Loma loppuu odotukseen

Yöllä heräsin vain katsomaan maisemaa parvekkeelta. Kuu paistoi edelleen yhä vain täydenpänä. Ulkona +24 astetta, kello yli puolen yön. Rannalla hiekan putsauskone jyräsi valot keikkuen, tomua nostattaen. Aamulla herätessä se oli siellä taas. Suurimmat roskat on seulottu joukosta, muovipussit, pullot ja eväspaperit. Täällä yritetään ainakin pitää asioista huolta. Minulle puhdas ranta vielä täksi päiväksi.

Aamulla koiran kanssa lenkille, huominen aamulenkki päättyykin bussipysäkille. Minä matkaan lentokentälle, mies ja koira jatkavat näissä maisemissa. Milloin palaan? Ehkä vasta kuukauden puolentoista päästä. Pitkä ero. Ehtii varmaan tulla ikävä sekä miestä että koiraa, ehkä jopa aurinkoa ja lämpöä. Yli neljänkymmenen avioliittovuoden aikana emme ole olleet kertaakaan niin pitkään erossa. Mutta kun tietää toisen olevan täällä "kotona" voi olla levollisin mielin. Onneksi on tietotekniikka joka kutoo yhteyksiä - ero ei ole totaalista.

Haluan ehdottomasti kokea nuo tulevat viikot Suomessa. Ensin ystävän kanssa laatuaikaa viettäen, sienestäen, maailmaa parantaen, syöden, juoden, saunoten, ehkä maalaten - ehkä kirjoittaen. Noin viikko ilman minkäänlaista ohjelmaa.

Kaiken aikaa olen kuitenkin varpaillani, valmiina siirtymään elämän seuraavaan vaiheeseen: mummouteen. Pienet tuokiot mieleeni nousee asioita, jotka saavat sydämeni sykkyrälle. Saanko todella kokea sen, pienet sormet omiini tarttuen, lapseni onnen... ? Olen luvannut olla apuna ensi alkuun, varmaan yhtä paljon kuin tytärtäni autan silloin omaa itseäni mummon ensi askelissa.

Mummukuumetta eli cuna hakusassa

Nyt on jo ihan pakko kirjoittaa siitä, mikä pyörii ajatuksissa kaiken aikaa. Ehkä muistatkin, että olen odottava mummu, laskettuun h-hetkeen on nyt enää neljä viikkoa.

Tunnepuolesta on vielä kovin vaikea puhua. Koska tyttäreni on halunnut välttää asialla kohkaamista ja hössöttämistä, olen minäkin yrittänyt välttää sitä. Mutta jännittää tietenkin, niin tulevan äidin, lapsen kuin meidän isovanhempienkin puolesta. Osaanko minä olla oikea mummu, osaanko luoda lapsenlapseeni suhteen jollaisen haluaisin, saanko mahdollisuuden tutustua häneen ja pitää suhdetta yllä. Eihän ole niin sanottu, että lapsi asuu jatkossa Suomessa ja minäkin pakoilen talvisin täällä Malagassa.

Espanjassa olisin abuela, luultavasti lapseni kutsuvat minua mummuksi niinkuin minun äitiäni ja hänen äitiään kutsuttiin. Mummu, lämmin sana. Puolisostani tulee varmaan isoisä, täkäläiset sanoisivat abuelo, niinkuin hänen isänsä oli.

Tyttärellä alkaa olla kotona jo kaikki vauvan vaaatimat tarvikkeet. Mummunkin täytyy valmistautua. Me saamme maalle koto-Suomeen veljeni tyttärensä poikaa varten tekemän pinnasängyn. Se odottelee kai jo Keski-Suomessa. Mutta vauvansänkyä, espanjaksi cuna, tarvitaan toivottavasti täällä Malagassakin. Olemme siis mittailleet mihin sellaisen voisi täällä laittaa. Asunnon sisustuspuuhissa emme osanneet ottaa huomioon, että sellaiselle tarvitsee tilaa. Mutta onneksi sitä kuitenkin löytyy. Olemme surffanneet Ikean sivuilla, olemme käyneet läheisessä vauvatarvikeliikkeessä, olemme surffanneet netissä. Nyt pistin kyselyn käytetystä cunasta täkäläiselle nettitorille. Katsotaan tärppääkö heti.

