Marjastressi iski taas

Se iskee minuun joka vuosi riipumatta siitä onko marjoja vähän tai paljon. Tänä vuonna mustikoita on ollut erityisen runsaasti. Talomme ja järven väliin jäävä rinne on luonnostaan nyt niin suosittua kunttaa eli varvikkoa. Mustikan ja puolukan varpuja riittää joka neliölle, tosin kivet ja kivenkolot tekevät siitä hiukan mykyriäisen. En tahdo löytää sijaa jakkaralle, sillä jakkaralla istuen minä olen viime vuosina marjani poiminut. Ja joka kerta siltä jakkaralta nouseminen tuottaa enemmän tuskaa. Siihen lienee tässä iässä tottuminen.

Marjat kypsyivät tässä aiemin kuin muualla. Olin onnesta revetä, kun katsoin "minun" marjojani. Parin viikon aikana sain kerättyä niitä parikymmentä litraa pienin erin, siskokin oli kantanut kotiinsa lähes kymmenen. Sato näytti edelleen lähes koskemattomalle ja lonkkaani kivisti joka päivä yhä enemmän. Kuivattuja mustikoita oli kertynyt Malaga-talvea ajatellen pari litraa, pakkasessa oli jo vähän, mutta se vaatii vielä täydennystä. Ei hätää, voisin pitää pari vapaapäivää ja antaa lonkalle aikaa vetristyä.

No, luonto osoitti missä paikkani on. Olen vain yksi poimijoista, marjat eivät ole minun. Olin tottunut jo varpujen lomassa kävelevään sorsaan, ja onnellinen siitä ettei neljää muuta ollut siellä näkynyt. Uskoin myös närhien ja koskeloiden vieneen osansa, mutta mahdotonta lovea laariin ei ollut ilmestynyt. Kunnes muutama päivä sitten mies aamulla verhoja avatessaan havaitsi koko joutsenperheen aterialla, vanhemmat ja kuuuusi! poikasta. Ja toden totta siltä tontilta ei enää minulle poimittavaa riittänyt. Perhe oli vetänyt ateriakseen muutaman sata neljiötä mustikkaa. Itku.

Luulin jo  että marjastus pakon edessä loppuisi. Vattusato näytti sateitten vuoksi aivan onnettomalle ja kauempaa katsottuna mustikoita ei enää pihasta löytyisi. Päätin kuitenkin kerätä rippeet talteen.

Yllätykseni oli suuri, kun polun toinen puoli - tosin huomattavasti pienempi läntti - olikin edelleen mustikoita pullollaan. Nyt otin käyttöön poimurin ja ajattelin, että ehdin varmasti osingoille ennen luontoa. Pari litraa jaksoin vouhottaa, juuri niin paljon että huomasin lillukanvarsien pelastaneen tuon osan sadostani. Niitä kasvaa varvikossa niin tiheästi, etteivät linnut pysty siinä polkua tallaamaan sotkeutumatta varsiin. Ehdin siis varmaan ensi viikon poutajaksoilla kerätä vielä muutaman litran pakkaseen ja monen monen monta litraa ihan suoraan syötäväksi.

Etämummiksi jälleen

Astianpesukone käy, pyykkikone loiskuttaa, talo tuntuu silti hiljaiselle. Leluja on vain harvassa lattialla ja auto lähti pihasta kohti VR:n bussia. Pikku-Myy ja Äiti kääntyivät kotimatkalle Daddyn luo. Koira itki kaikkein eniten lähtiöjöiden perään.

Onneksemme viikon vierailu venyi  pariin viikkoon. Ja onneksi matkaliput seuraavaan tapaamiseen on jo ostettu.

Vaikka Suomen suvi ei kääntänytkään kaikkein valoisinta poskeaan, mahtui mukaan muutakin kuin kaatosadetta ja pohjatuulta. Auringon paistaessa hetkittäin jopa poutapilviseltä taivaalta oli päivässä aito kesän tuntu. Silloin kastuivat varpaat ja vähän muutakin tosin aika kylmässä rantavedessä. Eivät jääneet vesileikit lapsenlapselta pelkästää huimahalliin. Lähikylän leikkikenttä ja S-market jäätelöaltaineen olivat retkikohteita lähes päivittäin ja saunassa maistui nakki. Harmillista kyllä, marjasato ei ennättänyt kypsäksi, mutta onneksi kaupasta sai mansikoita ja pakkasesta löytyi mustikoita.

