Ihmetellen itsellistä elämää

Päijänteen rannan talo on ollut hiljainen kaksi viikkoa, minusta ja koirasta ei paljon meteliä synny. Mies lensi Malagaan, tytär ja Pikku-Myy Afrikkaan, poika ja miniä ahertavat Helsingissä. Mummin, äidin ja aviopuolison roolit ovat joutuneet etätöihin. Jälleen kerran olo on ollut epätodellisen saamaton, kuin mysky olisi heittänyt autiolle rannalle.

En saa mitään aikaan. Televisiota tulee katsottua liikaa, ohjelmia joista en pidä, kirjanlukuvauhtiin en ole vieläkään päässyt, sudokut valmistuvat satunnaisesti. Tietokoneen avaan lähinnä siivotakseni roskapostit laatikkoa täyttämästä, blogipäivityksetkin ovat olleet aivan jäissä.

Kummallista, miten vaikeaa minun on siirtyä tilanteesta toiseen, tämä ei ole ensimmäinen kerta. Eilen alkoi joku sujua, siivosin puoli taloa, lämmitin ensimmäisen kerran rantasaunan - vain itselleni. Tosin tajusin heti, että siskohan olisi kiva saada lauteille kanssani. Onneksi se onnistui, emme tapaa liian usein.

Mitä kaikkea olinkaan ajatellut tehdä tämän itsellisen kuukauden aikana. Lista on pitkä, mutta siitä taitaa toteutua lähinnä talon ja pihan talviteloille laitto ja niiden vaatimat toimet. Plussana täytyy todeta, että olen käynyt uimahllissa kolme kertaa ja vieraillut ystävättären luona. Mutta loputon romaaninluku, kaikki kirjoittaminen, kertakaikkiaan luominen on kadoksissa. Pelottavinta on että pelkään etten löydä sitä enää, että sille käy kuin koiran sadetakille KADONNUT, pois, hukassa...

Kaikesta huolimatta tässä hiljaisessa oleilussa ajelehtiessa,  tekemättömien töiden keskellä, villakoirien hyökkäilessä sängyn alta, saa oma nautintonsa. Puitteet ovat mahtavat: luonto ja puolukoita pullollaan olevat mättäät, hirvikärpäsiä ja suppilovahveroita vilisevät metsät, metsäkauris pellolla ja hirvenvasat mäen rinteessä,  järvivesi,  joka on edelleen +15 (mitä siitä, vaikka en ole käynytkään kastelemassa), kynttilöiden polttaminen, ...

Luulen, että ihmettelen maailmaa ja asioita ympärilläni kuin lapsi. En osaa keskittyä johonkin yksittäiseen asiaan, kun tuo ihmetteleminen vie kaiken huomioni. Olenko siis jättänyt jäähyväiset  suorittamiselle, olenko kehityskaareni alussa jälleen? Ties vaikka edessä olisi vielä jotain mukavaa. Ties vaikka tänäänkin iltalenkillä näkisimme koiran kanssa sen kauriin. Ehkä huomenna  teen jotain uutta. Kuka tietää.

Lomalla Suomessa

Hassu juttu, mutta huomasin juuri ajattelevani niin. Olen kesälomalla Suomessa. No en ehkä koko aikaa toukokuusta lokakuun alkuun, mutta juuri nyt olo on kesälomalaisen.

Ja mitä tekee kesälomalainen. No, tämä ei ole kerännyt  yhtään kulttuuripistettä. Ei ainuttakaan kesänäyttelyä, konserttia, kulttuuritapahtumaa, kesäteatteria. Olen tuskin liikkunut toukokuuta lukuunottamatta tältä tontila 25 kilometriä kauemmaksi. Eli olen kyllä käynyt pari kertaa lähimmässä kaupungissa ja lähes päivittäin tuossa kylällä kaupassa ulkoiluttamassa koiraa ja puistossa Pikku-Myyn kanssa sekä harvakseltaan metsässä tai vattupuskassa.  Ja siitä huolimatta päivä on illassa ennenkuin ehdin huomatakaan.

