perjantai 28. helmikuuta 2014

Andalusian päivä yllätti taas


Photo: Hyvää ja valoisaa Uutta Vuotta teille ystäväni! Olkoon se teille hellä, auttakoon teitä pitämään itsestänne ja rakkaistanne huolta kaikin tavoin!
Happy New Year, Feliz Ano Nuevo, Felice Anno Nuovo, Gott Nytt År! 



Tänäänhän on perjantai, tavallinen arkipäivä, kaupungissa jossa kaupat ovat lähes aina auki.  Tänä aamuna mies palasi kuitenkin koiran aamulenkiltä ILMAN leipää. Onneksi minun eilisestä sämpylästäni oli puolet jäljellä ja se oli isompi kuin tavalllisesti. Ja onneksi löytyi vielä yksi pala pannukakkua. (Sitä on tehtävä joka viikko, kerron joskus miksi.) Aamiainen oli turvattu.

Mutta yleensäkin täkäläiset juhlapyhät yllättävät aina. En nytkään ollut huomannut kaupan ovessa mitään ilmoitusta enkä lehdissäkään ole suomalaiseen tapaan "Andalusian päivän muistiota". En ole vielä oppinut tekemään itselleni muistilistaa juhlapäivistä, tai laittamaan kalenteriin huomautusta.

Onneksi olimmme varanneet päivän siivoukseen eikä ruoanhankintaan. Vain salaattiaineet oli vielä hankkimatta. Tänään olisi ollut ikävä syödä ihan tavallista iltapalaa: näkkileipää ja juustoa  jos sitä sattumoisin olisi löytynyt kaapista: tänään tulee vieraita!

Menen illan suussa lentokentälle vastaan vanhoja hyviä ystäviä, jotka viettävät ensi viikon kanssamme. Eläköön ystävyys. He ovat lähtenee aamulla anivarhain liikkeelle ja luulen etteivät välttämättä halua ulos syömään joskus kahdeksan aikoihin. 

Onni oli myötä - jälleen kerran, pääsimme säikähdyksellä.  Leipäkauppa avasi ovensa tänäänkin - vaikka pari tuntia tavallista myöhemmin. Tässä tapauksessa leipäkauppa tarkoittaa pientä hyvin varustettua hedelmäkauppaa, josta saa myös leipää, säilykkeitä, alkoholia, pesuaineita yms. Mutta hyvä, että hallista oli hankinnat tehty jo eilen, sillä mieluummin tarjoan kalastusta harrastaville vierailleni  tuoretta tonnikalaa pihviksi paistettuna, kuin purkkitonnikalaa. Voisi se olla hyvääkin, mutta me suomalaiset olemme jo opiskeluaikana saaneet sitä tarpeeksi.


sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Fuengirolassa


 

Vietimme  mukavan rupeaman Fuengirolassa.Viime perjantaihin kuului mm. ilta Bar/Restaurante Karibussa, jossa esiintyi Kim Floor Tarmo Laakson kanssa. Kiitos teille! Musiikki oli hyvää, tunnema kiva.

Kun odottelimme ohjelman alkamista ja käynnissä olleen tietokilpailun tulosten selviämistä, totesimme baarin olevan täpötäynnä meitä suomalaisia. Keski-ikä oli jos mahdollista vielä meidänkin ikäämme enemmän. Niin montaa suomalaista en ollut nähnyt samassa tilassa sitten syyskuun lennon eli puoleen vuoteen. Jossain vaiheessa mies sanoi minulle: Muistuta minua, jos unohdan,  minä en halua asua Fuengirolassa.

Niin, jostain syystä osa tämän maan viehätyksestä on asua espanjalaisten ympäröimänä, keskellä normaalia kaupunkielämää, jossa on muitakin kuin "lomalaisia" ja yrittää ymmärtää mitä ihmiset sanovat ja kommunikoida heidän kanssaan. Suomenkielikylpy oli kuin kylmää vettä niskaan. Siis meille, ei varmaan läheskään kaikille. Luulen, että tietokilpaluun osallistumaan tulleet tunsivat olonsa kovin kotoisaksi. Onneksi me olemme erilaisia - onneksi se on luvallista.




 Illan aikana kuulime mm. Leonard Cohenin kappaleita. Hän sattuu olemaan yksi ehdoton suosikkini ja Kimin ääni sopi tulkintaan erinomaisesti.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Tapaksia






 


Elokuvaillan päätteeksi teki mieli lasilliselle ja haukkaamaan jotain suolaista ennen kävelyä kotiin.  Poikkesimme siis La Cuevaan vanhassa keskustassa.

