Ei joulukortteja postitettavaksi - miten minä selviän

Joka joulu olen itsepintaisesti pitänyt kiinni joulukorttien lähettämisestä. Tämä taitaa olla ensimmäinen etten niitä postita. Tavallisesti kortit ovat olleet myös omista valokuvista tehtyjä. Olen kesällä Suomessa ollessani ripustanut joulupalloja pihan pikkukuuseen, ottanut valokuvan hennosta ensilumesta loppusyksyn kotipihassa, kuvannut Larioksen jouluvaloja, tämä kuusikin taitaa olla ollut jossain joulukortissani. Mutta nyt, ei painettuja joulukortteja. Tekee tiukkaa.

Se on jo toinen muutos omiin traditioihini. Ei lahjoja, ei kortteja. Ehkä siitä eivät ketkään muut kärsi. Ja onhan käytettävissä sähköposti, on SMS:t ja Facebook, Messenger. Ja tuon sanoo mieheni, jota ei esim. Naamakirjassa tapaa. Ehkä minun on aika siirtyä nykyaikaan tässä asiassa. Ja tavallaan hyvä niin.

Kortteihin tavallisesti käyttämäni rahat päätyvät nyt ainakin osittain hyvän tekemiseen. Eilen täytin kaupassa hyväntekeväisyysjärjestön muovikassiin maitoa, riisiä, tomaattisosetta. Edellisellä viikolla jotain muita peruselintarvikkeita, annoin almun MacDonalsin lastentalon varainkeruulippaaseen (vaikka taitaa sillä organisaatiolla taitaa olla minua isommat tulot), toisen kaupan edessä vakituiseen kerjäävälle vanhalle mummolle. Tällä kertaa pienet avustukseni menevät täkäläiseen hyvään, asunnottomien ja vähävaraisten ruokailuun ja yömajoitukseen ym. Isoista rahoista ei puhuta, enkä voi itseäni kehua. Antaminen kuuluu kuiten jouluun, niin sanoo sieluni - vaikka pieni onkin.

Aika valmistautua Jouluun

Ovi sai koristeen - onhan huomenna jo joulukuu.

Masentavaa marraskuuta pakoillut lomavieraamme lähti maanantaina Kuusamon lumisiin maisemiin. Se taisi olla lähtölaukaus Malagan talvelle, sillä sateet ovat alkaneet. Tosin juuri nyt paistaa aurinko vaikka säätiedotus lupasi iltapäivälle 4 mm vesisadetta. Yölämpötilat ovat kuitenkin jo laskeneet ja makuuhuoneessakin oli aamulla enää +19. Jos kääntää tuulen pohjoiseen (eli suoraan sisään makuuhuoneeseen, joka on vain parvekelasein ja alaslaskevalla rulolla ulkoilmasta eristetty) täytyy kaivaa lämpöpatteria esille.  No, onhan huomenna jo joulukuu. 

On siis aika viritellä itseään joulun odotukseen. Tänä vuonna odotan innolla perheeni kokoontuvan pitkästä aikaa saman pöydän ääreen. En enää edes muista millon viimeksi olen saanut molemmat lapseni yhtä aikaa luokseni jouluna. 

Maassa maan tavalla? Niin mutta, jouluun ainakin minun sieluni kaipaa hiukan supisuomalaisia perinteitä. Ajatuksissani onkin kotoa tuttu jouluaattoillan seisova pöytä. Se tietää siis laatikoita, kalaa ja kinkkua. Laatikoita ei tosin taida syödä lisäkseni kuin miniä, mutta täkäläisistä äyriäisistä tykkää aika moni ja kaupasta löytyy myös punajuurta ja purkitettuja sekasieniä. Ainakin suolakalalle ja suutarinlohelle löytyy meidän perheessä aina kysyntää.  Piparjuurtakin sattuu nyt olemaan jääkaapissa, niin että eiköhän se jotenkin onnistu vaikka ei Rajamäen etikkaa olekaan saatavilla. Ostin tänään pikkupullon riisiviinaetikkaa ja toivon, että mies saa sen avulla ihmeitä aikaan. 