Salaisesti olisin halunnut saada sängyn hankittua ja mahdollisesti myös sisustettua tulevaa lapsenlasta varten ennen lomani loppua. Kun tulen tänne seuraavan kerran, on vauva jo syntynyt. Ja haluan olla valmiina ottamaan hänet vastaan tännekin "ihan milloin vain". Ajatus, jota tulevan isoisän on varmaan vaikea ymmärtää. No, eihän siinä mitään järkeä olekaan. Jotain viimeisillään olevan mummun täytyy kuitenkin voida tehdä odotusta helpottaakseen. Nutun kutominen tässä helteessä on aivan toivotonta puuhaa. Sen jätän kotimaan sykyyn tai tuleviin talvikuukausiin. (Salakuljetin tänne jo yhden vauvanpyyhkeen, peruja omasta lapsuuskodistani.)

Toivon, että cuna löytyy ja että saamme sille käyttöä. Ehkä vietämme joulua kaikki yhdessä täällä Malagassa, ehkä vauva tulee kylään jo ennen sitä. Ainakin helmikuussa on tiedossa vieras, joka  toivottavasti mahtuu vielä pinnasänkyyn. Ja ehkä meitä siunataan jatkossa uusilla käyttäjillä.

Loma ja luovuus - vaikeita asioita

Olenko minä suorittaja, kun minulle on niin vaikea olla lomalla? Ulkona paistaa aurinko täydeltä terältä, Välimeri loiskuu sinisenä, hyvää lukemistakin löysin omasta hyllystä. Mutta, kun en vain osaa.

Halusinko rakentaa kodin tänne siksi, että voisin kuljettaa töitä mukana toisin kuin hotelliin? Tuntisin itseni tarpeelliseksi. Molempina talvina täällä olen kirjoittanut sähköiseen muotoon vanhoja kirjeitä neljäkymmenluvulta yli viisisataa. Tälle lyhyelle lomallenikin otin niitä mukaan nelisekymmentä.

On totta, että juuri nyt on kestämätön helle eikä rannalla makaaminen varjonkaan alla luonnista sen vuoksi montaa tuntia kerrallaan. Mutta osaanko muutenkaan vaihtaa vapaalle? Kun menen uimaan, lasken matkaa: montako metriä uin tänään, 400, 600 - vain niin vähän. Hallissa yleensä paljon enemmän.

Suorittajan takaa löyty usein huono itsetunto, arvottomuuden tunne. Työelämäni päättyi työttömyysjaksoon, juuri hankitun akateemisen loppututkinnon käyttämättömyyteen. Vaikka vihdoin päädyinkin itse jo parikymmentä vuotta sitten suunnittelmaani tilanteeseen - omaehtoiselle varhaiseläkkeelle 58-vuotiaana - taisin saada jonkinmoisen henkisen kolhun: siirtymiseni ei ollut kunniakas. Sitäkö nyt paikkaan?

Olemme kaksi eläkeläistä talvea paossa etelässä. Puoliso osaa maata rannalla, mennä varhain nukkumaan, nukkua päiväunia. Lukea kirjaa, katsella jalkapalloa. Hänellä ei ole suorituspaineita.  Minä osaan tehdä omasta elämästäni aika lailla tukkoista haalimalla itselleni hommia. Nyt on työn alla yhden mielenkiintoisen blogin taltioiminen tyttärelle kommentteineen.  Jonossa odottaa äidin tädistään kirjoittaman kirjan saattaminen siihen muotoon, että voisin lähettää se luettavaksi hänen sukulaisilleen. Jossain hännän huippuna on oma kirjani, joka tarpoo suossa ja odottaa että saisin siihen uuden innon.