Suhteemme tapaksiin on kahtiajakoinen. Niin kovin monessa paikassa tapakset osottautuvat pikkukipoiksi, joissa on joko makaronilaatikkoa ilman lihaa, perunasalaattia yhdellä pienellä katkaravulla maustettuna, paikallista perunapannukakkua, epämääräistä keittoa.. yleensä niissä on hyvin vähän proteiinia, mutta paljon hiilihydraattia. 

Täällä on tapana, että kun tilaat lasillisen viiniä tai olutta, pöytään tuodaan sen seuraksi jotain naposteltavaa. Monessa paikassa talo tarjoaa  joko pähkinöitä tai muuta napsteltavaa, jopa karamellia, mikä hiukan ihmetyttää. Mutta poikkeuksiakin on. Kun hyvin käy, saatat saada lasillisen seuraksi pikkuisia leipäsiä, joissa on päällä juustoa tai iberialaista kinkkua, maustettua tomaattimurskaa etc.

Yksi todella  iloinen yllätys on La Cueva. Täällä pöytääsi tuodaan lasillisen seuraksi tuollainen (ylä)kuvassa oleva pienempi annos hieman muunneltuna. Tukevan vahapaperin päältä löytyy esim. tuhtia sylttyä (hyvää) tai mainiota "maalaismakkaraa" tuoreen rapean leivän kera.

 
Mehän olimme ehtineet unohtaa tuon ihanuuden ja tilasimme annoksen Iberialaisia herkkuja (tuo samaisessa kuvassa alempana oleva iso annos). Päätös yhdestä lasillisesta karitui välittömästi, kun tarjolla oli niin paljon hyvää. Kun tilasimme seuraavat lasilliset, niitä seurasi uusi annos pikkupurtavaa.


Laskun loppusumme ilahdutti positiivisesti. Olisimmeko voineet kotona Suomessa nauttia näitä herkkuja tuohon hintaan? Tuskin vain. Ja samalla kertasimme elokuvakokemuksia, mietimme rakkaita lapsiamme ja nautimme sanalla sanoen hyvästä illasta.

 Kotimatkalla mietin, että nyt tuli kyllä kaikki suolasuositukset ylitettyä reippaasti. Aamulla silmäluomet ja vaaka kielivät nesteen kertymisestä, kaikki yöllä janooni juoma vesi oli imeytynyt kudoksiin. Onneksi olin juuri lukenut Ylen-uusitista ravintoterapeutin suosituksen 80/20 -elämäntyylistä: jos syöt 80 prosenttisesti hyvin, voit aina silloin tällöin retkahtaa 20 prosentin edestä. Seuraavana päivänä nautimme siis uunissa grillivastuksen alla paistettua kalaa tomaatin kera - en lisännyt suolaa lainkaan.

perjantai 14. helmikuuta 2014

Hyvää ystävänpäivää!

Kai sitä voi toivottaa näinkin. Tässä leike tämän päivän netti-Hesarin etusivun mainoksesta.  Katseeni kiinnittyi tuohon kananpojan minuuttipihvien hintaan. Voi hyvä Sylvi!

Täältä saa tarjoukessa silmiesi edessä fileeksi leikattua todella tuoretta kanan rintaleikettä hintaan noin 3 euroa kilo!  No, normaalihinnallakaan ei päästä lähelle suomalaista valmiiksi pakattua tuotetta. Sinänsä täytyy sanoa että Kariniemen broileria minullakin on Suomessa tapana ostaa. Tuotetta en moiti, vaan hintatasoa.

Mutta, sortuisin aivan varmasti tuohon Fatzerin Siniseen - niinhän minä aina teen. Sehän on niin hyvää, ettei millään jouda boikottiin. Mutta täällä sitä ei valitettavasti näy kuin hyvien ystävien tuomana tuliaisena.

Onneksi yhtä kotimaan ja jopa oman kotikunnan tuotetta saa täältä niin kaupasta, lehtikioskista kuin elokuvateatterinkin karkkimyymälästä: ISOPepe! Lehtikioskissa se maksaa 80 centtiä, elokuvateatterissa 50 centtiä, niin kappale tietenkin. En muista mikä hinta on kotona, mutta aina silloin tällöin sitä on saatava.

