Ostoslistalla pienemmän ihmisen tuoli, jakkara ja muuta joulutarpeellista

Niin se vain jouluun valmistauminen edistyy. Ikea-retkeltä tarttui matkaan ostoslistaan merkitty tuoli ja jakkara, wc-istuimeen laitettava lisärengas pikkuihmistä varten, kynttilöitä, silliä ja mätitahnaa...

Kahden eläkeläisen talous tarvitsee kaikenlaista ihmeellistä tarpeistoa, että perheen pieninkin jäsen tuntee itsensä tervetulleeksi. Nyt roikkuvat Pikku-Myyn pyyhkeet naulassa, amme suihkukopin seinällä, myös lapsikokoiset aterimet odottavat ensipesuaan astianpesukoneessa. Uskokaa tai älkää tämä on minusta mukavaa puuhaa. Onneksi kaikkia valmisteluja ei ole vielä tehty, ettei aika käy pitkäksi ensi viikonloppua odottaessa.

Lista asioista, joita täytyy tehdä ennen joulua:

Vävyn villasukat valmiiksi.

PikkuMyyn lahjat paketoi (osta toistakin joulupaperia, etteivät kaikki paketit näytä samalta).

Muuta kalustusta: Pöytään pitää mahtua 7 henkeä, siirrä huonekaluja huoneesta toiseen, tuo ulkoa joku rottinkituoli sisälle, että kaikille löytyisi mukava oleskelupaikka. Ja tietenkin on siivottava vaikka ei vaihdetakaan verhoja, kuten äidillä oli tapana.

Leivo jotain hyvää kahvileiväksi, hyödynnä jotenkin Suomesta roudattuja kuivattuja mustikoita, mansikoita ja puolukoita. (Onneksi mies hoitaa kalat, kinkun ja juomapolitiikan.)

Muista ostaa: Tiikeri-kaupasta joulupipareita, lisää AA-paristoja jouluvaloihin, Pikku-Myylle suklaajäätelötikkuja ja Veetapixiä. Mistähän löytäisin juustokuminaa, sitä tarvittaisiin ihanaan punajuuri vuohenjuustosalaattiin - millähän nimellä sitä voisi edes alkaa kaupasta etsiä?


Jos tuosta listasta et arvannut, niin lukemiseni alla on parhaillaan Mia Kankimäen iki-ihana Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Siinähän niin hän kuin Sei Shonagonkin kirjoittavat jos jonkinmoisia listoja, toinen jokunen vuosi sitten, toinen tuhat vuotta sitten. Lienee osa naiseutta, koskapa omat muistikirjani ovat täynnä listoja.

PS: Maanantaina Malagassa myrskysi ja satoi. Vesi meinasi jälleen kerran tunkeutua keittiön ja työhuoneen ikkunoista sisälle. Kaupungilla kaatui puita ja putoili isoja oksia, tuossa lähelläkin (en ole vielä itse tsekannut vahinkoja, katsoin vain netin kautta Surin sivuilta). Myrsky, joka riepotti koko niemimaata, oli täällä kuitenkin ohi jo iltapäivän alussa. Helpolla päästiin. Nyt se kuulemma piiskaa kotomaata - toivottavasti Rannalle ei tule pitkiä sähkökatkoja.

Ei joulukortteja postitettavaksi - miten minä selviän

Joka joulu olen itsepintaisesti pitänyt kiinni joulukorttien lähettämisestä. Tämä taitaa olla ensimmäinen etten niitä postita. Tavallisesti kortit ovat olleet myös omista valokuvista tehtyjä. Olen kesällä Suomessa ollessani ripustanut joulupalloja pihan pikkukuuseen, ottanut valokuvan hennosta ensilumesta loppusyksyn kotipihassa, kuvannut Larioksen jouluvaloja, tämä kuusikin taitaa olla ollut jossain joulukortissani. Mutta nyt, ei painettuja joulukortteja. Tekee tiukkaa.

Se on jo toinen muutos omiin traditioihini. Ei lahjoja, ei kortteja. Ehkä siitä eivät ketkään muut kärsi. Ja onhan käytettävissä sähköposti, on SMS:t ja Facebook, Messenger. Ja tuon sanoo mieheni, jota ei esim. Naamakirjassa tapaa. Ehkä minun on aika siirtyä nykyaikaan tässä asiassa. Ja tavallaan hyvä niin.