Eilen tämä mummi sai aikaiseksi jopa vastatkin. Minä vastoin saunassa tyttäreni selkään Suomi-kesän energiaa Afrikan  talvea vastaan, sillä siihen he nyt palaavat. Pikku-Myykin käytti omaa vastaansa aivan oikeaoppisesti vaikka vajaa kolmevuotias näki sellaisen ensimmäistä kertaa. Onko vastominen siis geeneissä?

Nyt meidän isovanhempen kesässä alkaa toisenlainen jakso. Edessä on paitsi ensialkuun pyykinpesua ja opettelua tähän "lapsettomuuteen" myös ystävien tapaamista. Ensin juhlitaan hyvän ystävän joulukuulta siirrettyä 60-vuotispäivää ja viikonloppuna vietetään siirrettyä Juhannusta toisten hyvien ystävien kanssa. Siis pehmeä lasku eläkeläisen arkeen kokoonpanolla vaimo, mies ja koira.

PS:  "Lets make cupcakes", kuului Pikku-Myyn toive useammankin kerran. Niinpä äiti ja lapsi tekivät niitä meille päiväkahvilla nautittavaksi. Koska jäljellä on vielä muutamia, minä keitän nyt kahvit ja nautin yhden (jos toisenkin).

Pohjatuuli +10 astetta - juhannukseen reilu viikko

Neljä viikkoa sitten ei vihreydestä voinut puhua.

  

Suomen kevättä ja alkukesää on takanani nyt tasan kuukausi. Siihen on mahtunut pakkasta, räntää, vettä ja hellettä.

Jos tulin tekemään tänne tukun kevättöitä, on niistä edelleen osa tekemättä. Mutta ei hätää, ne joutaa tehdä sitten myöhemmin. Vaikka sitten, kun kesä (toivottavasti) kunnolla alkaa juhannuksen jälkeen.

Mitä sillä jos voikukat rehottavat, puuhun on kuitenkin tullut lehti. Jos vain ei ala uudelleen sataa, taidan yrittää haalia saunavastan kasaan. Rantasauna nimittäin lämpiää, niin se on tehnyt aika tiuhaan koko kuukauden ajan. Ja vesikin oli eilen illalla jo +17 astetta. Kun heitin talviturkin se oli vajaat kymmenen. Saa nähdä tuleeko uimaportaille tänään kuitenkaan käyttöä, pohjatuuli osuu aika raikkaasti juuri meidän laituriin.

Kevätleskeyttäni kestää enää pari päivää,  saan vihdin armaan mieheni tänne vilvoittelemaan Malagan lämmöstä. Hyvä, että tuolloin meillä pitäisi olla kirkas aurinkopäivä ja nämä sateet ovat ainakin hetkeksi poissa; etelän helteitten jälkeen pehmeä lasku Suomen kesään lienee miehelle tarpeen.

Nyt alkavat puitten lehdet saavuttaa täyden mittansa
tuomi on kukkinut ja vuorossa ovat pihlaja sekä  omenapuu.
Juhannusruusussakin on jo nuput. Kesä tulee sittenkin.

Nyt kuitenkin luulen, etteivät mitkään säät pitäisi miestäni pois täältä. Ensi viikolla nimittäin saamme  nauttia tyttären ja lapsenlapsen seurasta. Kun lapsi asuu aivan toisella mantereella, eivät yhteiset hetket ole kovin jokapäiväisiä. Toivon kuitenkin, että osaa olla hössöttämättä aivan liikaa Pikku Myyn ja tyttäreni ympärillä. Se voi olla aika vaikeaa. Villasukkia, tossuja ja neuleita olen suihkinut lapsenlapselleni innolla - tietenkin jännittää osuuko koko kohdilleen.  Vaan vielä enemmän jännitän sitä, kuinka hyvin kaksi ja puolivuotias voi muistaa meidät ja yhteiset juttumme täällä Rannalla reilun puolen vuoden tauon jälkeen. Näillä eväillä on kuitenkin mukava odotella Juhannusta ja toivoa, että säitten haltija sittenkin soisi meille tyynen ja aurinkoisen keskikesän juhlan.

Mieheni on muuttanut Espanjaan

Koira ja mies tarkkana luontoretkellä lähes kymmenen vuotta sitten.

Itse asiassa miehen virallisesta muutosta on jo useampi vuosi. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun hankimme asunnon Malagasta. Jollain tasolla tajusin tuon syvemmin tänä aamuna keittäessäni puuroa vain itselleni täällä Päijänteen rannalla.