Anoppi aloitti aikanaan joulun valmistelut jo marraskuun puolella. Hänen listansa oli meikäläisittäin loputtoman pitkä. Siihen kuului tietenkin itse suolattu kinkku, itse valmistetut dryffelit ja marmelaadit, minttukarkit, piparit, tortut, laatikot, suuritöinen sillrätt, suolakala, lihapullat, rosolli ym. ym.... Lopulta tuo kaikki oli hänelle liikaa ja suuren perheen yhteisestä aattoateriasta luovuttiin. Mieleen kuitenkin iskostui ajatus, että joulupöydässä pitäisi riittää väkeä. Tulloin kouluikäinen tytär ehdotti eräänä aattona joulusaunassa istuessamme että kolisiko pitänyt hakea vanhainkodista lisää porukkaa. Ei haettu. Ja olenpa jo joutunut tottumaan jouluihin jopa kaksin miehen kanssa. 

Nyt yritän kovasti hillitä intoani ja pidättäytyä valmistamaan ja varustamaan joulua  vain meille seitsemälle. Jokaisen haluaisin kuitenkin löytävän pöydästä juuri omia herkkujaan. Ei siis vain maassa maan tavalla - vaan vähän sieltä täältä. Ihana haaste.

PS. Harmikseni perheenjäsenet haluavat ettei aikuisille hankita lahjoja. Onneksi on kuitenkinn Pikku-Myy.

Malmön sateitten jälkeen Malagan aurinko häikäisee

 

Mummi-vierailu Pikku-Myyn ja äitinsä luona venyi ensin viikolla, sitten toisella. Ehdittiin siinä kolmen viikon aikana koko joukkue sairastua mummin tuomaan nuhaflunssaan, mutta onneksi lapsenlapsi ei tainnut saada korvatulehdusta. Ja rokon rakkulatkin katosivat käsistä ja varpaista. Isoisä, joka oli kanssamme viikon, taisi säästyä taudilta kokonaan.

Kuinka paljon huoneilmaan mahtuukaan vettä
Syksyinen Malmö muuttui muutaman aurinkoisen päivän jälkeen umpipilviseksi ja märäksi. Taivaalta vähintään tihkui jollei suorastaan sataa ropissut tuulen kera. Olin jo unohtanut, kuinka kosteus voi tunkeutua sisälle ja imeytyä kaikkialle, vaatteisiin, peitteisiin, lakanoihin... Täällä Malagassahan tuo on arkipäivää, kun talvi etenee. Patterit täytyy kaivaa esille ja pieniä sinisiä kosteutta syöviä laatikoita ihmeaineineen täytyy taas asetella joka huoneen nurkkaan. Tyttären Malmön asunnossa oli kosteudenpoistaja, pienen kaapin kokoninen kone, joka humisten kierrätti ilmaa ja imi siitä vettä säiliöönstä. Tytär, joka oli asunut rutikuivassa Namibiassa ei osannut ajatellutkaan että sitä pitäisi käyttää. Mummi ajatteli. Laite näytti ilmankosteudeksi lähes 90 %. Monta päivää tyhjensin sen kitusista litroittain vettä viemäriin ennenkuin saimme näytön lähelle viittäkymmentä prosenttia. Jos joku tulee kertomaan minulle, että tämän meidän maailmamme rinnalla on toinen meille näkymätön, olen aika herkkäuskoinen, sillä niin paljon 'näkymätöntä' vettä keräsin talteen huoneilmasta.

Suomi 100! Hip hurraa!
Pikku-Myy oli oppinut, suomenkielisessä tarhassa varmaan, laulamaan Maamme-laulua. Yhtenä iltana nukkumaan mennessä alkoi nimittäin tyynyn ja peiton välistä kuulua aivan oikealla nuotilla ...ei laaksoa ei kukkulaa... ja niin edelleen. Niin siinä sitten lauloimme lukemattomat kerrat kaikki kolme, lapsi, äiti ja mummi isänmaallista laulua ja lopuksi Pikku-Myy nosti kädet ylös ja taputtaen huusi Suomi 100! Hip huraa!  Elämä ei siis flunssasta ja sateista huolimatta ollut aivan harmaata, päinvastoin.

Talven kesäkukat
Malmössa alkoivat puut lähtiessäni olla lehdettömiä. Täällä Malagassa vihreä kausi jatkuu. Laatoitettu kattoterassimme näytti kuitenkin kolkolle, sillä puut kasvavat tuolla lähes kaksikymmentä kerrosta alempana. Minun täytyi vihdoin saada tänne jotain vihreää ja elävää. Ostanhan Suomessakin kesäkukat muutamaa kuukautta varten. Miksi en siis tänne, ehdinhän nauttia niistä kevääseen asti?

