Usko, toivo ja rakkaus

Näin eilen bussissa vanhemman pariskunnan, varmaan vain muutama vuoden itseäni vanhemman. Mies seisoi bussin keskiosan levennyksessä ja piti ylpeänä kiinni kaksosten rattaista. Vaimo istui vieressäni noin vuoden vanhan pikkutyön käsi kädessään. La abuela y el abuelo - mummu ja pappa.
Meillä on jännitetty. Lastenlasta.  Kun vierestä seuratessa lapsettomuus tuntuu kivistävän raskaana, kuinka raskaalta se tuntuukaan omasta lapsestani joka on omaa lasta vailla. Siksi ei ole uskaltanut oikein rehellisesti toivoakaan, koska ei ole halunnut luoda paineita vielä omalta osaltaankin. Siksi on voinut vain jännittää.

Minun onneani.

Onneksi lapsettoman ei tarvitse vain yrittää ja yrittää. Voi turvautua myös lääketieteen apuun. Sen ansiosta minullakin isovanhemmuus on vihdoin toivomisen ja jännittämisen asteella. Nyt vain toivotaan, että kaikki menee hyvin ja että saadut positiiviset tulokset vain vahistuvat. 

Mutta tuntuu ettei uskalla hetkeksikään hellittää toivomisesta, hyvän energian anelemisesta tuolta yläkerrasta. Oman itsensä puolesta rukoilemisen voi aina jättää väliinkin, mutta mikroskooppisen pieni taimen tutuu mielessäni tarvitsevan lakkaamatta tukea ja turvaa. Enkä minä voi suoda sitä hänelle muuta kuin rukoilemalla. Näin kai niitä uskovia ihmisiä syntyy. Kun on pakko uskoa, että joku vahvempi huolehtii, että kaikki menee hyvin. Tässä se sitten on: usko, toivo ja rakkaus.