Toinen ominaisuus tälle kesälle ovat keskenjääneet kirjat. Niitä jää käsistäni hyllylle yksi toisensa jälkeen. Onko minusta tullut niin vaativa lukija, vai olenko kadottanut kyvyn keskittyä lukemiseen? Edes lehdet eivät ole puhutelleet minua viime kuukausina. Kesälukemistokseni tilaamani Kotivinkin puoli vuosikertaa on ollut pettymys, ei mitään minulle. Parasta tilauksessa oli tällä kertaa se kylkiäinen: keraaminen veitsisetti. Sen vien syksyllä Malagaan.

Ehkä tuo lomalaisolo tulee lähinnä siitä, että nyt riittää että ympärilläni olevilla ihmisillä on kaikki mahdollisimman hyvin. Sitä kun vielä petraa pari kertaa pullaa paistamalla, saunomisella ja illan telkkariannosta höystää lasillisella punkkua ja viiden minuutin sudoku-sessiolla ennen nukahtamista - niin aika rento olo on laskea pää tyynyyn herätäkseen aamulla uimapulahukselle ja puuron keittoon.


Kesä, sateista huolimatta. Nytkin paistaa aurinko.

Salama iski tyttäreen

Eilinen aamu oli kaunis. Taivas kirkkaan sininen. Puolilta päivin alkoi lounaan suunnalta nousta mustia pilviä, kaukaa kuului välillä ukkosen kumu. Pilvet näyttivät kuitenkin aina väistyvän Päijänteen itäpuolelle. Nautimme kauniista kesäsäästä. Yksi pilvi ei sitten tainnutkaan taittaa matkaa sinne idän suuntaan.

Sinisen taivaan edelleen kaartuessa yläpuolellamme, kuului kaamea pamaus. Olin kiireen kaupalla ennen nousevaa pilveä ja odotettavissa olevaa ukkossta heittämässä paatsaman oksia roskiin, ettei Pikku-Myy söisi vahingossa niiden marjoja. Olin juuri saanut hänet isoisän hoiviin sisälle. Tytär teki tietokoneella töitä ranta-aitassa.

Sen pamauksen jälkeen luulin ensin että minuunko osui. Ei osunut, tuli kiire mutta pääsin vaivoin liikkeelle. Mies käski hakea tyttären sisälle aitasta. Huusin enkä oman huutoni läpi kuulut ensin avunhuutoja aitalta. Tyttäreen oli sattunut.

Hänen jalkansa oli kuulemma jotenkin liimautunut lattiaan, käsi aloittanut discotanssin yläilmoissa. Sattui jollain lailla, kihelmöi.  Haisi palaneelle. Ja sen jälkeen eivät jäsenet sitten totelleetkaan, kädessä ei ollut voimaa eikä jalka kantanut. Mieli oli tietenkin hämmennyksestä sekaisin. Jonkin ajan päästä hän kuitenkin selvisi omin voimin rannasta, mutta syliin haluavan lapsen nostaminen ei kädellä kuitenkaan onnistunut. Mitä oli tapahtunut? Salamaa ei ollut näkynyt ja taivas oli ollut vielä kirkas, vain pilven helmat olivaat saavuttamassa meitä.

Meillä oli onni matkassa. Ystävä sanoi, että suojelusenkeli istui tietokoneen päällä. No, meidän kanssa niillä on aina riittänytkin hommia. Terveyskeskuksesta pyydettiin soittamaan 112:een. Sieltä lähetettiin ambulanssi. Ensihoitajat tutkivat ja ottivat kokeita, sydänfilmi ok. Kädessä ja jalassa olevia syviä palovamoja he eivät kuitenkaan olleet ennen salamanlyömillä havainneet. Ihon alla risteili kuin pienien salamien verkko, kuin puun juuret. Tytär joutui sairaalaan seurantaan, josta hän juuri nyt - Luojalle kiitos - on pääsemässä kotiin. Kaikki hyvin, selvisimme säikäyksellä.

Mitä tästä opimme vaiko mitään? Ainakin suhtaudun jo nousevaan ukkoseen kunnioituksella. Mieli on edelleen hiukan haparoiva tapahtumien jälkeen, mutta helpottunut. Nyt lämmittämään hernekeittoa sillä mitään muuta ei ruokakaapista löydy, aivokapasiteettia oli ole riittänyt kauppalistaa laatimaan. Niin, ehkä on hyvä pitää aina komerossa myös jotain ruokaa hätävaraksi.