Totuuden nimessä: ei minua niinkään huolestuta tämä kaiken homman haaliminen - minä kun en taita olla noita loikoilijoita. Ja onko ihminen suorittaja, vaikka pitääkin työlistan "täynnä"? Olen pikeminkin huolestunut siitä, että luovuus tuntuu olevan aivan nollassa. Huomaan, että ommat, joita haalin, ovat lähinnä mekaanista toimintaa: puhtaaksikirjoitusta, copypastea... Minä kun olen luullut olevani luova ihminen.

Parin viikon päästä lupasin mennä kirjoittajakoulutuksen aikana aloittamamme palautepiirin tapaamiseen. Meitä on viitisen tyyppiä, jotka olemme kaikki jääneet koukkuun kirjoittamiseen. Lähetämme toisillemme tekstejämme, teemme harjoituksia joista annamme palautetta. Tapaamiset ovat hienoja tilaisuuksia olla yhdessä itsensä tavalla hullaantuneiden kanssa, vertaistukea sanalla sanoen. Mutta nyt minulla on valkoisen paperin kammo. Mielenkiintoisista tehtävistä en tahdo löytää mitää, mikä saisi aivoni liikkeelle. Juntti olo. Miten saisin tämän solmun auki?

Ensi viikolla palaan pohjoiseen. Tarkoitus on myös viettää aikaa hyvän ystävän luona maalla, sienestäen, ehkä kirjoittaen, ehkä maalaten, ehkä rempaten. Toivon, että avain luovuuteen on löydettävissä sieltä.

Jääkaapissa +16.8 - rantalomaa Malagassa

Pakenin sateiden alta. Lensin rannalta rannalle  - mielessä oli loma.

   
Oli satanut pari viikkoa, auringon kaari oli karannut alas ja liian monta ateriaa oli täytynyt syödä sisällä. Mutta, kun on koti kahtaalla, voi helposti lentää syksyä pakoon. 

Työntäyteisen kesän jälkeen kahden viikon loma rannalla löhöillen, ulkona syöden, katukahvilassa istuskellen, kirjoja lukien ja ympäristöä ihmetellen virkistää kummasti. Toistaiseksi millään rantalomalla ei ole rätti heilunut niin tiuhaan kuin nyt. Myös jääkaappi hullaantui.

Tietenkin, Malagan huusholli oli ollut tyhjillään toista kuukautta ja hienon hieno hiekka ja pöly olivat vallanneet kaikki pinnat, muuallakin kuin parvekkeella. Joku toinen olisi tietenkin järjestänyt siivouksen ennen saapumistaan. Meillä ei sellaista hengetärtä tai Jamesta ollut tiedossamme ja tuskin olisimme sittenkään ketään tänne palkanneet. Ehkä joskus vanhempana. Siivouksen jälkeen tuntui ihanalta kulkea sisällä paljain varpain, jalkapohjat puhtaina.

Olimme rullanneet ylös kaikki kaihtimet, päästäneet valon sisälle huoneisiin. Ulkona oli yli suomalaisen helteen, sisällä yhtä lämmintä. Ikkunat auki, ristiveto täysille ja oli helpompi hengittää. Ensimmäinen yö oli hikinen ja kostea. Mereltä tunki sumua avonaisista ovista ja ikkunoista. Mutta me olimme täällä - taas keskellä kesää. Onneksi poika oli kesällä hankkinut pari pöytätuuletinta.

