Elämä vyöryy

Marjat suoraan mättäältä ovat
Pikku-Myyn intohimo.

Niin se tekee. Sitä on nyt talo täynnä, mutta ei valitettavaksi asti. Ehdimme miehen kanssa kokea myöhemmin ihan kylliksi kahden eläkeläisen ja koiran hiljaista arkeakin. Nyt nautin viiden hengen + koira talouden pyörittämisestä. Se alkaa aamulla kello kahdeksan aamupuuron keitolla ja jatkuu jokaiselle äidille tuttuun tapaan jonnekin iltauutisiin saakka. Jos sen jälkeen onnistuu löytämään televisiosta jotain katsottavaa tai jaksaa avata kirjan, niin hyvä.

Tytär miehineen ja lapsenlapsi, Pikku-Myy, asuttavat tätä taloa kanssamme kolme viikkkoa. Tavaraa on matkassa normaalia enemmän, sillä heidän Helsingin kotinsa on pantu vuokralle ja henkilökohtaiset tavarat siirretty tänne sekä kolmeen isoon matkalaukkuun. Matkalaukut matkaavat parin viikon päästä Afrikkaan epämääräiseksi ajaksi ja vievät rakkaat mennessään. Siksi näistä viikoista ja päivistä on otettava kaikki irti. 

Jotta vähän hämmennettäisiin pakkaa, niin vävy väsää kiireellä lopputyöntään kasaan ensi viikon pressentaatiota varten, tytät tekee omia hommiaan tietokoneella, ja Pikku-Myyllä riittää energiaa vaikka pientä voimalaa varten (hän ei ole mikään nurkassa nyhvääjä). Miehen kanssa ihmettelemme, miten vanhemmat ylipäätään jaksavat pyörittää arkeaan. Muistimme ei kanna, sillä vastaavasta ajastamme on kulunut lähes neljäkymmentä vuotta. Onneksi voimme nyt jotenkin olla tukena, jos ei muuten niin tekemässä ruokaa ja työntämässä pyykkiä koneeseen ja sieltä narulle, tarjoamassa syliä ja mummin helmet naulakosta lapsenlapselle.

Kesä on luovuttanut paikkansa syksylle. Lehdet kellastuvat ja kukat lakastuvat, viikonloppuna irrotetaan rantasaunan vesipumppu, maanantaina kyyditään koira ja mies Helsinkiin. He matkaavat tiistaina Malagan lämpöön. Minä ja muu sakki jatkamme vielä täällä.

Raadon haju

Mahdoinko kertoa alkukesästä keittiön takakomeron raadon makeasta hajusta, kuolleesta hiirestä sähkökaapissa. Sellainen täällä kuitenkin oli ja eläkkeellä olevan sähkömiesnaapurin avustuksella uskalsimme poistaa sen sulkkeiden päältä.  Haju lähti pariksi viikoksi, mutta pikkuhiljaa raadollisuus palasi takaisin. 

Ei kun tuulettamaan, pidimme komeron ikkunaa auki yötä päivää, eikä haju haitannut. Miksi emme poistaneet seuraavaa hiirtä? Kun sellaista ei löytynyt vaikka ainakin kolme kertaa tutkin nyt omatoimisesti kaikki sulakkeiden välit ja vähän muutakin. Koko komero siivottiin, tavarat raijattiin ulos yksi toisensa jälkeen, kammettiin auki kaikki mahdolliset rakenteet, joihin otus olisi voinut piiloutua, kavuttiin välikatolle katsomaan olisiko hajun aiheuttaja siellä. Tuloksetta.

Ikkunan auki ollessa tuoksui mäntytolulle. Olimme viikonlopun pois ja ystävällinen sukulainen oli käynyt sulkemassa ikkunan, kun se oli meiltä varmaan unohtunut rakosalleen. Kotiin palatessa raadon ja kusen haju tuli vastaan ulko-ovelle. Mikä eteen, kaikki oli tehty?

