Matkalaukku tuunattu

Tuunaus oli kaiken lisäksi hauskaa puuhaa.

Kun koneellinen matkalaukkuja vyöryy hihnalle, on joskus työlästä löytää omansa samanlaisten joukosta. Siis tuunaamaan.

Kokopunainen laukku sai kylkiinsä hopeatarranauhat. Keskelle leikkasin samata tarrapaperista koirani figuurin ja alas vielä rivin pupujusseja ihmettelemään matkan päästä tätä jäniskoiraa. Ehkä kuitenkin vielä sidon laukun kahvaan perinteisessti vinokaitaleen pätkän. Eipähän kukaan voi sitten ainakaan väittää laukkua hihnalla omakseen.  

PS. Kerroin vuosi sitten näihin samoihin aikoihin matkalaukusta, joka petti odotukset.  Tarinassa vävy lupasi hakea minulle toimimattoman tilalle uuden, ja hakikin. Sitä tässä siis tuunasin. Ja lukkokin tuntuisi toimivan. Vanha laukkuni lensi viime viikolla Afrikkaan Pikku-Myyn kanssa.

Fammun netti kului miltein puhki

Fammu teki ristisanoja. Ne olivat hänen harrastuksensa, joiden avulla anoppini pyrki pitämänään aivonsa virkeänä.  Kun tyhjensimme kirjahyllyt sisäkaton maalauksen tieltä, nostettiin alas myös Fammun moninaiset sanakirjat.   

 

 

90-luvun alkupuolella ei monellakaan eläkeläisellä ollut nettiä. Vaikka töissä jo teimmekin asioita tietokoneella, ei tiedon kaivaminen internetistä ollut vielä kovin helppoa eikä yleistä. Silloin ostettiin vielä tietosanakirjoja. 90-luvun lopulla kuollut Fammu käytti omansa lähestulkoon loppuun. Nidokset ovat osin rikki, kannet repsottavat. Sivut ovat hiuki kuluneet ja monien marginaalit niin täynnä ”päivityksiä” ettei niistä tahdo saada selvää. Kappale ihmisen arkea, pala historiaa tuokin.

Noita kirjoja ei kukaan kuitenkaan kaipaa, kaikki tieto on saavutettavissa parilla klikkauksella. Kuluminen on vienyt niiden arvon antikvariaattien silmissä, perheen mielestä ne vievät vain hyllytilaa. Eivät hänen lapsensa eivätkä lapsenlapsensa ole niistä kiinnostuneita. Silti en raaskisi heittää niitä pois. Siksi otin nuo kuvat, että edes jotain jäisi, kun hyllytila loppuu. 

Lohduttaako jos kerron, että suurin osa kirjahyllyn kevyestä lukemistosta ei kelvannut edes ilmaiseksi kirpputoreille, joille niitä yritin. Onneksi yksi otti parhaat palat, suomenkieliset romaanit,  tuulikaappiin hyllyyn, jossa lukee: Ole hyvä, saa ottaa!  Ruotsin ja englanninkieliset jouduin repimään kansistaan kierrätyspaperiin. Minulle, joka seitsemänkymmentäluvulla rakastui kirjapainossa työskennellessään painettuun paperiin, se oli lähes liikaa. Mitä tuhlausta!  

 

Tyhjä talo

Ovet kiinni. Ikkunat kiinni. Pellit kiinni. Sängyissä likaiset lakanat. Viime viikkojen elämä on laannut, en ole itsekään kotona vaan kylässä ystävän luona. Paossa hiljaisuutta?

Maanantaina vävy pakkasi auton ääriään myöten täyteen, ajoi perheensä ja minut Helsinkiin. Illalla kokoonnuimme kiinalaiseen ravintolaan ruokailemaan porukalla viimeisen kerran hetkeen aikaan. Kuuden hengen seurue ihasteli Pikku-Myyn touhuja ja lähtiessä yksi ja toinen oli pukemassa lasta,  mummi halusi saada halin ja katsekontaktin vielä kerran. Lapsen muisti on niin lyhyt, sitä piti vahvistaa aina vaan, jotta se jotenkin yltäisi kevääseen saakka.  Aamulla varhain tytär, vävy ja Pikku-Myy matkaisivat Afrikaan, päiväntasaajan tuolle puolen. Mummihommat olisivat hetkessä ohi tietenkin aivan liian pitkäksi aikaa.  Mielessäni on itsekäs pelko siitä, että mielikuva minusta haihtuu lapsen mielessä kovin nopeasti.

Onneksi toinen lapsistani on edelleen lähellä. Hänen työhuoneensa lattialle petatussa sängyssä luin aamuyöstä tyttären viestin: Olemme heränneet. Kiitos kaikesta! Myöhemmin sain Facebookiin kuvan lentokoneen penkissä poseeraavasta perheestä, matka Pikku-Myyn toiseen kotimaahan oli onnellisesti alussa.  Seuraavana aamuna viesti toi tullessaan perheen uudet puhelinnumerot, asettuminen Macholandiaan oli lähtenyt käyntiin.