Plussia ja miinuksia
Lievänä miinuksena meillä on ollut vanha kolhiintunut jääkaappi, muuten kelvollisten keittiökoneiden rinnalla. Viime talvena pakastimme sillä muutamat vihannekset, hedelmät ja tomaatit kovin näppärästi. Eilen se yllätti meidät lämmöllään + 16,8. Tälle ja huomiselle tarkoitetut kalaruuat piti paistaa illalla ja toivoa, että ne kestäisivät jollain konstilla ainakin lounaalle. Aamiaiskinkku joutui roskiin, liekö maito jo hapantunut.
Mutta vuokra-asumisen plussaa löytyy tässäkin:ei tarvitse vinguttaa omaa luottokorttia. Huomenna saamme uuden, vuokraisäntä lupasi. Ja toimi muuten lupaustensa mukaisesti. Tiistaina seisoi upouusi Bosh-keittiössä. Siihen saakka vanha kone jauhoi "kylmää" täysillä, sen pakastinlokerosta otetuilla jotenkuten jäätyneillä kylmäkalleilla yritimme pitää jääkaappiosan ainakin hiukan lähempänä viittä astetta. Kas kommaa tuo kierrätyskikka onnistui, vaikka heti aamun ensiavauksen jälkeen kaapissa olikin jo 8,5 astetta.
Vaikka aina napisenkin, on tässä vuokra-asumisessa siis myös hyvät puolensa. Olihan vuokraisäntä elokuun aikana myös korjauttanut rikki olleen makuuhuoneen kaihtimen. Meille lienee siunaantunut ihan kelpo vuokranantaja, vaikka kaikki asiat eivät ihan heti menekään minun toiveitteni mukaisesti.

Helteeseen tottuu
Yritän olla valittamatta kuumuutta. Sehän korjaantuu kohdaltani heti kotimaahan palatessani.Niin, kirjaimellisesti tulin vain kahden viikon lomalle. Mies ja koira jäävät tänne talvea odottelemaan.
Ylellistä tämä on, uskokaa vain. Tosin, kun talvella söimme parvekkeella auringon paistaessa, pakenemme nyt keittiön puolelle avonaisen ikkunan ääreen, kaihtimet alhaalla. Mutta tiedämme Afrikan reissuilta, että kuumuuteenkin tottuu joidenkin päivien kuluttua. Silti myöntää täytyy, että viikon sääennuste hiukan hirvittää: lämpötilat kolmissakymmeissä, mutta "fees like" huitelee neljääkymmentä.  - En valita.
Yritän herätä varhain, jotta ehdin nauttia aamutuntien viileydestä koiraa lenkittäessäni. Ja puoli kymmenen palaamme tuoreet leivät kainalossa kotiin aamiaiselle. Ei hassumpaa. Sen jälkeen koira makaa kuin raato lähes iltaan asti - mutta ei sekään valita. Sapelihäntä on reippaasti pystyssä sen kulkiessa tuttuja katuja päivän viestejä lukien auringon painuessa länteen. Ja minä - no, minähän lievitän pahinta hellettä uimalla meressä, istuskellen aurinkovarjon alla kirjan kanssa ja nauttimalla joskus jopa kylmän oluen, jos viiniä ei ole saatavilla. No, entä mies? Se makaa auringossa, lukee englanninkielisiä dekkareita, hikoilee muttei kärsi kuumuudesta. Ja käy meressä, hänkin. Nauttii.

Vielä saavat villakoirat juosta vapaana

 Voi ihana kesä. Kaikki on retuperällä, sisällä. Kuukauden helleputken aikana en ole ehtinyt kuin kurkistaa tähän tietokoneitten ja tablettien maailmaan. Matkapuhelimesta luettavissa olevat viestit olen katsonut, mutta niihin vastatakseni minun on pitänyt avata tietokone. Moneen postiin on siis jäänyt vastaamatta. Nurkkien villakoirat ovat olleet lähes rauhoitettuja, onneksi muurhaiset ovat jättäneet nyt sisätilat rauhaan. Sisäaktiviteetit ovat rajoittuneet lähes tyystin keittiöön.

Sitä vastoin marjapuskat on tyhjennetty, maalipurkkeja on avattu ja suljettu kymmeniä kertoja, on sudittu seiniä, ovia, oven pieliä, lauteita ja patioita. Vieläkin kaksi pensseliä odottaa kiedottuna muovipussiin viimeisiä silauksia. Ja vaikka jouduin myöntämään ettei omenia sittenkään tänä vuonna saataisi niin mustikoita löytyy joka päivä vain lisää, metsämansikatkin jatkavat sinnikkäästi uuden sadon tuottamista. Mikä kesä.