Hämmentynyt mieli iloitsee kuolemasta

Totta se on, tuo otsikko. Sairaus vei hyvän ystävän, ehkä tärkeimmän, ja minä odotin kuoleman tulevan, odotin ja toivoin. On niin vaikeaa nähdä läheisen kärsivän, kun toivoa paranemisesta ei enää ole, kun ystävä ei pysty nielemään, ei siis juomaan, ei syömään. Elimistö luovuttaa vaan ihmismieli taistelee pysyäkseen elossa. Miksi? Odottaen kärsivällisesti jotain käännettä parempaan, jonkin tulevan vaiko vain peläten tuntematonta?

Lauantaina näin hänet, sanoin ääneen kaiken sen, minkä olin sanonut hiljaa mielessäni jokaisen tapaamisen jälkeen viimeiset pari vuotta. Nyt en jättäisi kiittämättä, en toivottamatta hyvää matkaa.  Jätin jäähyväiset, mutta lupasin että tapaisimme joskus sitten, kun on sen aika. Surullinen olo, kun ei voinut tehdä mitään toisen hyväksi. Hämmentynyt jälleen kerran, taas minä odotin että kuolema tulee ja vapauttaa. Se ei voi olla paha, sillä kuuluuhan se tähän elämän kiertokulkuun niin ruoholla, jykevällä puulla kuin ihmisilläkin.

Luin ystävälle runoja taidekirjasta, hänen runojaan. Hän oli hyvä tekstissään, oivalluksessaan niinkuin niin monessa muussakin asiassa. Sitkeä, ahkera, luova ja rakastava, toisia tukeva ja kannustava. Yli neljäkymmentä vuotta yhteisiä hetkiä. Jossain vaiheessa tapasimme varmaa joka viikko, viime vuosina kaksi, korkeintaan kolme kertaa vuodessa. Malagasta tullessani kävin ensimmäisten asioitten joukossa häntä tapaamassa, lähes viimeiseksi palatessani sinne taas syksyllä. Puhelinta en enää käyttänyt, en sähköpostia en Facebookia. En tiedä kumpi sen loppujen lopuksi esti herra Parkinson, herra Lewy vaiko jossain vaiheessa tehty väärä diagnoosi, voimallinen lääkitys vai elämä itse. Muutamassa vuodessa ystävä oli muuttunut, viimeisinä päivinään "linnunpoikamme", sanoi hänen miniänsä. Niin oikeassa hän oli ja niin kaunis oli ystäväni aina vain. Ja tuon kutistuneen kuoren sisällä asui minun vanha ystäväni, sellaisena kun olen hänet aina tuntenut. 

Tiistaiaamuna ystävä oli lopulta antanut periksi, siirtynyt täältä tuolle puolen lapsistaan kolmen valvottua hänen kanssaan koko edellisenkin yön. Hänen työnsä oli tehty ja lepo saavutettu. Iloitsin viestistä, hänen vapaudestaan. En osaa surra, tietysti ikävöin. Mutta ne yhteiset hetket ovat mukanani. Reilu vuosi sitten makasimme hänen viimeisessä "omassa kodissaan" lusikka-asennossa. Sielunsiskot toinen toistaan tukien. Hän pelkäsi silloinkin nukahtamissta, pelkäsi ettei enää herää. Vaan elämä jatkui - ja jatkuu se varmaa vieläkin. Kaikesta huolimatta.

Mustikoita ja mummihommia - jopa ylisuorittamista

Pikku-Myy ei ole soittanut kuin satunnaisesti. Silloinkin olen jättänyt vastaamatta ja huikannut olohuoneeseen, että "täällä mummi on!" Olemme siis samassa osoitteessa isoisä, mummi, lapsenlapsi ja äitinsä. Nyt seuranamme on myös "dadi!", joka saapui viettämään parin viikon lomaa kanssamme. Tietenkin Suomen suvi on näyttänyt hänelle tämän sateisen puolensa. Näin yleensä dadin vierailessa täällä rannalla.

Pakko on myös mainita että Koirakin on täällä. Pikku-Myy huutaa kuulemma aamulenkinkillä isoisän kanssa "Koira! tänne!" Koiralla on tietty nimikin, mutta lapsenlapselle se on Koira, kaikkien hänen tuntemiensa koiran versio 1.0.