Onneksi on naapuri, jolla hajuaisti on ykkösluokkaa. Vesilukko! Kuivunut vesilukko! Kuinka emme sitä itse tajunneet. Ensinnäkin olinhan ohjeitanut, että vesilukkoihin täytyy kaataa vettä muutaman viikon välein talvella, kun olemme etelässä. Toiseksi entisessä elämässä rutiineihini kuului laskea aina ensimmäisenä vettä vesilukkoihin, kun menin hakemaan mainos- tai messumateriaaleja työpaikkani varastoista - ja kellaria ja varastoja vesipisteineen riitti. No, siitä on jo yli kymmenen vuotta. Minun nenäni muisti  ei riittänyt sinne saakka.

Onneksi naapuri saattoi myös nollata "hajumuistinsta" ihan hetkessä, sillä tutkimusretken päätteeksi tarjolla oli välimerellistä kalakeittoa saaristolaisleivän kera ja tallimestarin kiisseliä. Sen muistini oli onneksi onnistunut kaivaa keskikoulun kotitaloustunneilta saakka. 

Tallimestarin kiisselin juju on voissa ja sokerissa paahdetuissa hapanleivän tai ruisnäkkärin muruissa,
jotka on maustettu  kardemummalla.

 

Viel on kesää jäljellä?

 

 Siltä ainakin näyttää nyt, vaikka ilmatietenlaitos julistikin että säätyyppi vaihtui eilen takaisin kesäkuisiin tunnelmiin - silloinhan satoi enemmän kuin paistoi, eikä mittari tahtonut päästä millään lähelle viittätoista astetta. Nyt aurinko paistaa ja lämpömittari on kivunnut lähelle kahtakymmentä. Järvivesikin on samaa luokkaa. Totisesti toivon, että kaunis keli hellisi meitä vielä viikonlopun yli.

Lapset tulevat käymään, poika,  miniä, tytär, vävy ja Pikku-Myy. Vietämme ainakin tämän vuoden viimeistä yhteistä viikonloppua, ennenkuin perhe hajaantuu ympäri maailmaa.  Ja minusta tuntuu, että vävyn jokaisella vierailulla tänä kesänä on satanut vettä ja tuullut pohjoisesta. Niin väärin Afrikan auringon alla kasvanutta kohtaan, onhan tämä Ranta nimittäin kuulu (perheen kesken) aurinkoisesta kesähistoriastaan. Vaan minkäs teet.

Marjat on nyt poimittu!
Olen tehnyt henkilökohtaisen päätöksen olla keräämättä enää marjoja. No, jaa... ehkä jokusen desin vattuja, joita yhä kehittyy joka päivä pihan puskissa. Onneksi viimeinen hellejakso pilasi
loput mustikat ja räksät pitivät huolen viinimarjoista. Se stressi on siis onneksi ohi. Mutta ole huoleti, kyllä minä kehitän jonkun toisen ihan pikapuoliin. Siemen on jo kylvetty, sillä varustaudun henkisesti syksyn haasteisiin. Tiedossa on ainakin paljon ihania mummihommia ja rästiin jääneitä vierailuja. Siinä sivussa täytyy muistaa hoitaa arkikin.

Marjastressiä

 Olen minä edelleen täällä. Marjat vain ovat pitäneet minut pois verkosta. Tai verkot ovat vaihtuneet hämähäkinverkkoihin, jotka pyyhkivät poskia marjapuskissa liikkuessa.

Mustikoita on tänä vuonna tullut omalta tontilta aivan ennätysmäärä, lopetin laskemisen jossain 25 litran seutuvilla. Mustat viinimarjat on poimittu, samoin melkein kaikki punaiset. Vadelmiakin riittäisi vaikka kokopäiväiseen poimimiseen. Alan olla väsynyt.
Into palaa kuitenkin, kun kyykistyn mustikkamättään puoleen tai raivaan niille tietä tontin vadelmaryteikköjen halki. Tie täytyy kirjaimellisesti raivata joko pistämällä suuret herkulliset marjat suuhun tai astiaan.