Olen ahmatti. Sieluni on täynnä ystävien vierailuita, rakkaan perheen seuraa. Olen hiusjuuria myöten onnellinen odottava mummu viikolla 33. Julkisivuremontti naulasi kiinni tyttären kodissa olohuoneen oven ja vei viimeisenkin mahdollisuuden kunnon ilmanvaihtoon kaksiossa. Toisen epäonni on toisen onni: me saimme tyttären tänne maalle yhä kasvavan masunsa kera pariksi viikoksi. Kun on asunut niin monta vuotta toisen kanssa eri mantereilla ja nytkin lähes koko vuoden Euroopan eri laidoilla, osaa tällaista läheisyyden mahdollisuutta arvostaa. Ja minä käyttäydyn huonotapaisen äidin tavoin. Vahdin tyttären syömisiä, kannan hänen eteensä ruokaa määräväliajoin. Ohjeet katson jääkaapin oveen kiinnitetyistä neljästä A4:sta. Raskausajan diabetes vaatii "hellyyttä ja huolenpitoa". Kun vielä saisi ensi viikolla sen olohuoneen oven jollain konstilla kammetuksi auki. Mutta se ei taida olla vallassani vaan remonttifirman mielivallassa - helmikuulla viimeistään. Käsittämätöntä tumpelointia odottavan mummon mielestä. Olenkin toivottanut tulevan lapsenlapsen äitinsä ja isänsä kanssa vierailulle Malagaan. Mutta jotenkin epäilen että he haluaisivat nauttia onnestaan aluksi aivan kolmestaan.

Niin Malagaan. Lentoliput kahden viikon lomalennolle on varattu. Mies jää jo sille tielleen, karkaa syksyn alta pois. Mutta sitä ennen vielä on poimittava toinenkin puoli pihaa tyhjiksi mustikoista, etsittävä sieniä metsästä, paistettava piirakoita, tavattava ystäviä, naapureita, sukulaisia. Edessä on kiireiset kaksi viikkoa ja sähköposteista suurin osa jää edelleen ilman vastausta.

Pitkät päivät täynnä - minä elän

Päivät ovat toistensa lomitse soljuvia tapahtumia täynnä. Olen tuntenut jotain samaa kuin ennen aktiivin työelämäni aikana: elämään mahtuu enemmän kuin pari asiaa päivässä, ehdin enemmän. Ja nautin.  On aherrettu, vietetty aikaa yhdessä, saunottu ja syöty välillä liiankin hyvin, puhuttu kaikesta taivaan ja maan välillä suomeksi ja englanniksi suloisessa sovussa. Perhe on ollut koolla, ystäviä tavattu.

Juhannuksesta  talo on ollut täynnä elämää. Molemmat lapset olivat paikalla perheineen, samoin käly. Sateisten ja tuulisten kelien takia pyhätkin kuluivat enemmän tai vähemmän erilaisen puuhailun merkeissä.


Maalari maalaa taloa
Ja vävy lupautui maalaamaan talon, minä olin haslankarina. Hän ei olisi malttanut olla vapaalla Juhannusaattonakaan "jos edes lounaaseen asti saisi tehdä hommia". Ja saihan hän. Harjaus, pesu,  suojaus, maalaus aina sään salliessa - auringon pahimmin paahtamista kohdista jopa neljään kertaan. Aika kului hujauksessa. Ja Juhannushan oli oikeastaan peruutettu, sillä kylmät tuulet ja sadekuurot vaihtelivat tiuhaan lyhyitten aurinkojaksojen kanssa. Huonosta säästä huolimatta vajaan viikon päästä talo oli maalattu. Minun osuuteni, ovien maalaus jatkuu huomenna kunhan luoja vie tämän toivottavasti hetkeen viimeisen sadepäivän pois.

