Mikä meitä riivaa, etteivät pakkanen ja hohtavat hanget kelpaa? Eihän ole sen hienompaa kuin kulkea narskuva hanki jalkainsa alla, kääntää kasvonsa valoon - sitähän alkaa helmikuussa olla Suomessakin. Hiihtämään, laskettelemaan, valoisaan uimahalliin, kotikunnan kylpylään, kirjastoon, ... ihania asioita riittää ja kun ei ole töitä, on aikaa. Mikä sen parempaa talvipäivän päätteeksi kuin mennä saunaan, laittaa tuli takkaan ja katsella kynttilöitä, kuunnella hyvää musiikkia?
Olenko kertonut sinulle masennuksesta?
Sellaisesta, jossa ihminen ei kykene seisomaan suorassa, ei nukkumaan, ei syömään, vääntelehtii pahimmillaan lattialla ja huutaa omaa tuskaansa. Laihtuu parissa viikossa kilotolkulla. Kaikki on piemeää vaikka aurinko paistaisi. Mieli sanoo, että kohta ollaan pahassa pulassa, istutaan vankilassa ja ollaan tehty varmaan ihan kauheita. Ei auta, vaikka puoiso olisi vieressä ja sanoisi ettei kohta olla velkavankeudessa, että kohta mennään saunaan ja syödään iltapalaa, että viikonloppuna ovat lapset tulossa kylään, tehdään jotain yhdessä. Sairaalla mielellä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa, se harhailee ommissa metsissään. Masentuneella ei ole kuin paha olo, tämä päivä kärsittävänä, ei huomista millään asteella. Ei kiinnosta, ei jaksa.
Sellaista masentumista on liian monella. Sellaisesta on kärsinyt myös minun puolisoni, samoin ainakin kolme työkaveriani, hyvä ystäväni. Viisaita ahkeria ihmisiä kaikki. Eikä kukaan heistä suostunut ensin myöntämään että oli sairastunut, että ylipäättään saattaisi sairastua, että tarvitsee apua. Eivätkä kaikki saa apua vaikka tarvitsevat. Minun mieheni onneksi sai. Sai ammatti-ihmisen apua, sai lääkityksen ja seurannan. Ja sai tämän päivän nautittavaksi ja huomisen.
Mistä masennus tulee?
Moni joutuu tekemään liikaa töitä tiukalla aikataululla, liian pitkiä päiviä ja usein asioita, joihin oma omatunto sanoo ehdottoman ein. Jossain vaiheessa mieli ei enää suostu, sairastuu - eikä pysty tekemään mitään. Joku kuntoutuu töihin, mutta moni on niin kovapäinen että vaihtaa vain työpaikkaa, ammattiakin ja sairastuu vihdoin niin, ettei siitä enää kuntoudu.
Minunkin parhaassa iässä oleva mieheni joutui eläkeläisen elämään. Onneksi oli talo maalla ja kaikki talon työt, jotka piti hoitaa. Niillä ei ollut kenenkään antamaa aikataulua ei määräaikaa, ei kvarttaaleja, tulostavoitteita. Muiden lääkkeiden tukena rankametsä ja kalastus auttavat oikein annosteltuna.
Kun elämä on hyvää, pudottaa joku maanpinnalle. Jalat eivät toimikaa entiseen tapaan, ei tiedä missä varpaat ovat, kaatuilee, kompastelee juuriin ja omaan varjoonsakin, hiihto ei kulje. Ja lääkäri etsii ensimmäisenä syytä alkolista, kyselee käytkö lainkaan kuntosalilla, teetkö muuta kuin makaat sohvalla...
Irvokkaita kysymyksiä ihmiselle joka vielä pari vuotta sitten hiihti tuhansia kilometrejä vuodessa, teki valtavat määrät puuta metsästä, kaatoi, raahasi, lastasi, ajoi ja purki, teki klapeiksi, heitti kasaan, liiteriin, kantoi sisälle. Kätteli jokaisen klapin ainakin kahdeksaan kertaan ja lopuksi kantoi tuhkat pihalle. Jolla ei edes ole sohvaa, joka lähti aamulla ulos aamiaisen jälkeen, kävi syömässä ja ehti iltauutisille tv:n ääreen.
Periferinen hermoston rappaumatauti. Ei tapa, ei tee liikuntakyvyttömäksi, mutta vie rakkaat harrastukset. Ei uskalla mennä moottorisahan kanssa hommiin, hiihto ei suju, kävely on läpsyttämistä ja kaatuminen liiankin helppoa.
Tämän takia se ihana hanki ei kiinnosta. Ei kiinnosta se pimeä ja liukas mökkitie, jolla ei näy kuin joskus naapurin otsalamppu, omien saappaitten kärjet ja koiran heijastinpanta. Tämän takia on valittu tasaiset kadut, ei tarvitse tehdä lumitöitä, ei liukstella jäisillä pinnoilla. Kai tätä voi pakolaisuudeksi sanoa.
Itse olen terve. Minä pärjäisin siellä liukkailla karpposten kanssa, lumitöistä ei estä kuin laiskuus, puitakin ladon pesään niin kauan kuin miehen ja vävyn pilkkomia vielä liiterissä riittää. - Mutta, jotenkin tuntuu että tuo "niin myötä kuin vastamäessa" asettaisi omat ehtonsa. Siksi minäkin olen täällä - enkä kyllä valita yhtään.