Hyvää Ystävänpäivää!

torstai 13. helmikuuta 2014

Ruokablogi - ei ehkä sittenkään




KotiPrismassa artisokkaa kyllä oli,  ehkä Lidlissäkin - mutta hinta lienee ollut melkoinen, koska en niitä koskaan ostanut. Täällä artisokkaa on tarjolla todella usein. En tiedä onko nyt niiden aika, mutta ne osuvat silmiini yhä useammin. Hinta taitaa olla reilut 2 euroa kilo.

Olen nähnyt artisokkia valmistettavan jossain kokkiohjelmassa, Ihaninta Italiaa - taisi olla. (Aivan ihana ohjelma muuten, suosittelen kaikille - erityisesti Italiasta ja italiankielestä pitäville.) Itse olin kokeillut tätä vain kerran aiemmin.

Ostin artisokat viime viikonlopulle iltapalaksi. Vaan flunssainen mieheni ei voinnut ajatellakaan napostelevansa sormiruokaa, kipeä kurkku kaipasi keittoja. Nyt olo alkaa onneksi hellitää. Siis, teinpä armaalleni iltapalaksi artisokkaa voisitruunakastikkeen kera.

Varasin puhelimen keittiöön, että saisin otettua sinulle oikein kunnon ruokablogikuvia. Vaan mitä vielä.

Artisokkiin nyt kuitenkin ensin. Varasin vettä kulhoon, mukaan sitruunamehua. Leikkasin varret pois, riivin uloimmat kovat lehdet raskaamman kera. Leikkasin kauniista kukkanupusta muutaman sentin pois. Hankasin pinnat sitruunalla tummumisen estämisesksi, laitoin sitruunaveteen odottamaan. Keitin sitten vajaat 30 min. kiehuvassa vedessä, johon olin lisännyt suolaa ja ripauksen sokeria (se sopii vihreiden parsojen keitinveteen, ajattelin että siis tähänkin).
Ohjeissa sanotaan, että kannattaa laittaa kattilaan jotain, jolla saa  artisokat painettua pinnan alle - minulla oli pieni murokulho.

Siinä murokulhon sisällä oli hyvä pesä myös pikkukattilalle, jossa sulatin voita, jotta saatoin sekoittaa joukkoon sitruunamehua.  Piti ottaa kuva siitä, miltä artisokat näyttävät, kun valutin ne lävikössä. Unohdin. Piti ottaa kaunis kuva, kun olin kattanut ne ja dippauskastikkeen lautaselle. Unohdin tietenkin. Kun lautaseni oli täynnä dippikastikkeen roiskeita ja riivittyjä artisokanlehtiä, muistin: valokuva. Yksi puolikas artisokkaa jäljellä, tippa dippikastiketta. Otin siis pikkulautasen, tuon viime puolikkaan ja taittelin kauniin talouspaperiservietin.  - Ei minusta taida tulla ruokablogistia. Minulla on liian kiire syömään. 



maanantai 10. helmikuuta 2014

Ystäväseinä




Minulla on ollut tapana jo vuosikaudet liimata kaikki joulukortit niiden saapuessa jääkaapin oveen tai jollekin seinälle. Loppiaisen jälkeen niistä parhaat siirtyvät jemmaan jonnekin laatikkoon, mutta seinä tyhjennetään.

Nyt kun olen kaukana ystävistäni, huomaan että heidät täytyy jollain lailla pitää läsnä. Niinpä joku joulukortti ja syntymäpäiväkortit saivatkin tällä kertaa jäädä seinälle. Siinä ne ovat, ystävät - tai ainakin osa heistä keittiön seinällä. Joka päivä näen heidät monta kertaa - vaikka olen täällä ystävät ovat edelleen tallella.

Onneksi on myös Whatsapp-sovellus puhelimessa, onneksi on Naamakirja ja sähköposti. Näiden kaikkien ansiosta en ole autiolla saarella eritysksissä muista. Ja soittaakin täytyy aina joskus vaikka se kalliiksi tuleekin, mutta toisaalta vartin puhelu ystävän kanssa maksaa alle viisi euroa. Ei muutama vitonen taskussa tee elämästä rikkaanpaa - mutta se puhelinsoitto kyllä tekee.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Downshiftausta?

Tuli muuten taas katsottua yksi elokuva espanjaksi dupattuna. Hiukan siitä juonen kehittely kärsi, mutta onneksi tällä kertaa oli kysessä toimintaelokuva, takaa-ajokohtaukset eivät paljon tekstitystä kaivanneet.
Hidasta elämää, olet jo perillä. Teksti osuus silmiin jonkun Facebookin laittaman linkin kautta. Sitä me olemme tehneet. Joidenkin mielestä varmaan turhan paljon ja turhan aikaisin. Mutta vasta aivan viime vuosina - ja syynkin tiedätte.
     Puhutaan myös leppoistamisesta tai elämän kohtuullisestamisesta - downshiftauksesta. Sen tarkoituksena on parantaa elämän laatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta.