Seuraava lähtijä olisin minä, mutta minun lähtööni ei liittyisi dramatiikkaa, sillä matkaisin talvipakolaiseksi Malagaan kuten jo monena syksynä aiemmin palatakseni toukokuussa takaisin. Minua odottaisi mies ja koira, etelän kotimme, jonne Pikku-Myytäkin odotin kyläilemään jossain kevään vaiheessa. Ja ehkä saisimme pojan vaimoineen luoksemme jouluksi.

Öisin on ollut pakkasta, taivaalla revontulia. Kaunis muistutus siitä, että talvi on kulman takana ja minunkin on kohta aika nousta siiville. Lentolippu on kuitenkin vasta parin viikon päähän ja tekemistä tyhjäksi jäänneessä talossa riittää. Onneksi.

Elämä vyöryy

Marjat suoraan mättäältä ovat
Pikku-Myyn intohimo.

Niin se tekee. Sitä on nyt talo täynnä, mutta ei valitettavaksi asti. Ehdimme miehen kanssa kokea myöhemmin ihan kylliksi kahden eläkeläisen ja koiran hiljaista arkeakin. Nyt nautin viiden hengen + koira talouden pyörittämisestä. Se alkaa aamulla kello kahdeksan aamupuuron keitolla ja jatkuu jokaiselle äidille tuttuun tapaan jonnekin iltauutisiin saakka. Jos sen jälkeen onnistuu löytämään televisiosta jotain katsottavaa tai jaksaa avata kirjan, niin hyvä.

Tytär miehineen ja lapsenlapsi, Pikku-Myy, asuttavat tätä taloa kanssamme kolme viikkkoa. Tavaraa on matkassa normaalia enemmän, sillä heidän Helsingin kotinsa on pantu vuokralle ja henkilökohtaiset tavarat siirretty tänne sekä kolmeen isoon matkalaukkuun. Matkalaukut matkaavat parin viikon päästä Afrikkaan epämääräiseksi ajaksi ja vievät rakkaat mennessään. Siksi näistä viikoista ja päivistä on otettava kaikki irti. 

Jotta vähän hämmennettäisiin pakkaa, niin vävy väsää kiireellä lopputyöntään kasaan ensi viikon pressentaatiota varten, tytät tekee omia hommiaan tietokoneella, ja Pikku-Myyllä riittää energiaa vaikka pientä voimalaa varten (hän ei ole mikään nurkassa nyhvääjä). Miehen kanssa ihmettelemme, miten vanhemmat ylipäätään jaksavat pyörittää arkeaan. Muistimme ei kanna, sillä vastaavasta ajastamme on kulunut lähes neljäkymmentä vuotta. Onneksi voimme nyt jotenkin olla tukena, jos ei muuten niin tekemässä ruokaa ja työntämässä pyykkiä koneeseen ja sieltä narulle, tarjoamassa syliä ja mummin helmet naulakosta lapsenlapselle.

Kesä on luovuttanut paikkansa syksylle. Lehdet kellastuvat ja kukat lakastuvat, viikonloppuna irrotetaan rantasaunan vesipumppu, maanantaina kyyditään koira ja mies Helsinkiin. He matkaavat tiistaina Malagan lämpöön. Minä ja muu sakki jatkamme vielä täällä.

Raadon haju

Mahdoinko kertoa alkukesästä keittiön takakomeron raadon makeasta hajusta, kuolleesta hiirestä sähkökaapissa. Sellainen täällä kuitenkin oli ja eläkkeellä olevan sähkömiesnaapurin avustuksella uskalsimme poistaa sen sulkkeiden päältä.  Haju lähti pariksi viikoksi, mutta pikkuhiljaa raadollisuus palasi takaisin. 

Ei kun tuulettamaan, pidimme komeron ikkunaa auki yötä päivää, eikä haju haitannut. Miksi emme poistaneet seuraavaa hiirtä? Kun sellaista ei löytynyt vaikka ainakin kolme kertaa tutkin nyt omatoimisesti kaikki sulakkeiden välit ja vähän muutakin. Koko komero siivottiin, tavarat raijattiin ulos yksi toisensa jälkeen, kammettiin auki kaikki mahdolliset rakenteet, joihin otus olisi voinut piiloutua, kavuttiin välikatolle katsomaan olisiko hajun aiheuttaja siellä. Tuloksetta.

Ikkunan auki ollessa tuoksui mäntytolulle. Olimme viikonlopun pois ja ystävällinen sukulainen oli käynyt sulkemassa ikkunan, kun se oli meiltä varmaan unohtunut rakosalleen. Kotiin palatessa raadon ja kusen haju tuli vastaan ulko-ovelle. Mikä eteen, kaikki oli tehty?

