Raskas rakas viikonloppu

Tulin viime viikolla vihdoin Suomeen lomalle. Ensimmäiset päivät kuluivat onnellisissa merkeissä nähdessäni jälleen rakkaat lapseni ja lapsenlapsen Pikku-Myyn. Veljeni luona sain nauttia vanhan rintamamiestalon kunnon puulämmitteisen saunan löylyistä. Ah onnea!

Mutta perjantai-ilta pelotti. Olin menossa tapaamaan sairasta ystävää. Viettäisimme yhdessä kaksi yötä, asunnossa jonka lapset olivat kalustaneet äidilleen hänen ollessaan sairaalassa. Vanhin poika oli hankkinut asunnon aivan naapuristaan, jos voisi siten paremmin auttaa äitiään. Vuokrasopimuksen kirjoittamisen jälkeen ystäväni oli kuitenkin kävellyt suoraan sairaalaan - hän tunsi ettei yksinelämisestä tulisi enää mitään. Uudessa asunnossaan ystäväni oli nukkunut vain yhden yön "kotilomalla".

Ystävällä on Lewyn kappale -tauti. Herra Lewy ei ole kohdellut häntä hellin käsin. Edellisestä tapaamisesta oli vain viisi kuukautta, mutta sitä oli vaikea uskoa. Ruumista oli runneltu, kädet vispasivat vimmatusti, mieleen oli koskettu. Mutta silti ystäväni oli paikalla, vaikka itse pelkäsi koko ajan "olevansa jossain muutalla" ajautuvansa jonnekin, josta emme enään saisi yhteyttä häneen.

Ulkoiset merkit, ohuet hiukset, kalloa myötäilevän ihon, lyhyet askeleet ja riutuneen kehon pystyy vielä jotenkin kestämään. Runneltu sielu ja sen sisällä asuva pelko kuitenkin kourasivat mieltäni syvältä. Me olimme yhdessä, keskustelimme monista asioita, pohdiskelimme hetkittäin lähes vanhaan malliin. Muistihäiriön vuoksi palasimme samoihin asioihin monta kertaa, kerroin samat kuulumiset moneen kertaan. Se ei haitannut. Se haittasi, ettei hän uskalatanut levätä päiväunia, kun pelkäsi ettei enää heräisi. "Minulla ei varmaan mene enää kauaa.." Se haittasi, että hän oli hukassa itseltään ja pelkäsi elämän hukkaavan hänet.
"Minä pelkään ...kuolemaa. Pelkäätkö sinä kuolemaa?" Näihin sanoihin heräsin sunnuntaiaamuna aikaisin. Sitten me makasimme sylikkäin, sielunsisaret. Hän hieroi hartioitani gramman painoisilla sormillaan, kun minä puolestani yritin saada hänen hartiansa rentoutumaan, ystäväni pelkäsi, että niin ei voisi tehdäkään. "Jos ne kappaleet lähtevät liikkeelle ja tekevät pahaa."

Nyt olen tyttären ja Pikku-Myyn kanssa maalla. Aurinko paistaa hangelle. Yritän elää tätä hetkeä. Viikonloppu oli rankka.