Työn tekeminen vähenikin kun jouduin pois töistä yhtiön sulautuessa toiseen isompaan. Olin päällekäisyys ja sitä paitsi täyttänyt viisikymmentä. No, toisaalta opiskelu jatkui täysipäiväisenä, joten ehkä sittenkin ainakin luuli tekevänsä yhteiskunnan kannalta tuottavaa työtä. No, se ettei niin käynytkään on toinen juttu. Tuottavuus siis kuitenkin loppui... mutta ei meno.
     Kun tajusin, ettei työelämällä ollut todellakaan ajatusta palkata minua enään, otin siitä pesäeron. Onneksi oli tullut säästettyä omaehtoista eläkettä, ja joku vuosi sitten se lähti juoksemaan.

Ennen miehen viimeistä sairastumista ehdimme kiertää maapalloa jonkin verran. Saada kuukausitolkulla kokemuksia niin Afrikan savanneilta kuin autiomailtakin, näimme kaikki mahdolliset eläimet kaukaa ja ihan läheltä, kiipesimme katsomassa monta tuhatta vuotta vanhoja kivikaiverruksia ja seinämaalauksia Namibiassa, noin tuhat vuotta vanhoja temppeleitä Kambodiassa, snorklaamassa Thaimaassa, teeviljelyksillä  ja toreilla Malesiassa, hiihtämässä Lapin keskuksissa jne.  Se ei olllut downsiftausta, sillä rahaa kului vaikka ei oikein tajunnut kuluttavansakaan.

Matkailu ei ole halpaa, jos haluaa aina etukäteen tietää mihin päänsä kallista, jos haluaa ettei samassa huoneessa ole itsen ja puolison lisäksi mielummin hyttysiäkään saatika mitään isompaa lentävää, rapisevaa tai luikertavaa. No, rehellisesti sanoen eihän tämäkään ole halpaa. Vuokra on kova vaikka ruoka edullista.  Toistaiseksi selviämme. Mutta leppoistettu on ihan varmasti.

Kun eilen tapasimme tanskalaispariskunnan palatessamme junalla elokuvista, kuulimme heidän reissanneen Espanjaa ristiin rastiin. Saatoimme heidät hotelliin aivan kauppahallin viereen. Turhaa tosin, sillä vaikka kohta, missä putkahdimme asemalta maan pinnalle olikin heille uutta, niin  kaupunki tuttu. He olivat olleet samassa hotellissa monta kertaa. Ja näille tarmokkaille matkaajille armas mieheni paljasti, että matkasimme ensimmämisen kerran tänä vuonna ulos kaupungista katsomaan elokuvaa naapurikylään.

No, Plaza Mayor taitaa rehellisesti sanoen kuulua vielä Malagan esikaupunkeihin, joten emme siis vielä ole edes poistuneet kaupungista kertaakaan tänä vuonna (emmekä viimeiseen 5 kuukauteen, ei sen puoleen). Mutta so what?

Aika kuluu leppoisasti eikä vielä ole tullut kertaakaan tarvetta lähteä minnekään matkailemaan. Matkailimme joitain vuosia sitten aivan tarpeeksemme. Nyt vain kotoillaan, kesällä tuolla Päijänteen rannoilla, talvella täällä meren äärellä.


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Miksi pirussa etelään?

Mikä meitä riivaa, etteivät pakkanen ja hohtavat hanget kelpaa? Eihän ole sen hienompaa kuin kulkea narskuva hanki jalkainsa alla, kääntää kasvonsa valoon - sitähän alkaa helmikuussa olla Suomessakin. Hiihtämään, laskettelemaan, valoisaan uimahalliin, kotikunnan kylpylään, kirjastoon, ... ihania asioita riittää ja kun ei ole töitä, on aikaa. Mikä sen parempaa talvipäivän päätteeksi kuin mennä saunaan, laittaa tuli takkaan ja katsella kynttilöitä, kuunnella hyvää musiikkia?

