Sopeutumista II

Aaltojen  murtuminen rantaan kuuluu oleellisesti elämäämme niin täällä Malagassa kuin Päijänteen Rannallakin. Meren äärellä maininkien kumu on kuitenkin hallitsevampaa, koska metsän suhina puuttuu. Ja se kuuluu jopa silloin kun ei tuntuisi lainkaan tuulevan - aallothan ovat kuulemma seurausta siitä, että jossain on tuullut, ei välttämättä tässä ja nyt.

Liekö yksi sopeutumisen askel, että aamulla laskeuduin hiekkarantakävelylle ja sitten aallonmurtajan suojassa  aamu-uinnille. Suomessa se oli  tänä kesänä vain muutaman aamun ilo. Pilvien tummentamat aallot eivät kutsuneet pulahtamaan kylmänä pysyneeseen Päijänteeseen vaikka usein harrastan sitä läpi kesän säistä riippumatta.

Ensikosketus mereen on siis tältä syksyltä luotu. Nyt mietiskelen sitä, voisinko sitkeällä aamu-uinnilla pakoilla kuntosalia. Se sijaitsisi melkein yhtä lähellä kuin ranta ja tiedän, että tässä iässä kuntoa pitäisi jollain lailla pyrkiä kohentamaan. Mutta edelleen, niinkuin viime syksynäkin, kuntosali ei kutsu minua lainkaan.  Toisaalta, viimeistään joulukuulle tultaessa, merivesi on saavuttanut Päijänteen lämpötilan tai ainakin lähentelee sitä. Ja kuntosalin kuukausimaksu olisi alle kolmekymmentä euroa. Tarjolla olisi vaikka mitä yksilöjutuista erilaisiin ryhmiin, jogaa, pilatesta... vaiks mitä.


Viime talven pakoilin kuntosalia sauvakävellen ja omalla kolmenkilon kuntosalillani. Kyllä se nosti kuntoa ja tiputti painoa. Kevättalven hiihtolomallani kuitenkin huomasin, että jalkalihakseni eivät olleet ladun vaatimalla tasolla - tasamaa meni jotenkin, mutta pienikin lasku oli lihaksilleni liikaa. Vaikka en tänä talvena taidakaan hiihtää, epäilen ettei sauvakävelyt  sulata vatsarasvojani tai vahvista kyllin jalkojeni rapistuvia lihaksia. Mutta askel kerrallaan.

Sopeutumista

Vaihdoin Päijänteen Rannan syyskuisesta noin kymmenen asteen  keskilämpötilasta tänne noin kahdenkymmenen asteen keskilämpötilaan, vai vainen valehtelenko - taitaa olla ylikin. Sateisen suomikesän jälkeen olen kalpea turisti ja hikoilen. Parin päivän oleskelun jälkeen tähän ilmanalaan sopeutuminen on vielä alussa.

Talvella 2010-2011 totuttelimme kuumaan kosteuteen
Malesiassa, Thaimaassa ja Cambodiassa*.

Kun mies oli ollut täällä elokuun lopusta alkaen kaksi viikkoa lähes kolmessakymmenessä asteessa, hän ilmoitti lopettaneensa ainaisen hikoilun. Muistan vanhastaan, että näin on käynyt ennenkin. Samalla tavalla totuimme Namibian kuivaan neljänkymmenen asteen kuumuuteen, tai hän tottui ja minullakin olo helpotti muutaman viikon oleskelun jälkeen. Samoin kävi tuskallisen kosteassa Malesiassa. Tosin käsivarret ja kämmenselät olivat jatkuvasti kuin vedellä silatut, mutta solkenaan hikoilu rauhoittui. 

Talvella 2009-2010 totuttelimme Namibian kuumaan ja
kuivaan ilmastoon  ja nautimme upeasta luonnosta.

Onnekseni Malagaan saapuessa ei tarvitse kokea aikaeron väsymystä kuten kaukoitään matkatessa eikä ohuen ilmanalan voimattomuutta kuten Windhoekin 1660 metrissä. Ja onneksi talvipakolainen ehtii sopeutua. Ei tarvitse viikon tai kahden päästä hypätä lentokoneeseen ja alkaa uudelleen totutella vieläkin viileämmiksi käyneisiin suomalaisiin lokakuun ilmoihin. Olen siis onnenmyyrä.

*Korjasin kirjoitus/näppisvirheen, mutta edelleen käytän maasta nimeä, joka on mielestäni kauniimpi kuin suomalaisten käyttämä Kambodža.

