Semana Santa

Suomalaiselle protestantille tai kirkkoon kuulumattomalle on vaikea ymmärtää Semana Santaa, espanjalaista pääsiäisviikkoa. Málagassa sitä ei voi olla huomaamatta.

Se on kirkollinen juhla, jossa viikon ajan (aamu/iltapäivästä jopa seuraavaan aamun kello viiteen) kuljetetaan mm. Neitsyt Marian ja Jeesuksen kuvia kotikirkoistaan Catetraaliin ja takaisin mahtavilla laveteilla, joita tarvitaan kuljettamaan noin 130 miestä. Saattueen edessä kannetaan paimensauvoja, lippuja ja viirejä, suitsutusastioita. Niitä seuraavat nasaretilaiset, huppupäisiin asuihin pukeutuneet veljeskuntien edustajat, kantaen kädessään pitkiä kynttilöitä, joiden vahaa lapset käyvät keräämässä. Lavetin pitkien aisojen etuosassa on suuri komea hopeinen kello, johon vasaralla soitten kerrotaan kulkueen pysähtymisestä ja voimallisella kilinällä uudelleen kulkuun lähdöstä. Kaiken yllä pauhaa käsittämättömän harras, kaunis ja kuitenkin niin mahtipontinen puhallinmusiikki ettei sellaista kuule missään muualla. Illalla ja yöllä tätä ympäröi vielä samettinen pimeys jossa kynttilöiden liekit valaisevat.

Tämä kuva, kuten kaikki kuvat tässä, on otettu ikkunastamme
kurkottaen Semana Santan aikana 2013,
tämä joskus puolen yön jälkeen.

Humu jatkuu Palmusunnuntaista Pääsiäisen loppuun, alkaen aina aamupäivällä ja päättyen myöhään yöllä. Itse valvoin viime talvena Calle Marques Larioksen kämpässämme tuon akustisen kattomme alla aamuyön tunneille asti kuunnellen musiikin voimistumista ja loittonemista kulkueen kiertäessä keskustan katuja. Kaikki ne kiersivät yksinkertaisen ikkkunamme alta, katu oli täynnä väkeä ja ihmiset liikkeellä perhekunnittain yötä myöten.

Katsomoiden rakentaminen katujen varsille kestää viikkoja. Paikat on numeroitu ja liput niille on myyty jo aikoja sitten loppuun. Turistilla ei ole toivoakaan istumapaikasta, paitsi istumalla reitin varrella olevassa kahvilassa, baarissa tai ravintolassa. Aitiopaikan voi lunastaa siis vaikka lasillisella viiniä. Tai sitten seisomalla tungoksessa reitin varrella tai kuluetta seuraten.

Näillä huppupäillä ei ole mitään tekemistä
Kun-Klux-klaanin kanssa.

Vaan mistä on kysymys? 
 Uskonnosta tietenkin, mutta sen lisäksi ihmisten kanssakäymisestä, perheitten osallistumisesta. Kaikki ovat mukana jollain lailla.
Koko vuoden on puistoissa voinut kuunnella orkestereitten harjoittelua iltaisin. Ja orkesterit ovat isoja, niissä soittavat nuoria ja vanhoja. Missään ei varmasti ole niin paljon puhallinmusiikin ystäviä kuin tässä kaupungissa.
Hyvissä ajoin ennen pääsiäistä alkaa nähdä vanhan kaupungin kaduilla ihmisiä kanniskelemassa hassuja metallisia hupun kehyksiä. Luulen että niitä käydään teettämässä uskonnollisiin tavaroihin erikoistuneissa pikkumyymälöissä. Ja nasaretilaisia on niin täysin valkoisiin kuin mustiinkin, punaisiin ja vihreisiin väreihin sonnustautuneita. Viimeisenä seuraa soittokulkue, puhaltimet ja rummut.

Jos näin George Townissa Malesiassa Thaipusan juhlakulkueessa härkien vetämät suuret, komeat hopeiset vaunut, niin näissä kulkueissa on hopeaa liikkeellä vähintään yhtä paljon, ja kukkia, kukkia, kynttilöitä tuhansittain.

Kerroin, että lapset keräävät kynttilöitten vahaa. Luulin ensin, että kulkueen keskelle vähän väliä ryntäävät lapset halusivat nasaretilaisilta tulta omiin kynttilöihinsä, nämä nimittäin laskivat pitkät paksut kynttilänssä kohti lasten käsissä olevaa jotain. Muutaman päivän päästä näin lähempää lasten käsissä vahapalloja, joista suurimmat olivat toistakymmentä senttiä halkasijaltaan; nämä lapset olivat nähneet monta kulkuetta.

