Hiilijalanjälkiä ja pienhiukkasia

Talo täyttyi elämästä, kun lapsenlapsi saapui Afrikan kierrokseltaan jouluaattona. Vauvanitkua on ollut todella vähän, enemmän hymyä ja jokellusta. Joulurauhaa taas on ollut uskomattoan paljon. Vaikka jouluja ei voi listata paremmuusärjestykseen, tämä on ihan kärkijoukoissa.

Mummusta tulikin mummi ja mummihommia olen saanut tehdä viime päivinä sydämeni kyllyydestä. Olen jopa tarttunut puikkoihin. Pienet tossut tulivat valmiiksi, nyt on koekudonnassa "uninuttu" - vaatekappale, jossa on vain hihat ja selkäkappale kaikki samaa putkea. Tytär totesi, että sellaiselle olisi käyttöä, kun lapsi kulkee rintarepussa. Siinä tulee helposti kuuma vatsa ja rinta äidin rintaa vasten.

Ajauduimme myös vaateostoksille. Malagassa tarvitaan vähintään iltaisin lapsellekin tuulenpitävää takkia. Päivän lähes parikymmentä aurinkoastetta viilenee nopeasti illan kymmeneen. No, tietenkin ostimme sen, joka äidin ja mummin mielestä paremmin sopi Pikku-Myylle: tummansinisen. Ja sitähän eräs naapureista suureen ääneen ihmetteli, miten tyttövauva ei saanut punaista takkia. No, se punainen oli kaksi kertaa kalliimpi, ja kotona odottaa se varsinainen Suomen talveen vaadittava takki. Tätä sinistä tarvitaan siis vain pari viikkoa  eli järki voitti. 

Sille cunalle sen sijaan ei ole ollut käyttöä kuin "komerona" - mutta siinä se onkin ollut tarpeen. Pikku-Myy haluaa nukkua vanhempiensa kanssa samassa vuoteessa. Vierassänky ei kuitenkaan ole kuin140 cm leveä ja iskä on joutunut muuttamaan toiseen vierashuoneeseen. Hän ei kuitenkaan, ihme kyllä,  ole valittanut osaansa lainkaan ja lapsikin on nukkunut rauhallisesti. Yö on hiljainen lukuunottamatta isoisän (ehkä minunkin) kuorsausta. Ja helmikuussa pinnasänkykin on taas tarpeen Myyn vuoden vanhan pikkuserkun tullessa vierailulle. Eli kaikki hyvin.

Toivottavasti en tuota kenellekään mielipahaa, kun totean että täällä Malagassa paistaa aurinko. Tuuli on heikko ja lämpimämpää on luvassa. Mieli on hyvä kun tiedämme, että tytär ja Pikku-Myy ovat seuranamme vielä ensi viikonkin vaikka isänsä pitääkin palata töihin. Hän nousee torstaina samaan koneeseen, jolla Myyn eno, poikamme, saapuu meitä tervehtimään. Tämä vuodenvaihde alkaa siis hyvin perhekeskeisesti - kaikista meitä erottavista kilometreistä huolimatta.

PS. Yritän olla saamatta huonoa omaatuntoa perheeni hiilijalanjäljen kasvaessa talvipakolaisuutemme vuoksi. Toisaalta täällä syömme monesti lähiruokaa niinkuin kotona Suomessakin, kävelemme lähikauppaan emmekä aja autolla kuten kotisuomessa, jossa lähin on kymmenen kilometrin päässä. Eikä meillä ole täällä takkaa eikä puilla lämpiävää saunaa - tuotamme siis vähemmän hiukkaspäästöjä siltä osin.

Kituviikkoa Jouluun

Ystävien Facebook-postaukset ovat täyttyneet lumisista kuvista, jaetuista kauppojen jouluarpajaisista "tykkää meistä, jaa ja osallistu". Netissä näkee ikävien poliittisten ja taloudellisten uutisten lisäksi kertomuksia muiden auttamisesta. Postilaatikosta on löytynyt muutama suomalainen joulukortti. Joulu hiipii tänne Välimerenkin rannoille. 