Sen verran olen viisastunut, että valitsin tuulta ja kuivaa sietävät kasvit. Viime talven myrskytuulen riepottelema joulutähti on vielä kirkkaasti mielessäni. Siitä ei jäänyt jäljelle kuin lyhyet varrentyngät. Kaiteen vieressä seisoo nyt siis vajaa metrinen tuija yhtä korkeassa ruukussa ja penkillä muutama "romero" viime vuoden tapaan sekä hieman isompi laventeli. Katsotaan miten onnistun niiden kanssa. Tietenkin haaveilen, että tuija kasvaisi korkeutta yli kaiteen, mutta vaarana on, että joutuvat kaikki kuitenkinn keväällä roskiin. - Kastelijat ovat täällä kesällä harvassa, kolmekin viikkoa varmaan riittää tappamaan kasvin Espanjan kesähelteissä.

Duolingo huomauttelee
Viimeisen kuukauden ajan espanjan opiskelu on  jäänyt. Kielikurssini verkossa (Duolingo.com) lähettää sitkeästi postia, se kaipaa minua. Ja onhan se oikeassa, kieltä pitäisi opiskella ja oppia. Ruotsissa oli vaivatonta, kuin ei tarvinnut miettiä miten asiansa esittäisi (kiitos pakollisen kouluruotsin ja anopin). Toisin on täällä, jossa huomaa kielitaidottomuutensa vielä niin hyvin. Onneksi huomenet, anteeksipyynnöt ja maitokahvit vielä onnistuvat. Irrallisuus vaivaa kuitenkin niin kauan kunnes kieli sujuu. Sitä ennen ei kannata haaveilla kotoutumisesta. Täytyy siis toistaiseksi tyytyä tähän talvipakolaisen rooliin.

Mummi lentää ratsuväkenä

Matkalla puistoon piti suorittaa välitankkaus. Malmöläinen Jesus-baari
oli oiva paikka sille paitsi äidin ja mummin mielestä myös
Pikku-Myyn makuun.

Oma yksinhuoltajuuteni yli neljäkymmentä vuotta sitten kesti vain muutaman kuukauden aviomiehen ollessa intissä. Muistan vieläkin kotiinpaluut työpäivän jälkeen. Takki päällä sai rynnätä jääkaapille ja etsiä esikoiselle murua rinnan alle. Huuto alkoi noustaessa rappuja kolmanteen kerrokseen. Seuraava muistikuva vie minut pimeään huoneeseen, jossa leikin nukkuvaa saadakseni lapsen tajuamaan, että nyt on todella nukkumaanmenoaika. Kello kymmeneltä hän sitten yleensä simahti. Onnekseni ja sattuman oikusta hänen isänsä päätyi esikunnan kirjuriksi ja kello kahdeksasta neljään tykkimieheksi. Johan helpotti.

Nyt tuo sama huutaja ja iltakukkuja on joutunut itse yksinhuoltajaksi, uuteen työhön, uuteen maahan. Kolmevuotiaan uhmaikä on pinnassa tarhasta noutamisesta aina siihen asti, kun sinne palataan aamukahdeksalta takaisin. Ja nukahtajana Pikku-Myy on äitinsä luokkaa. Tyttäreni tukijoukot ovat kaukana, lapsen isä yrittäjänä toisella mantereella, isovanhemmista olemme vain isoisä ja minä mummi  lähellä, toki 2,500 km päässä. Kun Pikku-Myy sairastui rokkoon,  jossa rakkulat valtasivat ihon niin käsistä kuin jaloistakin ja täplittivät naamataulua, oli apu totisesti tarpeen. Onneksi heti alkuviikolle löytyi yksi erityisen halpa  lentolippu, joten ratsuväki karautti Ruotsiin mummin hahmossa.

No, eihän tämäkään mene ihan kuin Strömsössä. Totta kai mummista tuntuu hienolle, että on tarpeen. En kuitenkaan kuvittele paikallaolonni poistavan lapseni yksinhuoltajuuden ongelmia. Ehkä se kuitenkin tuo hetkellistä helpotusta ja hiukan tasaa äidin univajetta, joka vielä näin viikon päästäkin on aivan valtaisa. Sen syynä kun ei tietenkään ole vain lapsen uhmaikä ja sairastuminen vaan uusi elämäntilanne kaikkine paineineen. Ne eivät ratkea ihan hetkessä. Omaa aikaa ei ole minuuttiakaan, vaan lapsi vaatii kaiken huomion. Siinä sivussa pitäisi hoitaa tuhat asiaa ja antaa kaikkensa uudessa työssä. Viikonloput eivät ole palautumisen aikaa vaan sirkus jatkuu. Jokainen yksinhuoltaja ymmärtää tilanteen paremmin kuin hyvin.

