Kausi Välimeren rannalla vetelee viimeisiään, lukemistoni on koluttu lähes loppuun. Jäljellä on vain joitain englanninkielisiä kirjoja, jotka ovat olleet lukulistallani. Nyt en kuitenkaan millään malttaisi keskittyä kolmanteen kieleen.
Kirjoja kyllä löytyy. Kuvat ovat vanhan asunnon kirjahyllystä, mutta valikoima kertoo jotain tarjonnasta. Englanninkielisiä dekkareita löytyisi vaikka kuinka. Joukossa on jokunen suomenkielinenkin. Yritin lukea yhtä eilen. Parikymmentä sivua Jo Nesbøn Poliisia luettuani oli murhattu kaksi ihmistä raa'asti, yksi makasi koomassa sairaalassa, kaikki poliiseja. Samalla oli kerrottu murhista joiden selvittämisessä he olivat olleet mukana. Polisipäällikkö ja sosiaalijohtaja olivat paljastuneet pahiksiksi. Kaikki oli tietenkin kuvattu mahdollisimman realistisisti.
Heitin kirjan lattialle, ainakaan Nesbø ei sopinut minulle (vaikka olinkin lukenut jo yhden kirjan Harry Holea joskus aiemmin). Sammutin valon mutten voinut nukkua, oli vaikea olla. Pitääkö kirjailijan vielä erikseen luoda pahuutta maailmaan, eikö todellisuudessa olisi riittävästi? Samaa olen miettinyt monen elokuvan suhteen. Toki tiedän, että ihmisiä tapetaan, raiskataan, silvotaan. Ja okei, ei pahuutta pidä lakasta maton alle ja olla kuin ei sitä olisikaan. Mutta silti... tätähän minä olen pähkäillyt ennenkin.Hetken päästä oli pakko sytyttää valo uudelleen ja ottaa käteen Merette Mazzarellan kirjoittamista käsittelevä kirja, jota luen ties monettako kertaa. Se herättää jokaisella lukukerralla todella paljon ajatuksia, herättää eloon mielikuvia elämän varrelta - aktivoi ajatuksia, antaa ideoita, virittää mielen valoisaan tilaan, jossa sykkeen nousu johtuu lähinnä innostuksesta ja jonkin oivaltamisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Haluaisitko kommentoida tähän jotain?