Vanhaa tätiä harmitti kun kukaan ei tanssinut,
vaikka musiikki oli niin hyvää.
Siispä hän tanssahteli itsekseen. Minuakin harmitti
- tientekin se, etten saanut mennyksi mukaan.

Calle Marques de Larioksen jouluvalot ovat
tähä vuonna aika mahtipontiset, mutta komeat tietenkin.

Kaikki joulutunnelma ei ole tuontitavaraa täälläkään. Joulutähti pöydällä, katosta roikkkuvat koristeet, iltaisin palavat kynttilät ja jopa  itse tehty jouluglögi ovat löytäneet paikkansa. Kaupungin kadut säihkyvät jouluvaloissa, joulumusiikki soi paitsi kaupoissa, paljon kauniinpana kävelykadulla: nuorten puhallinorkesterit soittavat joululauluja ja välillä joku pari pistää tanssiksikin niiden tahtiin. Vain lumi ja pakkanen puuttuvat - mutta olkoon nyt tämän kerran.

Minun lapsuuteni kodissa jouluun kuului aina yksi purkki venäläistä shatkaa, jonkin sortin maailman ihaninta äyriäistä. Pienellä purkilla oli tänä vuonna hintaa 8,50 euroa - toivottavasti sen teho joulutunnelmaan on tänäkin vuonna sen arvoista.  Myös purkkiherneitä, pikku suolakurkkuja, kylmäsavulohta, säilöttyä punajuurta, mustekalaa ja katkarapuja tuli kotiin keskustan tavaratalosta. Kylkeen vielä oman kaupan kelvollista uunikinkkua, iberian kinkkua ja kalkkunaa, valkoisia anjoviksia öljyssä, pieniä perunoita. Eiköhän noilla jonkinsortin joulupöydän kata tännekin.

Tänä vuonna en taida tehdä perunalaatikkoa, en porkkanalaatikkoa, lanttua täältä ei edes saisi. Ikean pipareita on vielä vähän jäljellä, seurakseen ne saavat omatekoisen taatelikakun, ihan tyttären kunnniaksi. En jaksa muistaa, mitä kaikkea on imettävän äidin ruokalistalta edelleen kielletty, mutta taatelikakkua hän kaiketi saa syödä. Ennen sitä teki äitini - nyt se kuuluu sitten minu juttuihini.

Mutta jouluun on vielä viikko
Kituviikko pikku-Myytä ja vanhempia odotellessa. Saanemme jouluaattoiltana seuraamme melko väsyneet matkalaiset. Yllättäen lento ei olekaan suorana Helsingistä, vaan ovat tuohon mennessä matkanneet jo kahdeksalla lentokoneella, kahdessa maanosassa ja matkaa ennen Malagaa on kertynyt parin viikon verran. Yllättäen pikku-Myy joutui tutustumismatkalle toiseen kotimaahansa vain parin kuukauden ikäisenä. Ja tietenkin me täällä jännitämme, miten menee. Äidin rikkoutuneen puhelimen ja huonojen nettiyhteyksien vuoksi olemme kuulleet vasta, että ensimmäinen etappi sujui hyvin kaikilta. Nyt vain odotamme. Onneksi on edes joulusiivot tehtävänä ja se taatelikakku - ja tuo kesäinen aurinko tuolla ulkona.

Yllätyksiä ja suunnitelmia

Joulu alkaa pikkuhiljaa hiipiä katukuvaan mm. erilaisina kukkaistutuksina. Kaupoissa se on näkynyt jo monta viikkoa. Itsekin tekisi jo mieli ripustaa joulurusetti oveen, mutta yritän sinnitellä viikonloppuun.

Mies lähti perjantaina käymään Suomessa. Sain samana iltana kännykkääni kuvan, jossa hänellä on lapsenlapsemme sylissään. Onnellinen hetki sekä hänelle että minulle. Silmä kostuivat. Miehen loma oli lyhyt, odottelen häntä kotiin jo muutaman tunnin päästä.  Veikkaan, että palattuaan hänkin alkaa kerrankin odottaa joulua vaikka ei erityisen jouluihminen olekaan (Pikku-Myy tulee silloin kylään).