Tapahtuman jälkeen katuja pestiin viime vuonna varmaan viikon verran. Niitä harjattiin, vuoltiin kynttilänvahasta, liuotettiin, pestiin saippualla. Ja silti ne olivat petollisen liukkaat monen monta päivää.

Tuo kaikki oli ihana kokea, ja yritän tänäkin vuonna istuttaa itseni vaikka jonekkin Calle Granadan kahviloista. Mutta Semana Santa 24/7 -kokemus on onnekseni minun kohdaltani koettu. Saan tulla illalla nukkumaan omaan sänkyyn, jonne musiikki ei kanna aamuyön tunteina.

Kesä

Suomalaisella on kesä, kun päivällä lämpötila ylittää hellerajan. Kesä on ollut täällä nyt pari päivää.

Espanjalaisten mielestä on vielä kevät. Aamulla näkee ihmisten kiiruhtavan töihin untuvaliiveihin tai toppatakkeihin pukeutuneena. No, toki ei kaikkien. Rantakatumme kahvioissa istuskelevat ovat vähentäneet vaatetustaan jopa lyhytihihaiselle, mutta edelleen paikallisilla naisilla ovat helyt kaulassa, korkokengät jalassa, neuleet ja asusteet viimeisen päälle ja naama meikattuna, kiharat kohdillaan. No, toki ei tässäkään tapauksessa ihan kaikilla.

Mutta meidät turistit, jotka olemme onnistuneet aika hyvin pukeutumisella naamioitumaan paikallisväestöön talven aikana, erottaa nyt kyllä helposti katukuvasta. Me pujahdamme koloistamme kadun poikki shortseihin ja t-paitaan tai rantamekkohin sonnustautuneena, jalassa rantasandaalit tai kroksit. Varusteena iso kassi, jossa rantapyyhkeet, aurinovoiteet, tyynyt ja lukemiset.

Ja rannalle ovat ilmestyneet jo virvoitusjuomakauppiaat. Yksi kantaa kylmälaukkua, toinen ämpäriä muovikassissa, kolmas jäillä ja juomilla täytettyä muovikassia. Jokainen tarjoaa olutta, cocacolaa, fantaa, vettä. Hinnat vaihtelevat euron ja kahden välillä.

Auringonpalvojalta toiselle kulkevat myös hierojat huudelen vaikka keskelle untasi "masaje, masaje". Sen saat viidellä tai kymmenenllä eurolla, riippuen siitä hierotaanko vain kehon yläosa vai myös jalat.

Mutta rannalla on vielä tilaa ja näin viikolla Malaguetan rannassa on rauhallista. Kun istuu iltapäivällä xiringuito Mamissa syömässä tulilla paistettua kalaa, tuntuu kuin olisi maalla. No, ehkä täällä on nytkin astetta enemmän porukkaa kuin kotikylällä juhannuksenkaan aikaan.

Ps. Ehkä espanjalaiset ovat oikeassa. Iltapäivällä työntyi mereltä viileä sumu ja kummasti oli kevään tuntua ilmassa.

Putkimiehen visiitti osa I ja II

Viime perjantaina soi ovikello. Putkimies käveli sisään ja pesuhuoneeseen. Meni ulos. Adios.

Kohta soi ovikello. Sama putkimies käveli sisään ja pesuhuoneeseen. Saimme ohjeen avata vedentulon ja kahden päivän päästä käyttää kylpyhuonetta. Jos vuotoa, pitää soittaa hänen antamaansa puhelinnumeroon. Hän tulee takaisin viikon päästä ja katsoo mitä pitää tehdä. Jos jotain niin kestäää n. kaksi päivää.

Tämä lienee tilannekartoitusta. Nyt on tiistai. Vettä on käytetty sunnuntaista asti, mutta naapuri ei ole vielä huutanut apua.

Siis odotellaan edelleen. Ja toivotaan ettei taivas (katto) putoa naapurin niskaan.

Kell onni on, se onnen kätkeköön

Tällaisesta kauniista kevätpäivästä ehkä osaa iloita ääneenkin.
Siitä ei ehkä seuraa "itku pitkästä ilosta".Seitsemän vuotta sitten huhtikuun alussa oli
kevät jo näin pitkällä Keski-Suomessa. Miten mahtaa olla nyt? Täällä Málagassa oli tänään ainakin ensimmäinen hellepäivä.