Pakastin alkaa olla viimeistä sijaa myöten täytetty. Selkä ja takamus ovat jumissa, jalkoja särkee. Vaivan palkkana on kuitenkin marjoja pannukakun kera, mustikkapiirakoita, marjakiisseliä, tuoreita marjoja aamupuuron päälle. Ihaninta on kuitenkin ollut katsella Pikku-Myyn mustikan syöntiä. Ihan siistiä puuhaa se ei ole ja niin lapsi kuin lattiakin pitää pestä touhun jäljiltä. Mutta ihanaa: lapsenlapsesni rakastaa mustikoitani. Parin viikon päästä saan tarjota niitä hänelle joka päivä useamman viikon ajan.

Tämä on elämää. Ja nyt vihdoin kaksi viikkoa on kesäkin ollut meillä. Mikä olisi sen parempaa?

Loka-autoa odotellessa

Ei minun pitänyt juuri nyt kirjoittaa mitään. Olin ajatellut olla tuolla varvikossa jahtaamassa mustikoita. Mutta áamupäivän kahvihetkeä rantalaiturilla (tänä kesänä ensimmäistä kertaa) vietettäessä tuli puhetta, että pitää varmaan tilata loka-auto käymään.

Meillä on umpikaivo. Mitään antureita ei ole, joten kaivon tyhentämisen tarpeen huomaa vasta sen täytyttyä: vessaa vetäessä kuuluu "kurnuttava" ääni. Samaan aikaan miehen korviin osui peruuttavan isomman auton ääntä ja kavutessamme talolle kuului selvä kaivontyhjennyksen ääni. Se on juuri nyt naapurissa. Ei kuin soittamaan ja varmuuden vuoksi mies vielä kipaisi naapuriin sanomaan, että tulisitte seuraavaksi meille. Lupasi.

Mies avasi portin valmiiksi, poisti turhat rakennelmat ja kukkapurkit kaivon läheltä. Minä otin koiran sisään ja nyt se on vinkunut oven takana varttitunnin, mutta autoa ei ole vain kuulunut. Mihin lie jumittunut. Vaikka puikoissa olisi joku "kesäkuski" niin eksymisen vaaraa hänellä ei pitäisi olla, sillä matkaa tänne on vain noin 100 m.  Pari vuotta sitten kesälomasijaisen ajaessa autoa, olivat tyhjentäneet naapurin kaivon meidän sijasta, ihmettelimme missä on palvelu - lasku oli löytänyt tiensä postilaatikkoon. Totuuden nimessä täytyy sanoa että Minkkinen on palvellut meitä koko tämän, yli kaksikymmentä vuotta, todella hyvin ja nopealla toimitusajalla. Ei ole tarvinnut valittaa eikä juosta talvipakkasillakaan puuseessa värjöttelemässä.

Mutta nyt vain odotellaan. Mies varmisti juuri, että toden totta auto on jumittunut. Kuulemma mielenkiintoisen näköisesti naapurin talon nurkalle. Toivottavasti tarina päättyy "onnellisesti".

Mies jättää

Niin siinä vain kävi, ettei yksi viikko Espanjassa riittänyt armaalle aviomiehelleni. Palasimme pikavisiitiltä tänne kotomaan Rannalle vain vajaa kaksi viikkoa sitten. Ja ensi viikolla hän ottaa revanssin ja lentää takaisin - Suomen kesä on pettänyt hänet. Täällä ovat sateet ja malagalainen talvipäivän lämpötila - jos sitäkään - Malagassa on helle ja auringonpaiste.

Minä en aio lähteä minnekään. Viikko kolmenkymmenen korvilla yötäpäivää olleessa kuumuudessa oli minulle ihan tarpeeksi.


Kuinka ihanan raikkaalle tuntuukaan taas täkäläinen ilmasto. Kun aamulla kävelen kylpytakissa rantaan, on ilma useimmiten +15 ja vesi  +19. Iltapäivisin saattaa myös ilman lämpötila nousta kahdenkymmenen hujakoille ja hyvällä tuurilla hiukan ylikin.