Viime viikon vieraat heittivät ilmaan kysymyksen: lähtisinkö maaliskuulla mukaan hiihtämään? Viime keväinen retkeni Äkäslompoloon nousi elävästi mieleeni. Nyt en ole tosin pakannut tavaroita valmiiksi, mutta suunnitelma alkoi kehittyä mielessäni. Jospa olisinkin kevättalvella hetken kotona, siellä järven rannalla. Saisin nähdä täysikuun paistavan jäälle, auringon nousun vastarannalta aamuseitsemältä, saisin leikattua omenapuunkin oikeaan aikaan, kerättyä hiihtokamppeet ja matkalla voisin tietenkin pysähtyä menen tullen Helsingissä Pikku-Myytä katsomassa. Houkutteleva ajatus.

Ja siitä yllätyksestä. Hyvät ystävät, joita jo ehdimme tottua näkemään täällä aurinkorannikolla ovat vuokranneet asunnon - Portugalista. Ja minä kun olin ehtinyt jo haaveilla, että joskus viellä viettäisimme talvia samassa kaupungissa, täällä Malagassa.  Nyt minun täytyy reitittää ajatukseni uudelleen ja miettiä, miten voisimme nauttia toistemme seurasta näissä uusissa olosuhteissa. Tässä yllätyksessä on kyllä omat positiiviset puolensa, olisivathan he voineet päätyä vaikka Etelä-Afrikkaan. Sinne olisi ollut jo hankalampi järjestää pidennettyjä viikonloppuja. Talkoo-matkat olisivat olleet pitkät.

Mitä taas tästäkin opin. Elämä ei ole jämähtänyt paikalleen, minäkään en saa jämähtää.

Vieraita odotellessa

Illalla tuli rankasti vettä  ja toteutimme uutta harrastustamme: television katselua. Nyt oli vuorossa joskus reilu vuosi sitten nauhoitettu JFK Avoin tapaus. Digiboxissa riittää katsottavaa vielä moneksi sadeillaksi.

Onneksi tänä aamun aurinko kuitenkin paistaa, sateet ovat vähäksi aikaa ohi. Odotamme vieraita, vanhoja ystäviä saapuvaksi Suomesta. Tässä on myös osasyy siihen, miksi ravasin Ikeassa ja miksi hallusimme vierashuoneiden kalustusta astetta kodikkaammaksi. Nyt pääsemme testaamaan, miltä uusi sisustus ystävistä tuntuu.

Pieni vai  iso asunto
Kun palasimme ensimmäiseltä Málagan matkaltamme keväällä 2013, tapasimme lentokentällä  pariskunnan. Odottelimme heidän kanssaan yhdessä koiriamme saapuvaksi ruumasta Helsinki-Vantaan lentoasemalla. He kertoivat viettäneensä useita talvia aurinkorannikolla, mutta hankkineensa aina tarkoituksella hyvin pienen asunnon vuokralle. Miksi? Että ystävät ymmärtäisivät ettei heidän luokseen mahdu majoittumaan. Kun me olimme etsineet asuntoa pitkäaikaisvuokralle, tavoitteemme oli ainakin kaksi, mieluumin kolme makuuhuonetta. Miksi? Halusimme, että voimme täällä ottaa ystäviä ja perheenjäseniä kylään.

Harvat ystävämme, joita olemme saaneet vuosien varrella, asuvat ympäri Suomea. Jotkut Turussa, toiset Hesassa, yhdet Sastamalassa, toiset Tampereella, jne. Olemme siis tottuneet siihen, että meillä käy viikonloppuvieraita. Itsekin yövymme useimmiten kavereittemme luona vieraillessa. Tämän saman halusimme jatkuvan, vaikka vietämmekin nyt talvet täällä etelässä. Siis iso asunto, ja tämänhän me sitten löysimmekin. Ja olemme iloisia siitä, että voimme majoittaa vaikka molemmat lapset perheineen luoksemme, jos joskus olisimme niin onnekkaita.