Me muut osaamme vain hämmästellä miksi äiti ei tee niin tai näin helpottaakseen seuraavan aamun ja päivän sujumista. Miksi ei laita kaikkea valmiiksi tarhasta paluuta varten, että aikaa olisi vain touhuamiseen kahden vanhemman edestä lapsen kanssa, jonka elämä on kokenut pöyrremyrskyn, jonka granny on kaukana, jonka valoisat päivät on vallannut pohjoinen sateinen ja kolea syyspimeys omakotitalossa jossain etelä-Ruotsissa. WhasApp-puhelut eivät korvaa isän läsnäoloa vaikka niitä puhuttaisiin joka päivä. Eivät ne riitä äidillekään.

Mummin parin viikon vierailu on ehkä hetken helpotus. Ja koska mummi saikin kovan nuhan, saattaa hän olla syynä lapsen seuraavaan sairastumiseen. Ehtiikö Pikku-Myy saada nuhataudin ennen kuin arki kaksin äidin kanssa alkaa taas kuun vaihteessa vai muuttuvatko yöunet itkuksi ja äidin hiukan pienentynyt univaje valtaisaksi hetimiten? Jotenkin äidin ja Pikku-myyn pitäisi kuitenkin kahlata vielä reilu kuukausi ennenkuin isä saapuu euraavan kerran joulukuussa perheen luo.

Toivon mukaan uusi päivärytmi alkaa sujua pikkuhiljaa ja sekoittuuhan nytkin uhman ja väsymyksen rinnalle iltasadun suvantokohdat, mukavat kylpyhetket ja vierailut puistoissa. Ja torstaina  isoisä saapuu mummin vahvistukseksi. Tiedossa on kuulemma myös muutaman äidin hyvän ystävän viikonloppuvierailu joka ainakin katkaisee arjen, vaikka kaikkia huolia poistakaan.

ps. Ja varmaa on, että mummi kantaa mielessään lastaan ja lastenlastaan ja on huolissaan heistä vielä Malagaan palattuaankin.

Sopeutumista II

Aaltojen  murtuminen rantaan kuuluu oleellisesti elämäämme niin täällä Malagassa kuin Päijänteen Rannallakin. Meren äärellä maininkien kumu on kuitenkin hallitsevampaa, koska metsän suhina puuttuu. Ja se kuuluu jopa silloin kun ei tuntuisi lainkaan tuulevan - aallothan ovat kuulemma seurausta siitä, että jossain on tuullut, ei välttämättä tässä ja nyt.

Liekö yksi sopeutumisen askel, että aamulla laskeuduin hiekkarantakävelylle ja sitten aallonmurtajan suojassa  aamu-uinnille. Suomessa se oli  tänä kesänä vain muutaman aamun ilo. Pilvien tummentamat aallot eivät kutsuneet pulahtamaan kylmänä pysyneeseen Päijänteeseen vaikka usein harrastan sitä läpi kesän säistä riippumatta.

Ensikosketus mereen on siis tältä syksyltä luotu. Nyt mietiskelen sitä, voisinko sitkeällä aamu-uinnilla pakoilla kuntosalia. Se sijaitsisi melkein yhtä lähellä kuin ranta ja tiedän, että tässä iässä kuntoa pitäisi jollain lailla pyrkiä kohentamaan. Mutta edelleen, niinkuin viime syksynäkin, kuntosali ei kutsu minua lainkaan.  Toisaalta, viimeistään joulukuulle tultaessa, merivesi on saavuttanut Päijänteen lämpötilan tai ainakin lähentelee sitä. Ja kuntosalin kuukausimaksu olisi alle kolmekymmentä euroa. Tarjolla olisi vaikka mitä yksilöjutuista erilaisiin ryhmiin, jogaa, pilatesta... vaiks mitä.


