Niin hassulta kuin se tuntuukin, niin paistaa se. Aurinko. Olisko se sitten kaiken talvipakolaisuuden juju. Toki muitakin selityksiä löytyy pilvin pimein, mutta auringolla on vahva ote ihmiseen.
Etsin lähes aina varjon puolta, enkä tänäänkään ole ehtinyt vielä ulos vaikka päivä on ollut mitä hienoin. Silti auringon vaikutus tuntuu täällä sisälläkin. Siivouspäivän jälkeen kaikki on raikasta ja ikkunasta lankeava valo kirkastaa mielenkin. Näen lukea ilman valoja, tila näyttää avaralle, kun varjot eivät kierrä nurkkia kuten tähän aikaan vuodesta rakkaassa hirsitalossamme siellä Päijänteen pohjoiseen katsovalla rannalla. En minä kiellä sitä, ettenkö kaipaisi Rannan kotiin. Tuntuu ihanalle, että se odottaa omalla paikallaan ja ottaa minut vastaan kun palaan. Tiedän kuinka kaunista siellä on istuskella hämärässäkin, kynttilän tai takkatulen loisteessa, lumen tuprutessa tuiskussa ikkunaa vasten. Mutta totuushan on, että aivan liian usein on vain pimeää, märkää, liukasta ja kylmää.
Ja kun elämä on antanut mahdollisuuden, pitäisikö jättää pullasta rusinat syömättä, tai mielumminkin pitääkö pullasta kaivaa kaikki ihanat kardemummat pois. Ei. Pitää kiittää elämää, että saa nauttia Suomen valoisasta kesästä (ei haittaa kunhan ei sada ihan joka päivä) ja etelän valoisasta talvesta.
Niinhän ne linnutkin tekevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?