilon kuntosalillani. Kyllä se nosti kuntoa ja tiputti painoa. Kevättalven hiihtolomallani kuitenkin huomasin, että jalkalihakseni eivät olleet ladun vaatimalla tasolla - tasamaa meni jotenkin, mutta pienikin lasku oli lihaksilleni liikaa. Vaikka en tänä talvena taidakaan hiihtää, epäilen ettei sauvakävelyt  sulata vatsarasvojani tai vahvista kyllin jalkojeni rapistuvia lihaksia. Mutta askel kerrallaan.

Yllättävä havainto

Suomen talvea ikävöiden pakenin pohjoiseen lomalle. Tein yllättävän havainnon, täysi hiihtokeskus ei ole unelmien täyttymys. Talveen kuuluu lumen lisäksi rauhallisuus, jota täältä ei löydy.


Vajaa kaksi viikkoa sitten istuin lentokoneeseen Malagassa matkatakseni Helsinki Vantaan lentokentälle. Seuraavana päivänä ajoin kotiin järven rannalle rakastamaani hirsitaloon. Oi ihanuutta, lunta ja avaruutta. Pihamaalla oleva jääkansi sanoi minulle kuitenkin syyn, miksi mieheni paikka tähän aikaan vuodesta on Malagassa. Ymmärsin ettei hänen houkuttelemisensa tänne olisi oikein.

Olin suunnitellut tiukan viikko-ohjelman. Sen kohokohtia olivat Seela Sellan esityksen "Pieni eläin" Tampereen Työväenteatterissa ja ystävien kohtaamiset. Yllätyksekseni jouduin myös vaateostoksille, sillä hiihtovarusteeni eivät olleetkaan aivan ajan tasalla. (Oman mausteensa asiaan loi tietenkin se, että hiihtokausi etelän kaupoissa oli jo ohi.) Olin menossa Ylläkselle hiihtolomalle ystäväpariskunnan kanssa.

Äkäslompolossa jouduin kokemaan uusia oivalluksia. Neljän vuoden hiihtotauon jälkeen metsässä puikkelehtiva latu on haastava elementti. Mutkamäkeen en tee edes mieli. Malagan tasasia katuja käveleminen on varmaan vaikuttanut tasapainooni. No, saattaahan olla, että iälläkin on jotain tekemistä asian kanssa.

Parasta täällä on ollut aurinko, lumi, sauna ja ystävien seura. Sen sijaan ladulla jatkuvana virtana ohikiitävät ja vastaantulevat ihmiset alkoivat häiritä jo ensimmäisen hiihtopäivän jälkeen. Jounin kaupan tungos ja kahviloiden täpötäydet penkit. Oivalsin että olin rakastunut hiljaisen vuodenajan Äkäslompoloon vietettyäni täällä joskus viikkoja varsinaisen hiihtosesongin ulkopuolella. Sillon ei haitannut vaikka kaatua kupsahti ladulla mäen alaosassa - heti ei ollut joku toinen tulossa niskaan.

Tänään paistaa aurinko, tiedossa on lähes kymmenen plusastetta. Toivottavasti mahdollisimman moni suuntaa mäkeen ja hiihtoladuille. Minä lähden sauvakävelemään lämmön pehmittämille kävelyreiteille. Lihasjumppaa ja mahdollisesti sen jälkeen auringossa istuskelua kirja kädessä. Ja tietenkin saunahetki, joista olen nauttinut päivittäin. Illan tulee kruunaamaan Toni Metsäkedon konsertti Pyhän Laurin kirkossa. 

Kuusi kiloa kuudessa viikossa

Tasapaioa etsimässä. Tässä kutomisen ja kirjan kesken.
Aamun sauvakävelyn ansiosta askeleitakin jo reilu 12.000.

Siitä on kuulemma kirjoitettu  kirjakin. Oma painonpudotukseni/kunnon kohentaminen etenevät huomattavasti maltillisempaan tahtiin. Mutta eilen aamulla minulla oli vyötärö, tosin se katosi iltaan mennessä. Jos se ensi viikolla pysyisi iltaan asti.