Nyt on mies hallissa ostamassa tuoreita isoja katkarapuja ja tonnikalaa, vihanneksia ja hedelmiä. Cava odottaa jääkaapissa, sängyt on petattu. Lounaaksi ajattelimme tarjota vieraillemme gambas pil pil eli katkarapuja valmistettuna oliviviöljyssä chilillä, valkosipulilla, korianterilla ja persiljalla maustettuina. Gambas pil pil löytyy lähes jokaisen paikallisen kuppilan ruokalistalta, mutta vain yhdessä paikassa olemme saaneet sen myös korianterilla höystettynä. Hyvää. Toivottavasti se onnistuu minulta tänään yhtä hyvin kuin tavallisesti.

Vuodenaika on vaihtunut

Ulkona sataa vettä, illalla katsotaan telkkaria, juodaan teetä. Elämä on joskus täällä etelässäkin kuin kaksoiskappale suomalaisesta. Ja miksi ei saisi olla? Eihän elämä eikä sen laatu sinänsä ole paikkaan sidottu vaan ihmiseen. Minun elämäni on omanlaistaan riippumatta siitä missä olen.

Monet ystävät ovat ihmetelleet, mitä me teemme täällä. No, ihan sitä samaa mitä teemme Päijänteenkin rannalla, kotoilemme. Päivät kuluvat kotiaskareissa, koiralenkillä, ruokaa laittaen ja illalla kirjaa lukien tai - nyt kun meillä taas on sellainen viritettynä - telkkaria katsellen. 

Paikka aiheuttaa tietenkin omat muutoksensa. Kotiaskareisiin ei täällä kuulu puiden kanto liiteristä, eivät lumityöt tai saunan lämmitys. Koiralenkillä pistäydymme usein metsäpolun sijasta katukahvilaan joko kahville tai lasilliselle viiniä tai olutta. Ruokaa laitetaan osin hieman erilaisista aineksista kuin Prisman valikoimat, syödään useammin äyriäisiä, munakoisoa, artisokkaa, iberian kinkkua... aamupalalla on marjojen sijasta tuoreita hedelmiä. 

Päivän värikin on ainakin tähän aikaan vuodesta hiukan erilainen. Kotona Suomessa rannallemme ei paista aurinko ennen helmikuun loppua, täällä heräämme useimmiten siihen, kun aurinko noustessaan valaisee koko huushollin viimeistä nurkkaa myöten. Aamiaista syödään hyvänä aamuna nyt marraskuussakin parvekkeella, mutta illan viileyteen emme voi sytyttää takkatulta vaan pitää vetää päälle lisää villaista. 

Pari päivää sitten piti ottaa peitto käyttöön pelkän pussilakanan sijasta. Viimeisen viikon olin sinitellyt viritellen sen päälle kaikenlaista villakappaletta, hartiahuivia ja vauvanpeittoa. Olipa makea nukkua ison lämpimän täkin alla, mieskään ei kuulemma hikoillut.

Pilvet näyttävät nousevan korkeammalle, ehkä täänkin täytyy lähteä ulos. Ei tullutkaan pyjamapäivää vaikka niin odotin. Täytyy ostaa ainakin maitoa, että saan aikaiseksi kunnonn maitokahvin. Ostinhan heräteostona Ikeasta sellaisen patterikäyttöisen maitovispilänkin, jolla tilkka maitoa kuohkeutuu niin ettei uskoisi. Lopputulos täyttää kahvimukini ääriään myöten, tuskin se pääasia, kahvi, mahtuu joukkoon.

Kaksi viikkoa etelässä

Tässä vielä ihan liki Pikku-Myytä.

Kaksi viikkoa etämummuilua, yhdet vieraat ja shoppailua Ikeassa sekä Malagan ensimmäinen sadepäivä.