Tuon otsikon viisauden opin omassa lapsuudessani. Mistään ei saa iloita etukäteen eikä ainakaan ääneen, ettei sitä viedä pois. Kuitenkin elämä on niin paljon harmaampaa, jos niistä onnenpipanoista ei saa nauttia. Joskus tekisi mieli huutaa sitä ääneen, mutta en tietenkään tohdi, en uskalla.

Nyt on kuitenkin kerrottava, että alkuvuoden jännitykset ovat toistaiseksi onnellisella tolalla.
Pieni ihmisen alku kehittyy lapseni kohdussa. En kuitenkaan uskalla sanoa vielä ääneen että olen matkalla mu.... niin, en tohdi. Ja toinen lapseni taitaa hänkin saada vaimonsa kanssa jo jonkin aikaa itäneen haaveen toteutettua: kotinsa neliöt tuplattua - tosin myös roimasti asuntolainaa. Mutta tästä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Olen seurannut tyttäreni kamppailua sen asian kanssa, että uskaltaako raskaudesta iloita vai kuinka kauan täytyy odottaa että saa uskaltaa. Mietin, kuinka kauan äitini minuun joskus ammoin lapsuudessani iskostama oppi oikein vaikuttaa minuun, minun lapsiini. Äiti, miksi et antanut lapsiesi iloita asioista vapaasti, miksi istutit minuun epämääräisen pelon huomista kohtaan? Ja miksi minä olen, vasten tietoista tahtoani, jakanut sitä oppia edelleen?

Vesiongelmia

Näin ihanan puhdasta vettä tursui
suihkukaappiin lattiakaivojen tyhjennyksen
yhteyessä. Oliko mekaaninen puhdistus voinut
rikkoa hauraat putket?

 

Kun aikanaan veneilimme, aiheutti enemmän ongelmaa katon läpi tuleva vesi, kuin veneen pohjalle kertyvä. Oli ikävä herätä yöllä ja huomata ensimmäisenä, että makuupussi tai peitto oli märkä. Vaikka kantta kuinka olisi tilkinnyt tuntui sadevesi löytävän tien sisälle hyttiin.

Enää ei veneillä, mutta toissailtana naapurilla oli hiukan samanlainen ongelma, joka heijastui meillekin. Olin juuri sammuttamaisillani lukulmapun, kun ovikello soi. Itse asiassa luulin, että joku soitti alhaalla ulko-oven kelloa ja oli näppäillyt väärin. Emme odottaneet ketään. Tyynnytin koiraakin, ettei se mitään ole, jatka unia.

Mutta soitto jatkui itsepintaisesti. Oli pakko nousta vuoteesta. Ovikello se on, kymmeneltä illalla. Joku oli käytävässä ja vaati itsepintaisesti että avaan ovea.
-- Por qué? katsoin samalla ovisilmästä minkänäköinen häiriköijä siellä on, kelle tahansa en avaisi.
Oven takana seisoi aamutakissaan alakerran vanha leskirouva ja sanoi että kyllä minun nyt on ihan pakko avata ja tulla katsomaan.

En ymmärtänyt puhetulvasta lähes muuta kuin että kylpyhuonetta täytyy tulla katsomaan. Ja totta totisesti: naapurin kylpyhuoneen katossa oli monta märkää läikkää ja yhdestä jo hiukan alas notkuvasta tippui vettä lattialle. Meidän kylppäristäkö? Tässä vaiheessa palasin jo herättämään miehenkin, joka kaikesta hälystä huolimatta nukkui "Ruususen unta".

Viemärihommat ovat tämän talon vitsaus. Olimme jo vuosi sitten ilmoittaneet vuokraisännälle että vessanpöntömme vuotaa vettä lattialle, siihen saatiin korjaus syksyllä. Pönttö irroitettiin, tiivisteet vaihdettiin. Ei pitäisi vuotaa. Kun tyhjentää ammeen, tulevat vedet osin lattialle vaikka röörit rassattiin tammikuun lopulla, minun syntymäpäivänäni, jos muistatte. Olimme tehneet sen, mikä on ollut vallassamme. Nyt emme kuitenkaan olleet kylpeneet moneen viikkoon. Muutenkaan ei vettä oltu hulvattu lattialle. Oliko mekaaninen puhdistus voinut rikkoa hauraat putket?

Yöllä ei ollut muuta tehtävissä kuin sulkea kokonaan kylpyhuoneeseemme tuleva vesi. Onneksi kylpyhuoneita on kaksi. Ensimmäiseksi aamulla asiasta kerrottiin vahtimestarille, joka kävi katsomassa tilanteen ja totesi että vian täytyy olla jossain putkistossa.  Saimme siis synninpäästön, mutta hanat pysyvät kiinni niin kauan että joku tulee todenteolla tutkimaan vikaa. Siis odotellaan.