Onneksi on naapuri, jolla hajuaisti on ykkösluokkaa. Vesilukko! Kuivunut vesilukko! Kuinka emme sitä itse tajunneet. Ensinnäkin olinhan ohjeitanut, että vesilukkoihin täytyy kaataa vettä muutaman viikon välein talvella, kun olemme etelässä. Toiseksi entisessä elämässä rutiineihini kuului laskea aina ensimmäisenä vettä vesilukkoihin, kun menin hakemaan mainos- tai messumateriaaleja työpaikkani varastoista - ja kellaria ja varastoja vesipisteineen riitti. No, siitä on jo yli kymmenen vuotta. Minun nenäni muisti  ei riittänyt sinne saakka.

Onneksi naapuri saattoi myös nollata "hajumuistinsta" ihan hetkessä, sillä tutkimusretken päätteeksi tarjolla oli välimerellistä kalakeittoa saaristolaisleivän kera ja tallimestarin kiisseliä. Sen muistini oli onneksi onnistunut kaivaa keskikoulun kotitaloustunneilta saakka. 

Tallimestarin kiisselin juju on voissa ja sokerissa paahdetuissa hapanleivän tai ruisnäkkärin muruissa,
jotka on maustettu  kardemummalla.

 

Viel on kesää jäljellä?

 

 Siltä ainakin näyttää nyt, vaikka ilmatietenlaitos julistikin että säätyyppi vaihtui eilen takaisin kesäkuisiin tunnelmiin - silloinhan satoi enemmän kuin paistoi, eikä mittari tahtonut päästä millään lähelle viittätoista astetta. Nyt aurinko paistaa ja lämpömittari on kivunnut lähelle kahtakymmentä. Järvivesikin on samaa luokkaa. Totisesti toivon, että kaunis keli hellisi meitä vielä viikonlopun yli.

Lapset tulevat käymään, poika,  miniä, tytär, vävy ja Pikku-Myy. Vietämme ainakin tämän vuoden viimeistä yhteistä viikonloppua, ennenkuin perhe hajaantuu ympäri maailmaa.  Ja minusta tuntuu, että vävyn jokaisella vierailulla tänä kesänä on satanut vettä ja tuullut pohjoisesta. Niin väärin Afrikan auringon alla kasvanutta kohtaan, onhan tämä Ranta nimittäin kuulu (perheen kesken) aurinkoisesta kesähistoriastaan. Vaan minkäs teet.

Marjat on nyt poimittu!
Olen tehnyt henkilökohtaisen päätöksen olla keräämättä enää marjoja. No, jaa... ehkä jokusen desin vattuja, joita yhä kehittyy joka päivä pihan puskissa. Onneksi viimeinen hellejakso pilasi
loput mustikat ja räksät pitivät huolen viinimarjoista. Se stressi on siis onneksi ohi. Mutta ole huoleti, kyllä minä kehitän jonkun toisen ihan pikapuoliin. Siemen on jo kylvetty, sillä varustaudun henkisesti syksyn haasteisiin. Tiedossa on ainakin paljon ihania mummihommia ja rästiin jääneitä vierailuja. Siinä sivussa täytyy muistaa hoitaa arkikin.

Marjastressiä

 Olen minä edelleen täällä. Marjat vain ovat pitäneet minut pois verkosta. Tai verkot ovat vaihtuneet hämähäkinverkkoihin, jotka pyyhkivät poskia marjapuskissa liikkuessa.

Mustikoita on tänä vuonna tullut omalta tontilta aivan ennätysmäärä, lopetin laskemisen jossain 25 litran seutuvilla. Mustat viinimarjat on poimittu, samoin melkein kaikki punaiset. Vadelmiakin riittäisi vaikka kokopäiväiseen poimimiseen. Alan olla väsynyt.
Into palaa kuitenkin, kun kyykistyn mustikkamättään puoleen tai raivaan niille tietä tontin vadelmaryteikköjen halki. Tie täytyy kirjaimellisesti raivata joko pistämällä suuret herkulliset marjat suuhun tai astiaan.

Pakastin alkaa olla viimeistä sijaa myöten täytetty. Selkä ja takamus ovat jumissa, jalkoja särkee. Vaivan palkkana on kuitenkin marjoja pannukakun kera, mustikkapiirakoita, marjakiisseliä, tuoreita marjoja aamupuuron päälle. Ihaninta on kuitenkin ollut katsella Pikku-Myyn mustikan syöntiä. Ihan siistiä puuhaa se ei ole ja niin lapsi kuin lattiakin pitää pestä touhun jäljiltä. Mutta ihanaa: lapsenlapsesni rakastaa mustikoitani. Parin viikon päästä saan tarjota niitä hänelle joka päivä useamman viikon ajan.

Tämä on elämää. Ja nyt vihdoin kaksi viikkoa on kesäkin ollut meillä. Mikä olisi sen parempaa?