Minä, joka olen talvipakolainen, palaan Suomeen kun talvi hellittää otteensa ja hyväksyn ilmat, jotka minua täällä odottavat - nytkin kesäkuun alussa  luoteistuuli ja hädin tuskin kymmenen astetta. Mies ei ole talvipakolainen vaan hänen elämänsä painopiste on todellakin siirtynyt Espanjaan. Sitähän verottajakin edellyttää. Hän viettää Suomessa vain pari kuukautta vuodessa eikä varmaan hallua silloin ainakaan palella.

Miehellä on muuttoon terveydelliset syyt, joita ymmärrän hyvin. Silti mieleni kapinoi aina välillä, kun olen täällä yksin. Kaipaan kovin yhdessä tekemisen meininkiä - me kaksi. Vaikka patikkareissut, veneilyt ja metsäkävelyt yhdessä ovatkin jääneet, niin mietin kuinka ihana olisikaan palata tänne yhdessä keväällä. Tehdä kesä säistä välittämättä,  kaivaa pihamaa esiin talven jäljiltä, kuulla lintujen äänet ja nauttia löylyistä rantasaunassa. 

Vaikka ajatus miesten töistä ja naisten töistä, ei olekaan ihan mieleeni, täytyy tunnustaa, että tunnen itseni joissain hommissa tosi vajavaiseksi. Ystävät ovat avuliaita, mutta enhän voi olettaa heidän saapuvan automaattisesti asentamaan vesipumppua, nostelemaan painavampia huonekaluja, auttamaan siivouksessa, ym. ym. Nyt paikallisen rakennuspalvelun kaverit kävivät putsaamassa katot ja poistamassa niiltä sammalet. Tulevina vuosinakin minun tarvitsee kääntyä erilaisten  ostopalveluiden puoleen, jotta saan itse keskittyä talonhollossa rakastamiini pensselihommiin. Tänä keväänä terassi ja verannat saivat uudet pinnat.

Onneksi myös säiden haltija on tullut avukseni ja hidastanut kesän lopullista saapumista - vielä ensiviikollakin ehtii käydä hakemassa kesäkukat puutarhalta eikä ruohokaan ole kasvanut koneella leikkaamattomaan pituuteen. Kirjapinotkin odottavat lukijaansa ja keskeneräiset käsityöt vetävät puoleensa. Ei siis ihme, jos tietokoneen ääressä ei tulekaan vietettyä aikaa ja blogipäivityksetkin venyvät. 

Tuleva viikonloppu on erilaisten juhlien sävyttämä. Lauantaina naapurin tyttären lakkiaiset, sunnuntaina miehen kummipojan tyttären valmistautujaisjuhlat. Lauantaina viettää miehen sisar myös 60-vuotisjuhliaan. Minä edustan meitä, sillä mies ei tule Suomeen vielä pariin viikkoon.  Ja onneksi silloinkin on syytä moneen juhlaan  - ja niihin osallistumme yhdessä.

Paseo Parquessa on ihana kävellä kuumanakin päivänä.
puut varjostavat ja suihkulähteet tuovat kosteutta. Ilma
on viileämpää kuin auringon paahtamilla kaduilla ja aukkioilla.

Aamulenkistä selviää onneksi ilman aurinkorasvaa vaikka on täytynyt siirtyä lyhythihaiseen asuun. Hiki kuitenkin irtoaa niin päivällä kuin yöllä vaikka peitto on heitetty kaappiin. Sisäilman lämpötila on noussut kahdessa viikossa 6 -7 astetta.

Taivas on täysin pilvetön ja uv 10. Iholla 50+ suojakerroin tekee hiukan tahmean olon, eikä suihkussa kannata käydä ihan aamusta, sinne on mentävä kuitenkin ainakin iltapäivän päätteeksi vaikka ei auringossa makoilisikaan. Aurinko paistaa aurinkolasienkin läpi suoraan takaraivoon. Yöllä on otettava buranaa, että saisi silmäsäryltä terän pois. Seuraavat aurinkolasini saavat luvan olla armottoman tummat.
 

Lapsenlapsen villatakin kutominen tuottaa vaivaa - aamusta voi istua hetken aurinkovarjon alla, mutta kohta ovat kädet jo hikiset. Onneksi illalla kärsii istua kutimen kanssa ja katsella tvstä jakso rikossarjaa. Saan ehkä hihatkin kudottua ennen Suomeen paluuta.