Eläinaktivismia
Ja lisää aktiviteettia on tiedossa  sillä muurahaiset valtasivat juhannuksena saunan.Ymmärrettävää että aattona kaikki halusivat saunaan, mutta pesänrakennustyömaan purukasat lauteilla eivät ilahduttaneet mieltä. Rakenteet olivat pehmenneet ja vaativat pikaista lauteitten uusimista. Niinpä tänään saunotaan viimeisen kerran ennen remonttia. (Harmillista että vävy joutui jo lähtemään). Saa nähdä milloin seuraava kerta koittaa.

Yrittivät muurahaiset taloonkin, niin meillä kuin naapurissakin. Hesarin kolumnisti kirjoitti että Suomessa valitetaan liikaa. No, muurahaiset ovat ryhtyneet suoran toiminnan linjoille: muutetaan kylmästä ja sateisesta kesästä sisälle taloon. Siellä ne ihmisetkin näyttävät viihtyvän.Toivon kuitenkin, että voitin taistelun tällä kertaa. Hirsien välissä kolmirinnan taivaltavat muurahaiset veivät minutkin suoran toiminnan tielle - kelpuutin myrkyt avukseni strategisiin kohteisiin.

Sukulaisia ja ystäviä 
Onneksi ihmisten kanssa on ollut sopuisaa. Miehen veli perheineen lomailee naapurissa omalla mökillään, paikalla on myös suvun nuorin,  langon kolmikuukautinen lapsenlapsi kaikkien ihasteltavana.

Ja tyttäremme perulainen ystävä ja hänen malayilainen vaimonsa viettivät kanssamme pari päivää. Lomaillen. Niin, jos ei lasketa niitä tunteja joita IT-alalla työskentelevä ystävä vietti verannan pöydän ääressä tietokoneensa ja puhelimen kanssa. Hänen työmaansa liikkuu sujuvasti mukana ympäri maailmaa - torstaina hän teki töitä Amerikan mantereen ajassa, perjantaina Saksan kellon mukaan.

Odottava mummu
Olen saanut iloita myös raskaudesta, viikkoja on nyt kolmisen kymmentä. Olen tuntenut hentoja potkuja kämmentäni vasten, nähnyt niistä aavistuksen tyttären vatsan pinnalla. Nykyisin raskaus tietää rajoituksia odottavan äidin ruokavalioon. Onneksi ohjeet eivät yltä  mummuun saakka paitsi hänen kantaessaan ruokaa tarjolle.  Odottavan äidin on mietittävä onko juusto tehnyt pastöroidusta maidosta, ilmakuivattua kinkkua ei voi syödä, ei myöskään pellavansiemenrouhetta mahdollisten jäämien pelossa, ei kylmäsavulohta. Vältettävien asioitten lista on pitkä, onneksi Suomessa ei ole kielletty saunomista. Tyttären lontoossa asuvan ystävän vaimo oli myös raskaana. Sikäläiset ohjeet kieltävät saunomisen kokonaan, joten hän ei osallistunut tyttöjen saunavuorolle.  

Nyt on sade tauonnut. Pilvet nousseet aavistuksen. Loppuviikosta on kuulemma jo hellettä. Mahtaakko siihen uskaltaa luottaa? Näyttää kuitenkin siltä, että pääsen huomenna maalaamaan, sitten saunaremontin kimppuun. Lauteet ovat miesten hommia, mutta pintakäsittelyyn saan osallitua, samoin terassin maalaukseen. Se puuha onkin tervetullutta, sillä huomenna tytär suuntaan kohti kotiaan ja talo hiljenee jälleen kahden eläkeläisen ja koiran asuinpiiriksi.

Ystävyys

Kesä on muun muassa ihania hetkiä ystävien kanssa.
Tässä mansikkakakkuhetki joitakin vuosia sitten. Varmaan tuonakin kesänä satoi ja myrskysi. Minun mielessäni ovat kuitenkin nämä ihanat muistot. 

Kun on pois kuvioista kuukausitolkulla, kuten minä olin reilun puoli vuotta Malagassa, on kiire tavata ystäviä. Todellinen ystävyys ei tietenkään katoa minnekään, mutta se on rakentunut ja lujittuu yhä yhteisten kokemusten ja tekemisen pohjalle. Ystävyys tarvitsee historian, niin kuin moni muukin asia ollakseen pintaraapaisua syvempää. 