Kunnon kohottaminen on ollut agendana kaikki nämä viikot siitä alkaen, kun kerroin aktiivirannekkeestani.  Kaksi-kolme viikkoa sosiaalista seurustelua vuoden lopulla, itsenäisyyspäivä, Joulu ja uusivuosi tosin asettivat omat haasteensa. Ja minähän olen aika nöyrä myöntymään kaiken hyvän syömiselle. Nyt on palattu arkeen.

Ihme kyllä aktiivirannekkeen asettamat askeltavoitteet ovat täyttyneet lähes joka päivä, usein puolitoistakertaisina. Puntarissa tuo kuitenkin näkyy vasta kilon pudotuksena. Hiljaa hyvä tulee, jopa ajatellen aivan valmis. No, se ei taida ihan niin mennä.

Olen kuitenkin ollut tyytyväinen itseeni, kai nyt vähän saa kehua. Lankku pysyy parhaina kertoina jo kolme minuuttia, alussa 30 sekuntiakin oli aivan tuskaa. Kyykkyjä kertyy tavallisesti kuitenkin vain parikymmentä yhtä soittoa, mutta päiväsaldo on usein kuitenkin korkeampi.  Tosin kyykkyhaasteeseen verrattaessa olen jämähtänyt jonnekin 5. päivän seutuville. Lonkat yleensä hanaavat vastaan, jotta saldo kasvaisi.

No, pitkään on vielä kuljettava. Useimmat puolihameet olen siirtänyt ylähyllylle laatikkoon, niin monen sentin päässä olen vielä tavoitteestani. Mutta se 6 kiloa 6 päivässä: ystävätär oli puolisoineen aivan innoissaan. Ovat nyt menossa puolivälissä ja vyötäröstä on lähtenyt jo 9 senttiä. Ehkä juttua valaisee hiukan se, että käyvät kuulemma 2 kertaa viikossa uimassa, kolmasti kuntosalilla ja muina päivinä sauvakävelevät. Siis - siihen nähden oma kilon pudotukseni tuntuu aiha hyvälle. Minun sauvakävelylenkkini on vain reilu neljä kilometriä.  Kohtuus kaikessa ja niitä juhlavuoden vauvasukkiakin täytyy ehtiä kutoa ja sitten ne kirjahaasteet. 

Seela Sella herätti

 

 Joulu ja sitä edeltävä viikko olivat varsinaista itsetutkiskelun aikaa. Elämäni on mallillaan, mutta koko ajan kyselen itseltäni: Mitä minä oikein haluan?  Kun muutama päivä sitten luin Hesarin kulttuurivieraana olleen Seela Sellan haastattelun,  jotain loksahti paikalleen. Tiesin, että haluan nähdä hänen 80-vuotiskiertueensa juhlamonologin Pieni eläin. Koska löysin sille viimeisen esityspäivän maalikuun lopulta, sinetöi se kevään suunnitelmani. Lennän Suomeen, niin että pääsen silloin katsomoon.

Seela Sella on minulle suomalaisten naisnäyttelijöiden ikoni. Rakastan hänen ääntään, näyttelijätyötään ja kunnioitan häntä ihmisenä. Kaiken kukkuraksi jutun otsikko antoi ajattelun aihetta: "Kannattaa elää niin, ettei vanhana tarvitse olla katkera". Taisin ottaa sen äidillisenä ohjeena, kun oma äitini ei ole enää ohjeita antamassa.

Vaikka jouluna mietiskelinkin olemistani, on se hyvä merkki siitä, että Joulu tuli taloon kaikesta epäilystäni huolimatta. Se hiipi sisälle varkain perunalaatikon ja rosollin toksun ja perinteisen Joulurauhan julistuksen kera. Oli hyvä olla, lukea kirjoja, katsella televisiota, syödä hyvin muttei ähkyyn - sain jopa piirrettyä hiukan, se on jo selvä merkki rauhoittumisesta.