Juuri nyt ulkona sataa, kaikki ovat lounaan jälkeen jonkinlaisessa horteessa päiväunilla. Pikku-Myy urvahti aamulenkillä ja on nyt kärttyisänä herännyt tunnin unien jälkeen. Uunilohi ja perunat jäivät väliin - heräämisen jälkeen kärttyisyyttä haihduttaa vain "tisuu!" kuten, neiti asian ilmaisee. Hänen lounaansa odottaa löytämistä keittiön pöydällä. Jos sen sattuu itse löytämään, se saattaa maistua taivaalliselle, tarjoiltuna se on pakkopullaa joka jää syömättä.

Sade kiihtyy, sieniretki jää tältä sunnuntailta väliin. Kalan kanssa söimme parinpäivän takaisen sauvakävelyretken saaliin: sylillisen herkkutatteja kermakastikeessa.

Elämä on siis mallillaan.  Paitsi että mummilla menee välillä ylisuorittamisen puolelle. Aamiaista, aamupäiväkahvit, siisti keittiö, lounasta, päiväkahvit piirakan kera, iltapalaa, mummihommia ja mustikanpoimintaa, pyykinpesua... innoissani yritän selvitä kaikesta priljantisti ja eihän se ole arkea. Jos ei muuta, niin unohdan koiran ruokkimisen josta onneksi isoisä onneksi huomauttaa, unohdan koiran korvien putsaamisen ja huomaan vihdoin jossain vaiheessa niiden tulehtuneen - ja tajuan, miksi se on monta päivää tuijottanut minua intensiivisesti kesken askareitteni "etkö tajua, mustkin pitää huolehtia".. Siltä varmaan tuntuu perheen ei pienimmästä, kun kuopus vie kaikkien huomion.

No, silti elämä on mallillaan. Yritän relata välillä - ja onneksi se on mahdollista kun vain muistan sen itse.

Ai niin, minulla on uusi harrastus: hyötykasvikuivuri. Se maksoi kymmenen kertaa enemmän kuin halvin marketin malli. Mutta yhden vuoden takuun sijasta siinä on viiden vuoden takuu, harvan muoviritilikön sijasta sen kuivaustasot ovat passeleita teräsritilöitä, siinä on portaaton lämmönsäätö 0-60 % ja 12 tunnin ajastin - sanalla sanoen sillä voin kuivata mm. mustikoita Malagaan vietäväksi. Litra mustikoita mahtuu 3 desiin eikä paina paljon mitään. Ja mustikoita pihamaa on täynnä. Sieltä riittää minullekin vaikka Pikku-Myy istuukin varpujen keskellä joka päivä niitä popsimassa. Ranta on hänelle varmaan ensi talvena muistoissa yksi mustikkamaa. Ja seuraavan viiden viikon aikana jonka saamme viettää yhdessä ehtii kypsyä koko sato, vatut ja mustat viinimarjat...

Siunattu yksinäisyys

Palattuani viime keskiviikkona reissusta, olen viettänyt loppuviikkoa lähes retriitin tavoin. En kirjaimellisesti, mutta tuntuu etten jaksaisi sanoa sanaakaan.Voiko ystävien kanssa seurustelusta saada yliannostuksen? Olin antanut kaikkeni - ja saanut kaiken.

Tällä vierailulla kertasin elämäni tapahtumia ja tunteita lähes viidenkymmenen vuoden ajalta. Siihen mahtuu yhtä jos toistakin. Niin mahtui ystävällänikin. Näin ajatellen ei liene ihme, että ajoin palatessani koko pitkän kotimatkan radioa kuuntelematta, koirakin oli hiljaa. Mielessä oli paljon sulateltavaa. Sain ajateltavaa ja jälleen kerran kunnioitus ihmistä kohtaan kasvoi. Itseänikin katselen jotenkin eri näkökulmasta, aika nöyränä.