Ystäväni yli neljänkymmenen vuoden ajalta, sairastui joitain vuosia sitten parkinssoniin. Hän koki viime talvena myös syvän masennuksen ja kaiken kukkuraksi ankaran noroviruksen, yhdessä ne olivat viedä hänet mennessään. Onnekseni hän on nyt toipumaan päin. Viime viikolla sain hänet "täysihoitoon" luoksemme kokonaiseksi viikoksi. Saatoin itse todeta millaisessa kunnossa hän nyt on, puhelinkeskustelut ja muutaman tunnin tapaaminen kun eivät kerro kaikkea.

Huojennuin mutta olen edelleen kovin huolissani. Meillä ei ole ikäeroa kolmea vuotta enempää, mutta elämä on kohdellut ystävää rankemmalla kädellä kuin itseäni. Se näkyy olemuksessa, sen hauraudessa ja pysähtyneisyydessä, harvenneissa hiuksissa, kaiken hidastumisessa. Sen huomaa olemattomassa lähimuistissa ja siinä kuinka näkee hänen etsivän asioita tietoisuutensa sokkeloista. Normaalit arkirutiinit vaativat onnistuakseen pitkän pohdinnan. Sairaanhoitajaystävältäni kuulin ystäväni arviointikeskuksen vaurioituneen. Silloin jokainen arviointi, esim. paljonko kello on kun se on yksi, saattaa olla ongelma.

Surulliseksi minut teki myös havainto, että suhteellisuuden taju joidenkin asioiden kohdalla oli kadonnut. Älykäs ystäväni ei muistanut nähneensä uutta saunankuistia vaikka edellisenä päivänä siivosimme saunan perusteellisesti; hän pesi ikkunat, jotka nyt päästävät maiseman sisälle kaikessa loistossaan.  Mutta uusittu entistä isompi kuisti - jonka hän huomasi vasta tänään, se nyt vain oli ilmestynyt  yön aikana itsekseen eikä asia sinänsä ihmetyttänyt ystävää.

Positiivista oli havaita edelleen hänelle ominainen elämänmyönteisyys ja halu kohentaa kuntoa, voimistua ja liikkua. Hän halusi muistilistan ruuista, jotka saivat hänen aineenvaihduntansa toimimaan normaalilla tavalla. Kotona se oli ollut jatkuvana vaivana ja vaatinut apteekin apua. Kun kopioin hänelle reseptejä kotiin vietäväksi, muistin kuitenkin kuinka äitini sairaalassa ollessaan kaavaili aloittavansa uudelleen ruuanlaiton, leivonnan ja monet muut asiat. Ystävänikään ei liene laittanut ruokaa talven aikana. Vierailullani näin jääkaapissa avatun sardiinipurkin, puoliksi syödyn eineslaatikon...

Ulospäin suuntautunut, ihmisten kanssa mainiosti toimeen tuleva ystäväni haluaisi muuttaa palvelutaloon. Toivonkin, että hän muistaa vielä kotiin palattuaan päätöksensä olla yhteydessä sosiaalihoitajaan, joka kuulemma tietää palvelutalopaikoista. Ilmoittautuminen jonotuslistalle saattaa taata paikan joskus tulevaisuudessa. Lisäksi toivon, ettei ystäväni kunto odotellessa laske vuodeosaston tasolle vaan edessä olisi monta onnellista vuotta - minunkin kanssani. Olimmehan tälläkin vierailulla onnistuneet hetkittäin tavoittamaan entisten keskusteluhetkiemme intensiivisyyden ja vastavuoroisuuden.

Eilen saattelin ystävän asemalle ja katsoin junan ikkunasta että hän löysi oikean paikkansa. Määränpäässä häntä oli vastassa poika perheineen. Olin helpottunut saatuani viestin, että kaikki on kunnossa.