Muuttolintu lensi taas etelään

Viime viikko oli taivas täynnä lintuauroja. Metsäretken hiljaisuuden rikkoivat kurkien huudot, aamulenkillä taivaalle piirtyi satojen hanhien etelään suuntaava joukko. Myös joutsenet tekivät lähtöään vaikka rantaviivassa näkyikin vielä niiden räpyläjälkiä ja puolukkavarvikkoa sotkettiin taas. Oli siis aika minunkin nousta Norskin kyytiin. Eilen Malagassa vastassani oli kesäni kuumin helle, sellaista ei Rannalla ollut tälle kesälle kertaakaan osunut. Muistissa olivat lähinnä sateet ja tuulet.

Mutta silti kesä meni aivan liian kiivaasti ohitseni. Ja syksyn hienoimmat päivät osuivat lähdön kynnykselle. Oli vaikeaa laittaa piha talviteloille ja hinata viiri alas tangosta. Ensi syksynä lippuja tilatessa täytyy "omaa aikaa" miehen painuttua etelään jättää ainakin neljä-viisi viikkoa. Ehkä siihen mahtuisi sitten yksi syysaurinkoinen ruskaviikkokin. Nyt reilu kolme viikkoa kului liian pian. Juuri, kun totuin yksinoloon (koiran kanssa) pitäääkin nyt opetella taas tätä kahden aikuisen askeleitten yhteensovittamista.

Kyllä se vaatii omat niksinsä, vaikka kuinka ajattelen, että avioparina yhteinen osoite on hyvä asia, että on mukava nukahtaa rakkaansa viereen ja olla vaikka erimieltäkin asioista ihan lähekkäin. Lähes 45 vuotta yhdessä on aika pitävä liima kahdenkeskisessä suhteessa.

Marjastressi iski taas

Se iskee minuun joka vuosi riipumatta siitä onko marjoja vähän tai paljon. Tänä vuonna mustikoita on ollut erityisen runsaasti. Talomme ja järven väliin jäävä rinne on luonnostaan nyt niin suosittua kunttaa eli varvikkoa. Mustikan ja puolukan varpuja riittää joka neliölle, tosin kivet ja kivenkolot tekevät siitä hiukan mykyriäisen. En tahdo löytää sijaa jakkaralle, sillä jakkaralla istuen minä olen viime vuosina marjani poiminut. Ja joka kerta siltä jakkaralta nouseminen tuottaa enemmän tuskaa. Siihen lienee tässä iässä tottuminen.

Marjat kypsyivät tässä aiemin kuin muualla. Olin onnesta revetä, kun katsoin "minun" marjojani. Parin viikon aikana sain kerättyä niitä parikymmentä litraa pienin erin, siskokin oli kantanut kotiinsa lähes kymmenen. Sato näytti edelleen lähes koskemattomalle ja lonkkaani kivisti joka päivä yhä enemmän. Kuivattuja mustikoita oli kertynyt Malaga-talvea ajatellen pari litraa, pakkasessa oli jo vähän, mutta se vaatii vielä täydennystä. Ei hätää, voisin pitää pari vapaapäivää ja antaa lonkalle aikaa vetristyä.

No, luonto osoitti missä paikkani on. Olen vain yksi poimijoista, marjat eivät ole minun. Olin tottunut jo varpujen lomassa kävelevään sorsaan, ja onnellinen siitä ettei neljää muuta ollut siellä näkynyt. Uskoin myös närhien ja koskeloiden vieneen osansa, mutta mahdotonta lovea laariin ei ollut ilmestynyt. Kunnes muutama päivä sitten mies aamulla verhoja avatessaan havaitsi koko joutsenperheen aterialla, vanhemmat ja kuuuusi! poikasta. Ja toden totta siltä tontilta ei enää minulle poimittavaa riittänyt. Perhe oli vetänyt ateriakseen muutaman sata neljiötä mustikkaa. Itku.

Luulin jo  että marjastus pakon edessä loppuisi. Vattusato näytti sateitten vuoksi aivan onnettomalle ja kauempaa katsottuna mustikoita ei enää pihasta löytyisi. Päätin kuitenkin kerätä rippeet talteen.

Yllätykseni oli suuri, kun polun toinen puoli - tosin huomattavasti pienempi läntti - olikin edelleen mustikoita pullollaan. Nyt otin käyttöön poimurin ja ajattelin, että ehdin varmasti osingoille ennen luontoa. Pari litraa jaksoin vouhottaa, juuri niin paljon että huomasin lillukanvarsien pelastaneen tuon osan sadostani. Niitä kasvaa varvikossa niin tiheästi, etteivät linnut pysty siinä polkua tallaamaan sotkeutumatta varsiin. Ehdin siis varmaan ensi viikon poutajaksoilla kerätä vielä muutaman litran pakkaseen ja monen monen monta litraa ihan suoraan syötäväksi.