Niin, viikonloppuna pääsen tätä puolison rakastamaa kesää pakoon.  Päijänteestä nousee varmaan viellä ihana viileys ja takassa kärsii polttaa puita. Ihan kaikkia ei ole tarkoitettu elämään etelässä, en tiedä miten selviäisin täällä kesällä pistävässä auringonpaisteessa ja pitkästi yli 30 asteen lämmössä. Siksi kai olen Talvipakolainen. 

ps. Luulen, että koirakin on tyytyväinen vaihtaessaan ulkolenkit kuumilta kivikaduilta hiekkateille ja metsiköihin. Minuspuolelle asettuu sitten tämä jokakeväinen perheen hajoaminen, siirtyminen etäsuhteeseen. Onneksi se on kuitenkin vain väliaikaista.

Räntäsateesta aurinkoon

 Tällä kertaa kävi juuri niin. Onnekseni Espanjan aurinkorannikkoa koetellut pahin myrskylaineikko
22 vuoteen livahti näkemättäni viime viikolla. Voimakkaat laineet olivat kurittaneet rantaviivaa yhtäjaksoisesti monta päivää. Ne tekivät tyhjäksi suuren osan edellisen myrskyn jälkeen tehdystä korjaustyöstä. Uimavalvojan metallinen tornikin, joka näkyy terassiltamme, oli kadoksissa muutamia päiviä.

Kun sunnuntaina saavuin kotiini Malagan Malaquetan rannan tuntumaan, olivat ilma ja laineet tyyntyneet. Myllätty rantavesi, märkä hiekka, muutaman rantakahvilan terassien kadonneet perustukset  ja roskat olisivat kuitenkin kavaltaneet tapahtuneen vaikka mies ei olisikaan. Ehkä kuitenkin osa turisteista saattoi ajatella, että ompa täällä tosi hoitamattomat rannat. Kun pari päivää on kulunut, on osa roskasta saatu korjattua.

Kesä tuli ollessani Suomessa. Totta se on. Vielä neljä viikkoa sitten paljain oksin seisseihin puihin on ilmestynyt lehdet, ruusut kukkivat ja tänään oli varjossakin lämmintä. Talvella lämpö loppui kuin veitsellä leikaten, kun astuit pois auringosta. Tuoksukin on toinen kuin talvella.

Nautin suunnattomasti Päijänteen rannan hirsitalon kotoisuudesta, pihamaan haravoinnista ja rantasaunan lämmöstä. En olisi millään malttanut lähteä, kun jäätkin olivat aloittaneet murenemisen ja vapaata vettä oli näkyvissä kilometriä pitkissä metrien levyisissä railoissa. Yöllä ennen lähtöäni oli satanut luntakin, sain kokea vielä lumen peittämän maan ja sen koristamat oksat, sain ottaa valokuvat seuraavaan joulukorttiin.

Kuitenkin tuntui hyvälle tulla viettämään rantalomaa kotimaan jähmeästi aina vain pitkittyvän kevään keskeltä. Ja mikä parasta minä lähdin kotoa ja minä tulin kotiin. Taidan olla erityisen onnekas ihminen.

Pääsiäistä Päijänteen rannalla

Puhun miehen kanssa päivittäin WhatsAppin videopuheluita. Vain kerran hänellä on ollut paita päällä, yöpaita illansuussa.  Malagassa on ollut hellettä. Minulla sen sijaan on villasukat jalassa ja päällä villapaita, takassa palaa tuli. Päijänteen rannalla ei ole hellettä, mutta muuten ihanaa. Lumi on sulanut ja Ristinselän yli kulkee iso railo, joka pysyy sulana pakkasöinäkin. Suomi-ikäväni on saanut lääkettä haavoihinsa.


Tämä reissu on opettanut minulle monta asiaa.
1) täällä on pihassakin keväällä liukasta, mutta kun maltta odottaa jää sulaa ja karpposet voi heittää kaappiin 
2) ei pidä kerätä itselleen liikaa ohjelmaa. Ei ihminen välttämättä tarvitse tekosyitä tullakseen käymään kotonaan. Siis nyt nautin kotoilusta, edes muutaman päivän kaiken ympäriinsä heilumisen jälkeen 
3) ystävyyssuhteita kannattaa vaalia, ystäviä kannattaa tavata - vaikka se sitten vaatisikin hiukan siitä kotoilusta tinkimistä
4) takassa kannattaa pitää tulta, jos siitä on kerran monta kuukautta haaveillut
5) rantasaunan aitokiukaan löylyt ovat ihanat - kannattaa nähdä lämmittämisen vaiva
6) huushollissa kannattaa siivota vähintään puolen vuoden välein. 

Kun vielä oppisin menemään ajoissa nukkumaan, enkä keikkusi ylhäällä yömyöhään kuin pahainen teini.  Minulla on vielä lähes viikkko aikaa oppia.