On se luojan lykky, että olemme tässä vain vuokralla. Pahoin epäilen, että talolla on edessä suuri putkiremontti. Sitähän enteili jo joulukuussa keittiömme seinällä kulkevasta putkesta tulvahtanut saippuavaahto ja vesi. Tietenkin remonttikulut siirtyvät vuokriin jollain aikajänteellä, mutta ainakin meidän vuokra on "suojeltu sopimuksella" seuraavat neljä vuotta.

Aina kun kuulen veden lirinää - ja sitä kuuluu jatkuvasti - olen varma, että nyt taas vettä juoksee seinää pitkin. Nyt pelkään myös kylpyhuoneemme lattian romahtavan naapurin niskaan jonain yönä, jos korjausmies ei pian ilmesty paikalle.

Hiihtolomaterveiset

Takaisin Suomessa noin puolen vuoden poissaolon jälkeen. Odotukset korkealla. Mielenliikkeet olivat olleet vuoristoradalla, mutta nyt oli tilaisuus tavata rakkaita lapsia, ystävä Turussa, liittyä toisten seuraan Tampereella ja matkata kimpassa kohti Äkäslompoloa.

Lapsiterapiaa
Kentällä olivat vastassa tytär ja vävy. Tuntui mukavalta. Pian seurasin tyttären pakkaavan kassia työmatkaa varten. Lähtö kongressiin jossain päin Eurooppaa alkaisi iltapäivällä. Onneksi ehdimme syödä lounasta yhdessä. Palattuani pohjoisesta vietimme tytär-äiti -laatuaikaa sohvan nurkkaan käpertyneenä, pussilinen taffeleita välissä, jutellen tyttären raskaudesta ja sen peloista. Tuli hyvä olla. Vietimmepä jopa aikaa saunanlauteilla - ja se jos mikä on terapiaa suomalaiselle.

Poika näytti jälleen kerran kykynsä keittiössä loihtiessaan mahtavat itämaiset ateriat sekä menomatkallani että palattuani. Oli ihanaa olla hetki lasten ja heidän puolisoittensa kanssa. Ilouutinen oli, että saamme pojan lomailemaan Malagaan jo viikon päästä. Äiti ja isä kiittävät ja nauttivat jo etukäteen.

Notten karvoissa
Jos oma koirani ei paljon reagoinut paluuseeni Malagaan, niin Notte peitti minut pienen sheltin rakkauteen - ja karvoihinsa. Olin kuin turkis riehakkaan vastaanoton jälkeen. Koira oli haistellut syksystä asti kassiani, joka odotti minua Helsingissä ystävän luona. Kun vedin toppatakkini ulos kassista, sinne syntyi tilaa hyvinkin Notten verran - ja kassin perusteellinen nuuhkuttelu alkoi.
Jos maailma paranisi sitä mukaan, mitä sitä Leenan kanssa paransimme saunoessamme ja istuessamme iltaa, niin kaikilla olisivat nyt asiat kunnossa. Ainakin minun oloni koheni kohisten.

Turkkusissa
Otin taksin asemalta. Muutaman minuutin taksimatkan jälkeen olin kymmentä euroa köyhempi,  Malagassa olin tottunut maksamaan samasta matkasta noin 5 euroa. Jäin odottamaan kerrostalon eteen, että ystäväni tulisi avamaan minulle alaoven.

Sydän miltein pysähtyi kun katsoin häntä, ei hän ole vanhus, vai muutaman vuoden minua vanhempi.  Hän oli menettänyt painostaan valtaosan, hiuksistaan suuren osan. Koko olemus, liikkumista ja ajatuksenjuoksua myöten, oli muuttunut rajusti. Hänen vointinsa oli painanut mieltäni koko talven eikä tilanne helpottanut tapaamisen jälkeen. - Ja arvannette mikä huojennus oli jutella hänen kanssaan puhelimessa juuri ennen paluutani Malagaan. Hän oli saanut takaisin entisen äänensä, puheen nopeuden ja rytmin. Hän oli päässyt sairaalaan heti lähtöni jälkeen ja lääkitystä oli muutettu rajusti. Saattoiko kaikki johtua väärästä lääkityksestä?

Nokka kohti pohjoista
Junamatkalla Tampereelle luin VR:n tarjouksesta: matkusta 5 eurolla. No, piti ensin liittyä Veturiin ja tilata matka 48 h ennen matkaa. Nyt olin kuluttanut junalippuhin jo 70 euroa. Päätin liittyä - ja petyin. Halpoja lähtöjä oli vain muutamia. Niistä yksikään ei sattunut matkani varrelle. Onneksi matkaisimme Tampereelta loppumatkan Lappiin henkilöautolla.

