Mummi on puolivuotias

Viimeiset vuodet ovat olleet täynnä jännitystä. Se purkautui puoli vuotta sitten Pikku-Myyn syntymään. Minusta tuli sittenkin mummi ja tyttärestäni vihdoin äiti. Perhe vahvistui, sukupolvien ketjuun pujotettiin uusi helmi.

Vanhempana olemisen hankaluus on siinä, että toivoo lapselleen pelkkää hyvää. Sitä ajatellen tulee keränneeksi vuosien ja vuosikymmenten varrelta heidän elämästään monia pieniä ja suuria vinkkejä siitä, mitä he mahdollisesti elämältään haluaisivat. Ja sitten alkaa toivoa niitä asioita lapsilleen. Mutta sitä ei voi sanoa ääneen.

Ja saattaahan olla, että lapsen toiveet vuosien  varrella muuttuvatkin. Asiat, jotka joskus näyttivät tavoiteltavilta, kaikkein tärkeimmiltä, onkin syrjäyttänyt joku toinen, josta on tullut vielä tärkeämpi onnellisuuden saavuttamiseksi. Mutta sitähän vanhemmat eivät voi tietää, vaan tarrautuvat kiinni siihen toiveeseen, jonka joskus ovat saaneet hellittäväkseen.

Lapsilleen kaiken hyvän toivomisen rinnalla lienee kuitenkin tuo yksi henkilökohtainen asia, jota alitajuisesti kuitenkin elättelee: tehdä itsestään kuolematon luonnollisimmalla tavalla. Sillä, että jotain omista geeneistä siirtyy eteenpäin tulevaisuuden muokattaviksi.

Jo pienenä tunsin niin konkreettisesti sen, miten oman mummuni ja oman äitini piirteet olivat sisällä luustossani ja kudoksissani, poskeni kaaressa, tavassa napittaa suuni ("kuin meidän mummi", sanoi 
äiti puoli vuosisataa sitten). Nyt on hauska katsoa kun Pikku-Myy on hetkittäin kuin minun isäni, kuin tyttäreni, kuin veljeni pienenä, kuin sisareni - ja toivottavasti jossain kohti kuin minäkin.