Ensin etämummuilusta. Tänä aikana olen ehtinyt siirrättää kunan, sen pinnasängyn, miehellä vierashuoneesta toiseen. Tässä on mielestäni joulukuussa lämpimämpää vauvalla. Olen ehtinyt ostaa yhdet lakanat ja yhden peiton. Vierailu Ikeassa lisäsi varusteita vauvan yöpussilla, lakanalla sekä  peitolla, jota Ikea kutsuu hassusti vandringrutaksi. Eli sellainen peitto laitetaan lattialle, jossa vauva sitten katselee "mitä ihmeen neliöitä nämäkin ovat mun allani".  Lisäksi mukaan tarttui  vaipanvaihtoalusliina ja vaippapussi, jonka voi sitoa sängyn päähän - ja tietenkin yksi pienen pieni pehmolelu. Ai niin, se kylpylakana jonka toivon olevan käytössä myöhemminkin, oli unohtua. Jouluun on vielä puolitoista kuukautta - mitä ehdinkään.

Yhdet vieraat 
Serkku miehineen saapui lomalle viereiseen hotelliin. Tuntui hassulta, etteivät he asuneet meillä, olihan meillä tilaa. Myöntää kuitenkin täytyy, että vuorokausi oman paluuni jälkeen tuntui ihanalle hiljentyä illalla omaan rauhaan ja vaellella puolipuikeissa, jos siltä tuntui. Muuten vietimme mukavia hetkiä yhdessä aamusta iltaan, kävimme kauppahallissa, miehet tekivät ruokaa, naiset shoppailivat, yhdessä istuttiin katukahviloissa ja syötiin ulkona, nautittiin lämmöstä rananalla maaten. Pitkä viikonloppu kului hujauksessa.

Tuleviin sadeiltoihin
Matkalaukussa odotellut telkkari on kaivannut tasoa, joka mahtuisi olohuoneeseen, digiboxi on täynnä tallenteita kotimaisilta kanavilta. Sadeiltoina niitä olisi kiva katsella. Googletukset eivät tuoneet apua tilanteeseen, mutta onneksi oli sitten Ikea. Sieltä vihdoin löytyi passeli ja kukkarolle sopiva ja pari muutakin vierashuoneitten sisustukseen liittyvää juttua.
Nyt tarvitaan vielä (ainakin) yksi Ikea-reissu ja  henkilö, jolla olisi porakone ja vatupassi. Ajattelimme kysäistä putkimieheltä. Niin, hän on nimittäin ainoita tuntemiamme täkäläisiä ammattimiehiä. Ja mehän olemme tavanneet jo menesti. Kai hän osaa ruuvin seinään propata tai ainakin tietää jonkun, joka osaa. Suomessa ei olisi tullut mieleenkään pyytää ketään apuun, eikä se johtunut ainoastaan siitä, että hirsiseinään on helppo ripustaa hylly. Emme me tunnusta uusavuttomuutta, mutta tuntuu hassulle ostaa tännekin kunnon porakone, olemmehan täällä "vain vuokralla".

Aloitin muuten kunnonkohotuksen. Nyt on hyvä hetki, kun tuliaissuklaatkin on  syöty. Jo kaksi ja puoli sauvakävelyreissua takana. Katsotaan miten jatkossa käy.  Kuuden kilometrin ripeä kävely sauvoen ennen aamiaista tekee hyvää kivistäville kankuilleni ja levottomille jaloille. Ehkä, siis ehkä, se kyllin usein toistettuna, saattaisi vaikuttaa myös vyötärönympärykseen. No, katson ensin onnitunko vetämään samaa linjaa edes viikon. Ai niin, tänä sateisena aamuna tyydyin puolikkaaseen lenkkiin. Sekin sai veren kiertämään.

Kausi vaihtuu täälläkin. Eilen oli plus 27 ja tänään vedin untuvaliivin päälle. Katukuvassa näkyi monta tikkitakkiakin. Paikalliset tuntuivat siirtyneen suoraan talveen. No, olihan lämpötila vain noin kaksikymmentä ja kova tuuli, joka onneksi puhalsi ne sadepilvet tieltään.