Niin syvä ei retriittini ole, ettei keskustelu miehen kanssa sujuisi. Hänen kuumat kesäpäivänsä alkavat olla loppusuoralla - Suomen kesä nimeen kun ei uskalla mitään luvata. Pari päivää sitten lämpötilaero Malagassa ja täällä Päijänteen suuren selän rannalla oli 25 astetta.  Minulla siis kitsaat 5-10 astetta pohjatuulen kera, siitä on sitten helppo laskeskella millä haarukalla siellä mentiin. Onneksemme kumpikaan ei kadehtinut toista vaan nautti omastaan. Siis, minäkin nautin, mutta välillä jopa pipo päässä ja hansikkaat kädessä villapaita takin alla ja kaulaliina kaulassa. Aamu-uinnit jätin tykkänään väliin ja yhtenä iltana sai rantasaunakin odottaa lämmittäjää, niin kiukkuinen oli tuuli vaikka luvattu kesämyrsky ei tänne kunnon voimalla iskenytkään.

Viileät kelit ja halu eristäytyä ympäristöstä vauhdittivat vihdoin myös työlistaani merkitsemieni töiden edistämistä. Uusia kukkia on istuteltu, Pikku-Myylle hankittu potkittava kulkuneuvo, verhot lyhennetty ja vierassänkyasiakin saatu lähes kondikseen. Toki listalla on vielä jokunen kohta aina pinnasängyn kokoamisesta sukututkimusrekisterin säätämiseen. Ja kun vielä maltan keskittyä jonkin verran ensi viikkonlopun sukukokoukseen, niin alan olla valmis mummihommiin, joita seuraavaksi viikoksi on tiedossa. Odotan malttamattomana myös perheeni kokoontumista samaan osoitteeseen hetkeksi pitkästä aikaa. Vain vävy on Juhannuksena pois, mutta hänetkin saamme tänne käymään susirajan takaa Afrikasta myöhemmin tänä kesänä.

Mutta vielä pari päivää menee lähes 'retriitin merkeissä' itseä tutkiskellen ja rauhoittuen.

Ystävyyssuhteita

Kun asuu suuren osan vuotta talvipakolaisena Espanjassa, on Suomeen palatessa aivan pakko nähdä ystäviä. Kuluneen kuukauden aikana olen reissannut  eteläistä Suomea ristiin rastiin. Kun useimpiin vierailuihin liittyy myös yöpymisiä olenkin viettänyt kyläillen pitkälti toista viikkoa. Ja reissu jatkuu taas alkuviikosta.

Ei ehkä kaikkein järkevintä kun täällä kotona olisi niin monta hommaa tekemättä.  Ja olisihan mukava ripotella ystävien tapaamiset pitkin kesää, mutta kun en ole malttanut.  Lisäksi kesä on meille suomalaisille niin kiireistä aikaa, että kalenterit ovat helposti täynnä.

Olemme toki nähneet ystäviä myös talven aikana, onneksi. Kaikkien kavereitten ja sukulaisten aikatauluihin (eikä tietenkään meidänkään ohjelmaamme) mahdu lomailua  Malagassa joka vuosi.  Vaikka tosi ystävyys kestää pitkääkin eroa, vaatii se muutakin kuin sähköposteja, whatsappeja ja tekstiviestejä. En  haluaisi kontaktien jäävän liian harvaksi. Ja minä kaipaan näiden ihmisten seuraa.

Olenkin nauttinut suunnattomasti, kun olemme istuneet iltaa, tehneet yhdessä ruokaa, saunoneet, käyneet kävelyllä, vaihtaneet kuulumisia ja kerranneet menneitä. Naurua on riittänyt, ja kyyneleitäkin. Tekee kipeää, kun näkee ajanhampaan ja sairauksien  syövän ystävää aivan liian nopeasti.

Ystävyyttä pitääkin vaalia kun se on mahdollista. Jonain päivänä minusta ei ole keskustelijaksi, ei  ystävästäkään. Silloinkin läheisyys on tärkeää ja ehkä jo katsomalla toista pystyy yhä tuntemaan ystävyyden. Keskusteluja täytyy käydä niin kauan, kun on mahdollista. Mielessäni soivat ystävän sanat: Me olemme samaa perhettä, olemmehan. Kyllä me olemme, olemme samaa perhettä, minä vastasin. Meidän pitkät keskustelumme eivät enää jatku aamuyölle, ne on jo kudottu mielensopukoihin ja siellä ne lämmittävät kuin suuren suuri villaneule. Noilla muutamilla sanoilla, ne vyöryvät mieleen.