Olenko kertonut sinulle masennuksesta?
Sellaisesta, jossa ihminen ei kykene seisomaan suorassa, ei nukkumaan, ei syömään, vääntelehtii pahimmillaan lattialla ja huutaa omaa tuskaansa. Laihtuu parissa viikossa kilotolkulla. Kaikki on piemeää vaikka aurinko paistaisi. Mieli sanoo, että kohta ollaan pahassa pulassa, istutaan vankilassa ja ollaan tehty varmaan ihan kauheita. Ei auta, vaikka puoiso olisi vieressä ja sanoisi ettei kohta olla velkavankeudessa, että kohta mennään saunaan ja syödään iltapalaa, että viikonloppuna ovat lapset tulossa kylään, tehdään jotain yhdessä. Sairaalla mielellä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, se harhailee ommissa metsissään. Masentuneella ei ole kuin paha olo, tämä päivä  kärsittävänä, ei huomista millään asteella. Ei kiinnosta, ei jaksa.

Sellaista masentumista on liian monella. Sellaisesta on kärsinyt myös minun puolisoni, samoin ainakin kolme työkaveriani, hyvä ystäväni. Viisaita ahkeria ihmisiä kaikki. Eikä kukaan heistä suostunut ensin myöntämään että oli sairastunut, että ylipäättään saattaisi sairastua, että tarvitsee apua. Eivätkä kaikki saa apua vaikka tarvitsevat. Minun mieheni onneksi sai. Sai ammatti-ihmisen apua, sai lääkityksen ja seurannan. Ja sai tämän päivän nautittavaksi ja huomisen.

Mistä masennus tulee? 
Moni joutuu tekemään liikaa töitä tiukalla aikataululla, liian pitkiä päiviä ja usein asioita, joihin oma omatunto sanoo ehdottoman ein. Jossain vaiheessa mieli ei enää suostu, sairastuu - eikä pysty tekemään mitään. Joku kuntoutuu töihin, mutta moni on niin kovapäinen että vaihtaa vain työpaikkaa, ammattiakin ja sairastuu vihdoin niin, ettei siitä enää kuntoudu.
Minunkin parhaassa iässä oleva mieheni joutui eläkeläisen elämään. Onneksi oli talo maalla ja kaikki talon työt, jotka piti hoitaa. Niillä ei ollut kenenkään antamaa aikataulua ei määräaikaa, ei kvarttaaleja, tulostavoitteita. Muiden lääkkeiden tukena rankametsä ja kalastus auttavat oikein annosteltuna.

Kun elämä on hyvää, pudottaa joku maanpinnalle. Jalat eivät toimikaa entiseen tapaan, ei tiedä missä varpaat ovat, kaatuilee, kompastelee juuriin ja omaan varjoonsakin, hiihto ei kulje. Ja lääkäri etsii ensimmäisenä syytä alkolista, kyselee käytkö lainkaan kuntosalilla, teetkö muuta kuin makaat sohvalla...
Irvokkaita kysymyksiä ihmiselle joka vielä pari vuotta sitten hiihti tuhansia kilometrejä vuodessa, teki valtavat määrät puuta metsästä, kaatoi, raahasi, lastasi, ajoi ja purki, teki klapeiksi, heitti kasaan, liiteriin, kantoi sisälle. Kätteli jokaisen klapin ainakin kahdeksaan kertaan  ja lopuksi kantoi tuhkat pihalle. Jolla ei edes ole sohvaa, joka lähti aamulla ulos aamiaisen jälkeen, kävi syömässä ja ehti iltauutisille tv:n ääreen.

Periferinen hermoston rappaumatauti. Ei tapa, ei tee liikuntakyvyttömäksi, mutta vie rakkaat harrastukset. Ei uskalla mennä moottorisahan kanssa hommiin, hiihto ei suju, kävely on läpsyttämistä ja kaatuminen liiankin helppoa.


Tämän takia se ihana hanki ei kiinnosta. Ei kiinnosta se pimeä ja liukas mökkitie, jolla ei näy kuin joskus naapurin otsalamppu, omien saappaitten kärjet ja koiran heijastinpanta.  Tämän takia on valittu tasaiset kadut, ei tarvitse tehdä lumitöitä, ei liukstella jäisillä pinnoilla.  Kai tätä voi pakolaisuudeksi sanoa.

Itse olen terve. Minä pärjäisin siellä liukkailla karpposten kanssa, lumitöistä ei estä kuin laiskuus, puitakin ladon pesään niin kauan kuin miehen ja vävyn pilkkomia vielä liiterissä riittää.  - Mutta, jotenkin tuntuu että tuo "niin myötä kuin vastamäessa" asettaisi omat ehtonsa. Siksi minäkin olen täällä - enkä kyllä valita yhtään.