Kohtaamisia ja eroja

Kyyneleet virtasivat vuolaasti maanantaina. Jouduin illalla sanomaan näkemiin lapsenlapselle ja tyttärelle. Lento Malagaan lähti aikaisin seuraavana aamuna. Reilun kaksi viikkoa olin saanut kokea lapsenlapseni läheisyyden konkreettisesti. Olin saanut pitää "Pikku-Myytä" sylissäni, vaihtaa vaippaa, pestä kakkapyllyä, pukea hänen ylleen aivan liian suuria vaatekappaleita, kulkea ulkona vaunuja lykäten.

Tietenkin uuden elämän todistaminen oli huikea kokemus. Mutta yhtä tärkeää minulle oli saada kokea oman tyttäreni läheisyys. Oli mannaa korville kuulla "äiti, voisitko sä jäädä yöksi". Siihen sisältyi mielessäni suurta luottamusta ja rakkautta. Tytär muutti kotoa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Tietenkään kotoa muuttaminen ei tarkoita hylkäämistä, ei puolin eikä toisin. Oma elämä ja itsenäisyys ei tarkoita siteiden katkeamista, onneksi.

Oli onni kokea tyttäreni äitiyden ensiviikkoja, hänen epävarmuutensa väistymistä varmuuden tieltä. Sain tukea perhettä arjen juosutuksissa, kauppareissuissa, ruoan laittamisessa, sain nauttia yhteisistä kävelyretkistä tyttären ja vauvan kanssa.Toivon, että myös he saivat edes osan siitä, mitä minä koin saavani.

Nyt pitää taas opetella olemaan lähellä täältä kaukaa. Miten se onnistuu, voinko olla tukena WhatsAppin kautta, riitävätkö kuvat ja tekstiviestit, satunnaiset puhelut? Mitä mummulta odotetaan? Siinä opettelemista.

Sitä harjoitellessa katselen viime viikkoina ottamiani kuvia ja videopätkiä, sisustan vauvasänkyä ja valmistaudun vastaanottamaan Pikku-Myyn perheineen. Toivon, että se toteutuu viimeistään jouluna.
Montako senttiä vauva kasvaa siihen mennessä, minkä värinen hänen tukkansa on silloin, hymyileekö minulle, kärsiikö vielä ilmavaivoista, valvottaako edelleen äitiään yön tunnit?

Mietin jatkuvasti kuinka tyttäreni jaksaa talon julkisivuremontin meteliä, hankaloitunutta ulkoilua, kun vaunujen kanssa (tai muutenkaan) ulos pääsee vain kellarin kautta naapurirapusta - se tietää kaiken kantamista alas-ylös, sillä hissi ei kulje kellariin saakka. Miten onnistuu pakomatka ikkunoitten vaihdon tieltä, kuinka paljon ylimääräitä työtä: huonekalujen purkamista ja tavaroitten siirtämistä ja suojaamista siinä tarvitaan häneltä ja aviomieheltä - kaiken muun keskellä? Minun käsistäni ei ole etäavuksi.

Vauva ei ihme kyllä herännyt helvetilliseen meteliin, kun talon ulkoseinään kiinnitettiin uusia rakenteita, eikä vauva onneksi sattunut betonipaljojen alle, niiden rapsahdellessa lattialle ja poran tunkeutuessa läpi reinän niin että lopputuloksena oli päivän pilkottamia reikiä raikkaaseen ulkoilmaan. Äidiltä se kuitenkin oli viedä voimat, sillä hän ei saanut nukutuksi takaisin yön univelkaansa. Minusta ei ollut apua tuolloinkaan, vaikka olin läsnä. Mummu ei siis ole kaikkivoipa ja elämä kulkee latuaan minusta piittaamatta.

Ps. lähteminen tietää aina myös saapumista. Tiistaina Malagassa minua odottivat mies ja koira. Kohtaaminen reilun kuukauden eron jälkeen tuntui hyvältä, taisi olla pisin ero avioliittomme aikana.