Ja kuten varmaa monella muullakin, minullakin on edessä laihdutuskuuri ja kunnon kohottaminen. Otin siihen jo varaslähtöä sauvakävelyillä, kyykyillä ja jopa kokeilamalla lankuttamista. Tammikuun alku kuluu kuitenkin kummipojan vieraillessa perheineen, joten luulempa että kuuri pääsee kunnolla alkuunsa vasta heidän lähdettyään. No, mikäänhän ei ole niin tervetullutta kuin tekosyyn keksiminen laihdutuskuurin lykkäämiseksi hiukan tuonnemmaksi.

PS. Psiit.. kevään suunnitelmissa siintää nyt myös viikko Lapissa ja vielä kolmen viikkon kaupunkiloma, kas kummaa, Malagassa.

Mieli vastustaa kuntosalia

Kun lattialta ylösnouseminen ei suju enää vaivatta, kun viimetalvinen onnettomuus jätti pysyvää vaivaa oikeaan takareiteen - kai silloin pitäisi turvautua kuntosaliin? Onko pakko?

Noin kahden korttelin päässä on kuntosali. Karvan alle kolmellakympilllä kuukaudessa pääsisi käsiksi kaikkiin herkkuihin, niin lupaa ainakin mainoslakana. Tarjolla on laitteiden lisäksi pilatesta, zumpaa, joogaa, bodypumppia... pitkä lista kaikenlaista. Tiedän, että jos mielin nousta lattialta reippaammin  tai ylipäätään päästä ylös vielä parin vuoden päästä, siitä kaikesta (valikoiden) olisi minulle hyötyä. Mutta kun vastustaa!!

En saa aikaiseksi lähteä edes tutustumaan, vaikka pari viikkkoa sitten päätin mennä kirjoille marraskuun alusta. Elintasorannekkeeni (siis se aktiiviranneke) on saanut minun näkemään kuinka paljon päivässä pitää vähintään liikkua -  kolme kävelylenkkiä. Päijänteen rannalla se onnistui ilman muuta, jo tontilla kävely - puiden haku saunalle, rannassa käynti, nikkarituvassa poikkeaminen ja naapurissa pistäytyiminen toivat askeleita aika lailla - siis ihan arkiliikunta. Lisäksi koira vaati osansa. Siinä se. Ja ranneke ilmoitti iloisesti että tavoitteeseen on päästy ja se on ylitettykin - 12000 askelta ei ollut pulma.

Täällä 10000 askelta tuottaa joinain päivinä tiukkaa, illalla täytyy keksiä vielä jotain että ranneke palkitsee. Kuntosali varmaan auttaisi tuossa. Vatsalihakset hoituisivat, ehkä jalan lihaskin alkaisi toimia paremmin, issias lopettaisi itsestään ilmoittelun. Mutta se olisi minulle suorittamista. Haluaisin nautintoa.

Aamupäivällä kävelin rannalla, pysähdyin kahville, juttelin puolen tunnnin puhelun Suomeen ystävättärelle. Hän ymmärsi vastustukseni, hän inhoaa  kuntosaleja ja aikaan sidottuja asioita. Mutta hän on äitinsä omaishoitaja kahden kerroksen rinnetalossa. Arkiliikuntaa tulee ihan itsestään.

Puhelun jälkeen kävelin vesirajassa, keräsin kukkapurkin mullan peitteeksi valkoisia pikkukiviä ja simpukanpalasia - huuhtelin niitä ja jalkojani aalloissa. Etenin hiljakseen, nautin ja annoin ajatukseni kulkea vapaasti. En todellakaan kaivannut kuntosalille.

Nyt siis vain täytyisi saada itseään niskasta kiinni ja kehittää kunto-ohjelma, jonka voin toteuttaa kotona. Jumppamatto löytyy ja se 3 kilon kuntosalli. Vatsalihasliikkeet vaativat mietiskelyä. Syväkyykkyjä tehdessä napsuvat nivelet pahasti ja oikea takareisi kramppaa. Siis jotain muuta. Katsotaan kuinka mummin käy. Sinne kuntosaliin en nyt kuitenkaan lähde. Alan googlettamaan piirustus- tai maalauskursseja - kai sellaisia tästä Picasson synnyinkaupungista pitäisi löytyä. Kerro tai laita linkki, jos tiedät jonkun.