Ja yllätys, perillä odotti lumi ja pakkanen. Hohtavat hanget, kuukkelit, riekot, korpit, jopa hömötiainen. Ja loppuviikosta sain hengittää odottamaani lumisadetta. Aika kului siivillä. Aamiainen, hiihto, sauna, ruokailu, kävelyä kylällä, ruokailua ja unta. Sattumien kautta Äkäslompolossa oli meidän tupamme lisäksi viisi muutakin hyvää ystävääni. Sosiaalinen kanssakäyminen oli siis varmistettu.

Summa summarum
Kaikki odotukset täyttyivät. Vatsakin taisi täyttyä aika hyvin, kiitos muun muassa rieskan ja Fazerin suklaan sekä saunaoluen. Puntari näytti loman jälkeen tutut kaksi kiloa lähtölukemia enemmän.

Jotain tummiakin sävyjä auringon paisteiseen lomaan kuitenkin mahtui. Huomasin taas, että ajatusmaailmani on joissain asioissa tyystin erilainen kuin hyvillä ystävilläni. Johtuuko se siitä, että olen viettänyt viime vuosina pitkiä jaksoja ulkomailla vai onko kokemani vain tiukentanut ajatuksiani siitä ettei asioita pitäisi yleistää - esim. kaikkia maahanmuuttajia tai muslimeja arvostella saman sabluunan mukaan. Tunsin olevani ulkopuolinen ajatusteni kanssa... kunnes muistin, että näinhän on aina ollut. Minun pitäisi vain oppia antamaan tilaa muidenkin mielipiteille. Joittenkin asioitten suhteen minä en taida sitä koskaan oppia.

Mutta hauskaa meillä oli. Sitä ei voi kieltää.

Pahaa oloa? Vai ihan tavallista elämän aaltoliikettä?

Minä tiedän, että itku on ollut herkässä aina täytettyäni 50 vuotta. Siis, viimeiset noin kymmenen vuotta. Ihan sama kruunataano Miss Suomi, soitetaanko jonkun maan oma "maammelaulu", löytyykö nyyhkyleffassa "se oikea" vai luenko esim. Katja Ketun niin ihanan raastavaa tekstiä.

Nyt itku on ollut herkässä monta viikkoa. Johtuuko se siitä, että pelkäsin ystävän sairastuneen syöpään (onneksi diaknoosi oli toinen), toisen voivan huonosti eläessää itsekseen parkkiksen ja masennuksen kanssa, etteivät lapseni olleetkaan kädet ojossa odottamassa minua kotimaassa käymään, haparoivasta halusta päästä mummokastiin? Olkoon syy mikä tahansa olen kehrännyt siitä pakahduttavan, lohduttoman olon. Enkä voi sitä myöntää, koska kuulen jonkun sanovan että piehtaroin itsesäälissä - minulla on kaikki niin hyvin, enkä vain tajua sitä: näen vain menneisyyden peikot ja tulevaisuuden varjot. En uskalla kohdata elämää sellaisena kun se tarjotaan minulle kaikessa täyteläisyydessään.

Milloin ihminen kasvaa aikauiseksi? Luulin, että se tapahtuu kun muuttaa kotoa tulevan miehensä luokse. Väärin. Luulin, että se tapahtuu kun saa lapsia ja kantaa niistä vastuuta. Väärin. Luulin, että viimeistään silloin  kun omat vanhemmat kuolevat ja on pakko hoitaa kaikki asiat. Minä en tainnut kasvaa aikuieksi silloinkaan. Kuinka usein saammekaan kuulla miehistä, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi - ikuisia pikkupoikia. Minä taidan olla sellainen, vaikka olenkin nainen. Pelkään niin kovin kohdata sen kovimman asian, jonka edessä minun on pakko kantaa kaikki vastuu ihan itse, ei ole enäää mitään olkapäätä, ei mitään selkää, joka taakse paeta.

Seuraavat pari viikkoa taitaa tällä sivulla olla hiljaista. Jos hyvin käy, lähetän päivityksen vierailtuani sen parkkista sairastavan ystävän luona, päästyäni hiihtämään pohjoisen hangille ja nautittuani Velhonkodan ihanasta munkeista ja kahvista ... Toivottavasti itku ja ahdistus tippuvat hangille, neulasten hierottavaksi, yöpakkasten haihdutettavaksi. Jospa minä kasvaisin aikuisesksi pikku hiljaa - kuka tietää.