Etämummiksi jälleen

Astianpesukone käy, pyykkikone loiskuttaa, talo tuntuu silti hiljaiselle. Leluja on vain harvassa lattialla ja auto lähti pihasta kohti VR:n bussia. Pikku-Myy ja Äiti kääntyivät kotimatkalle Daddyn luo. Koira itki kaikkein eniten lähtiöjöiden perään.

Onneksemme viikon vierailu venyi  pariin viikkoon. Ja onneksi matkaliput seuraavaan tapaamiseen on jo ostettu.

Vaikka Suomen suvi ei kääntänytkään kaikkein valoisinta poskeaan, mahtui mukaan muutakin kuin kaatosadetta ja pohjatuulta. Auringon paistaessa hetkittäin jopa poutapilviseltä taivaalta oli päivässä aito kesän tuntu. Silloin kastuivat varpaat ja vähän muutakin tosin aika kylmässä rantavedessä. Eivät jääneet vesileikit lapsenlapselta pelkästää huimahalliin. Lähikylän leikkikenttä ja S-market jäätelöaltaineen olivat retkikohteita lähes päivittäin ja saunassa maistui nakki. Harmillista kyllä, marjasato ei ennättänyt kypsäksi, mutta onneksi kaupasta sai mansikoita ja pakkasesta löytyi mustikoita.

Eilen tämä mummi sai aikaiseksi jopa vastatkin. Minä vastoin saunassa tyttäreni selkään Suomi-kesän energiaa Afrikan  talvea vastaan, sillä siihen he nyt palaavat. Pikku-Myykin käytti omaa vastaansa aivan oikeaoppisesti vaikka vajaa kolmevuotias näki sellaisen ensimmäistä kertaa. Onko vastominen siis geeneissä?

Nyt meidän isovanhempen kesässä alkaa toisenlainen jakso. Edessä on paitsi ensialkuun pyykinpesua ja opettelua tähän "lapsettomuuteen" myös ystävien tapaamista. Ensin juhlitaan hyvän ystävän joulukuulta siirrettyä 60-vuotispäivää ja viikonloppuna vietetään siirrettyä Juhannusta toisten hyvien ystävien kanssa. Siis pehmeä lasku eläkeläisen arkeen kokoonpanolla vaimo, mies ja koira.

PS:  "Lets make cupcakes", kuului Pikku-Myyn toive useammankin kerran. Niinpä äiti ja lapsi tekivät niitä meille päiväkahvilla nautittavaksi. Koska jäljellä on vielä muutamia, minä keitän nyt kahvit ja nautin yhden (jos toisenkin).

Pohjatuuli +10 astetta - juhannukseen reilu viikko

Neljä viikkoa sitten ei vihreydestä voinut puhua.

  

Suomen kevättä ja alkukesää on takanani nyt tasan kuukausi. Siihen on mahtunut pakkasta, räntää, vettä ja hellettä.

Jos tulin tekemään tänne tukun kevättöitä, on niistä edelleen osa tekemättä. Mutta ei hätää, ne joutaa tehdä sitten myöhemmin. Vaikka sitten, kun kesä (toivottavasti) kunnolla alkaa juhannuksen jälkeen.

Mitä sillä jos voikukat rehottavat, puuhun on kuitenkin tullut lehti. Jos vain ei ala uudelleen sataa, taidan yrittää haalia saunavastan kasaan. Rantasauna nimittäin lämpiää, niin se on tehnyt aika tiuhaan koko kuukauden ajan. Ja vesikin oli eilen illalla jo +17 astetta. Kun heitin talviturkin se oli vajaat kymmenen. Saa nähdä tuleeko uimaportaille tänään kuitenkaan käyttöä, pohjatuuli osuu aika raikkaasti juuri meidän laituriin.

Kevätleskeyttäni kestää enää pari päivää,  saan vihdin armaan mieheni tänne vilvoittelemaan Malagan lämmöstä. Hyvä, että tuolloin meillä pitäisi olla kirkas aurinkopäivä ja nämä sateet ovat ainakin hetkeksi poissa; etelän helteitten jälkeen pehmeä lasku Suomen kesään lienee miehelle tarpeen.