Hiki silti tulee hetkittäin, ainakin auringonpaisteessa mustikoita kerätessä.  Omalta pihamaalta metsämarjojen keräämisessä on omat hyvät puolensa, esimerkiksi jakkara jota ei metsässä viitsisi kanniskella mukanaan. Myös lasi kylmää valkkaria tai kahvikupponen piirakan kera järjestyy aika vaivattomasti ja tarpeen tullen voi pujahtaa vaikka raikkaaseen veteen.

Olen siis ihan tyytyväinen. Odottelen sakean mustikkasadon rinnalle vielä sieniä metsään, punaisten viinimarjojen ja pihapiirin vadelmien kypsymistä. Ja illalla pääsen rantasaunaan. Seuraavat pari viikkoa tosin joudun lämmittämään sen ihan itse, kun tuo armaani häipyy tarkastaamaan vieläkö Malaguetan ranta on paikallaan, löytyykö siltä tilaa pyyhkeen verran ja ovatko jellyfishit jo kadonneet. Niitä jouduin siellä uidessa väistelemään. Täällä niitä ei ole näkynyt. Hyvä niin. 

Lentomuurhaiset varjostivat kesäjuhlia

                                                         
Täällä Rannalla on perinteisesti vietetty kerran kesässä iltapäivän kahvikekkereitä. Tänä vuonna näille kesäjuhlille löytyi syy yhdeksän kuukautta täyttäneestä Pikku-Myystä. 
Iloista yhdessäoloa lämmitti aurinko, joka järjesti meille kesän ensimmäisen hellepäivän. Jopa aurinkovarjo tarvitsi kaivaa esiin autotallista - tänä kesänä sitä ei ole aiemmin kaivattukaan.

Samainen aurinko oli saanut lentävät hevosmuurahaiset liikkeelle. He saapuivat paikalle muiden vieraitten kanssa samaan aikaan. - Ja nostattivat minussa esiin murhahimon.

Olen jo päiviä taistellut taloon sateesta ja kylmästä pyrkiviä pieniä muurahaisia vastaan. Ruokapöydän poikki vaeltavat pienet oliot saavat niskavillani pystyyn. Millä plogata kulkureitit, kun talossa on koira ja lattialla ja pihassa konttaa vinhaa vauhtia yhdeksänkuukautinen pikkulapsi? Olen yrittänyt tuhota kaikki mahdolliset pesät talon läheltä, mutta jossain lymyää vielä joku. Ja nyt näitten viheliäisten pikkueläinten isommat sukulaiset laskeutuivat kahvipöytään, lautasille, käsivarsille, hiuksiin....

Tiedän, että ilmiö on ohimenevä, eikä omat toimeni sen laajuuteen pahemmin vaikuta. Siitä huolimatta murhanhimo silmissä pyrin tappamaan jokaisen itseäni ja vieraitani häiritsevän otuksen. Mies oli aiemmin sanonut, että unohda nyt sitten vieraitten saapuessa kaikki muurhaiset. Nyt tuota pyyntöä oli mahdoton noudattaa. Toivottavasti Pikku-Myyn muisti ei poimi tästä päivästä lokeroonsa murhahimoista muurahaisia listivää mummia. Joka tapauksessa omalla tunnollani on satojen muurhaisten kuolema. Niin ahkerasti käyttelin jalkojani ja kärpäslätkää, jopa kahta.

PS1: Nyt juhlia seuraava aamu näyttää valkenevan kirkkaana, tyynenä, helteisenä - ihanteellisena muurahaisten kokoontumisajolle. Toivottavasti se on kuitenkin tältä vuodelta osaltamme ohi.

PS2: Mitä tapahtuukaan muurahaisrintamalla seuraavan viikon aikana? Sitä en ole näkemässä, sillä edessäni on poikkeuksellisesti helleviikko Malgassa. Siitä lisää tuonnempana.