Viime talven pakoilin kuntosalia sauvakävellen ja omalla kolmenkilon kuntosalillani. Kyllä se nosti kuntoa ja tiputti painoa. Kevättalven hiihtolomallani kuitenkin huomasin, että jalkalihakseni eivät olleet ladun vaatimalla tasolla - tasamaa meni jotenkin, mutta pienikin lasku oli lihaksilleni liikaa. Vaikka en tänä talvena taidakaan hiihtää, epäilen ettei sauvakävelyt  sulata vatsarasvojani tai vahvista kyllin jalkojeni rapistuvia lihaksia. Mutta askel kerrallaan.

Sopeutumista

Vaihdoin Päijänteen Rannan syyskuisesta noin kymmenen asteen  keskilämpötilasta tänne noin kahdenkymmenen asteen keskilämpötilaan, vai vainen valehtelenko - taitaa olla ylikin. Sateisen suomikesän jälkeen olen kalpea turisti ja hikoilen. Parin päivän oleskelun jälkeen tähän ilmanalaan sopeutuminen on vielä alussa.

Talvella 2010-2011 totuttelimme kuumaan kosteuteen
Malesiassa, Thaimaassa ja Cambodiassa*.

Kun mies oli ollut täällä elokuun lopusta alkaen kaksi viikkoa lähes kolmessakymmenessä asteessa, hän ilmoitti lopettaneensa ainaisen hikoilun. Muistan vanhastaan, että näin on käynyt ennenkin. Samalla tavalla totuimme Namibian kuivaan neljänkymmenen asteen kuumuuteen, tai hän tottui ja minullakin olo helpotti muutaman viikon oleskelun jälkeen. Samoin kävi tuskallisen kosteassa Malesiassa. Tosin käsivarret ja kämmenselät olivat jatkuvasti kuin vedellä silatut, mutta solkenaan hikoilu rauhoittui. 

Talvella 2009-2010 totuttelimme Namibian kuumaan ja
kuivaan ilmastoon  ja nautimme upeasta luonnosta.

Onnekseni Malagaan saapuessa ei tarvitse kokea aikaeron väsymystä kuten kaukoitään matkatessa eikä ohuen ilmanalan voimattomuutta kuten Windhoekin 1660 metrissä. Ja onneksi talvipakolainen ehtii sopeutua. Ei tarvitse viikon tai kahden päästä hypätä lentokoneeseen ja alkaa uudelleen totutella vieläkin viileämmiksi käyneisiin suomalaisiin lokakuun ilmoihin. Olen siis onnenmyyrä.

*Korjasin kirjoitus/näppisvirheen, mutta edelleen käytän maasta nimeä, joka on mielestäni kauniimpi kuin suomalaisten käyttämä Kambodža.

Muuttolintu lensi taas etelään

Viime viikko oli taivas täynnä lintuauroja. Metsäretken hiljaisuuden rikkoivat kurkien huudot, aamulenkillä taivaalle piirtyi satojen hanhien etelään suuntaava joukko. Myös joutsenet tekivät lähtöään vaikka rantaviivassa näkyikin vielä niiden räpyläjälkiä ja puolukkavarvikkoa sotkettiin taas. Oli siis aika minunkin nousta Norskin kyytiin. Eilen Malagassa vastassani oli kesäni kuumin helle, sellaista ei Rannalla ollut tälle kesälle kertaakaan osunut. Muistissa olivat lähinnä sateet ja tuulet.

Mutta silti kesä meni aivan liian kiivaasti ohitseni. Ja syksyn hienoimmat päivät osuivat lähdön kynnykselle. Oli vaikeaa laittaa piha talviteloille ja hinata viiri alas tangosta. Ensi syksynä lippuja tilatessa täytyy "omaa aikaa" miehen painuttua etelään jättää ainakin neljä-viisi viikkoa. Ehkä siihen mahtuisi sitten yksi syysaurinkoinen ruskaviikkokin. Nyt reilu kolme viikkoa kului liian pian. Juuri, kun totuin yksinoloon (koiran kanssa) pitäääkin nyt opetella taas tätä kahden aikuisen askeleitten yhteensovittamista.

Kyllä se vaatii omat niksinsä, vaikka kuinka ajattelen, että avioparina yhteinen osoite on hyvä asia, että on mukava nukahtaa rakkaansa viereen ja olla vaikka erimieltäkin asioista ihan lähekkäin. Lähes 45 vuotta yhdessä on aika pitävä liima kahdenkeskisessä suhteessa.