Nyt alkavat puitten lehdet saavuttaa täyden mittansa
tuomi on kukkinut ja vuorossa ovat pihlaja sekä  omenapuu.
Juhannusruusussakin on jo nuput. Kesä tulee sittenkin.

Nyt kuitenkin luulen, etteivät mitkään säät pitäisi miestäni pois täältä. Ensi viikolla nimittäin saamme  nauttia tyttären ja lapsenlapsen seurasta. Kun lapsi asuu aivan toisella mantereella, eivät yhteiset hetket ole kovin jokapäiväisiä. Toivon kuitenkin, että osaa olla hössöttämättä aivan liikaa Pikku Myyn ja tyttäreni ympärillä. Se voi olla aika vaikeaa. Villasukkia, tossuja ja neuleita olen suihkinut lapsenlapselleni innolla - tietenkin jännittää osuuko koko kohdilleen.  Vaan vielä enemmän jännitän sitä, kuinka hyvin kaksi ja puolivuotias voi muistaa meidät ja yhteiset juttumme täällä Rannalla reilun puolen vuoden tauon jälkeen. Näillä eväillä on kuitenkin mukava odotella Juhannusta ja toivoa, että säitten haltija sittenkin soisi meille tyynen ja aurinkoisen keskikesän juhlan.

Mieheni on muuttanut Espanjaan

Koira ja mies tarkkana luontoretkellä lähes kymmenen vuotta sitten.

Itse asiassa miehen virallisesta muutosta on jo useampi vuosi. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun hankimme asunnon Malagasta. Jollain tasolla tajusin tuon syvemmin tänä aamuna keittäessäni puuroa vain itselleni täällä Päijänteen rannalla.

Minä, joka olen talvipakolainen, palaan Suomeen kun talvi hellittää otteensa ja hyväksyn ilmat, jotka minua täällä odottavat - nytkin kesäkuun alussa  luoteistuuli ja hädin tuskin kymmenen astetta. Mies ei ole talvipakolainen vaan hänen elämänsä painopiste on todellakin siirtynyt Espanjaan. Sitähän verottajakin edellyttää. Hän viettää Suomessa vain pari kuukautta vuodessa eikä varmaan hallua silloin ainakaan palella.

Miehellä on muuttoon terveydelliset syyt, joita ymmärrän hyvin. Silti mieleni kapinoi aina välillä, kun olen täällä yksin. Kaipaan kovin yhdessä tekemisen meininkiä - me kaksi. Vaikka patikkareissut, veneilyt ja metsäkävelyt yhdessä ovatkin jääneet, niin mietin kuinka ihana olisikaan palata tänne yhdessä keväällä. Tehdä kesä säistä välittämättä,  kaivaa pihamaa esiin talven jäljiltä, kuulla lintujen äänet ja nauttia löylyistä rantasaunassa. 

Vaikka ajatus miesten töistä ja naisten töistä, ei olekaan ihan mieleeni, täytyy tunnustaa, että tunnen itseni joissain hommissa tosi vajavaiseksi. Ystävät ovat avuliaita, mutta enhän voi olettaa heidän saapuvan automaattisesti asentamaan vesipumppua, nostelemaan painavampia huonekaluja, auttamaan siivouksessa, ym. ym. Nyt paikallisen rakennuspalvelun kaverit kävivät putsaamassa katot ja poistamassa niiltä sammalet. Tulevina vuosinakin minun tarvitsee kääntyä erilaisten  ostopalveluiden puoleen, jotta saan itse keskittyä talonhollossa rakastamiini pensselihommiin. Tänä keväänä terassi ja verannat saivat uudet pinnat.

Onneksi myös säiden haltija on tullut avukseni ja hidastanut kesän lopullista saapumista - vielä ensiviikollakin ehtii käydä hakemassa kesäkukat puutarhalta eikä ruohokaan ole kasvanut koneella leikkaamattomaan pituuteen. Kirjapinotkin odottavat lukijaansa ja keskeneräiset käsityöt vetävät puoleensa. Ei siis ihme, jos tietokoneen ääressä ei tulekaan vietettyä aikaa ja blogipäivityksetkin venyvät. 

Tuleva viikonloppu on erilaisten juhlien sävyttämä. Lauantaina naapurin tyttären lakkiaiset, sunnuntaina miehen kummipojan tyttären valmistautujaisjuhlat. Lauantaina viettää miehen sisar myös 60-vuotisjuhliaan. Minä edustan meitä, sillä mies ei tule Suomeen vielä pariin viikkoon.  Ja onneksi silloinkin on syytä moneen juhlaan  - ja niihin osallistumme yhdessä.