Kortteihin tavallisesti käyttämäni rahat päätyvät nyt ainakin osittain hyvän tekemiseen. Eilen täytin kaupassa hyväntekeväisyysjärjestön muovikassiin maitoa, riisiä, tomaattisosetta. Edellisellä viikolla jotain muita peruselintarvikkeita, annoin almun MacDonalsin lastentalon varainkeruulippaaseen (vaikka taitaa sillä organisaatiolla taitaa olla minua isommat tulot), toisen kaupan edessä vakituiseen kerjäävälle vanhalle mummolle. Tällä kertaa pienet avustukseni menevät täkäläiseen hyvään, asunnottomien ja vähävaraisten ruokailuun ja yömajoitukseen ym. Isoista rahoista ei puhuta, enkä voi itseäni kehua. Antaminen kuuluu kuiten jouluun, niin sanoo sieluni - vaikka pieni onkin.

Aika valmistautua Jouluun

Ovi sai koristeen - onhan huomenna jo joulukuu.

Masentavaa marraskuuta pakoillut lomavieraamme lähti maanantaina Kuusamon lumisiin maisemiin. Se taisi olla lähtölaukaus Malagan talvelle, sillä sateet ovat alkaneet. Tosin juuri nyt paistaa aurinko vaikka säätiedotus lupasi iltapäivälle 4 mm vesisadetta. Yölämpötilat ovat kuitenkin jo laskeneet ja makuuhuoneessakin oli aamulla enää +19. Jos kääntää tuulen pohjoiseen (eli suoraan sisään makuuhuoneeseen, joka on vain parvekelasein ja alaslaskevalla rulolla ulkoilmasta eristetty) täytyy kaivaa lämpöpatteria esille.  No, onhan huomenna jo joulukuu. 

On siis aika viritellä itseään joulun odotukseen. Tänä vuonna odotan innolla perheeni kokoontuvan pitkästä aikaa saman pöydän ääreen. En enää edes muista millon viimeksi olen saanut molemmat lapseni yhtä aikaa luokseni jouluna. 

Maassa maan tavalla? Niin mutta, jouluun ainakin minun sieluni kaipaa hiukan supisuomalaisia perinteitä. Ajatuksissani onkin kotoa tuttu jouluaattoillan seisova pöytä. Se tietää siis laatikoita, kalaa ja kinkkua. Laatikoita ei tosin taida syödä lisäkseni kuin miniä, mutta täkäläisistä äyriäisistä tykkää aika moni ja kaupasta löytyy myös punajuurta ja purkitettuja sekasieniä. Ainakin suolakalalle ja suutarinlohelle löytyy meidän perheessä aina kysyntää.  Piparjuurtakin sattuu nyt olemaan jääkaapissa, niin että eiköhän se jotenkin onnistu vaikka ei Rajamäen etikkaa olekaan saatavilla. Ostin tänään pikkupullon riisiviinaetikkaa ja toivon, että mies saa sen avulla ihmeitä aikaan. 

Anoppi aloitti aikanaan joulun valmistelut jo marraskuun puolella. Hänen listansa oli meikäläisittäin loputtoman pitkä. Siihen kuului tietenkin itse suolattu kinkku, itse valmistetut dryffelit ja marmelaadit, minttukarkit, piparit, tortut, laatikot, suuritöinen sillrätt, suolakala, lihapullat, rosolli ym. ym.... Lopulta tuo kaikki oli hänelle liikaa ja suuren perheen yhteisestä aattoateriasta luovuttiin. Mieleen kuitenkin iskostui ajatus, että joulupöydässä pitäisi riittää väkeä. Tulloin kouluikäinen tytär ehdotti eräänä aattona joulusaunassa istuessamme että kolisiko pitänyt hakea vanhainkodista lisää porukkaa. Ei haettu. Ja olenpa jo joutunut tottumaan jouluihin jopa kaksin miehen kanssa. 

Nyt yritän kovasti hillitä intoani ja pidättäytyä valmistamaan ja varustamaan joulua  vain meille seitsemälle. Jokaisen haluaisin kuitenkin löytävän pöydästä juuri omia herkkujaan. Ei siis vain maassa maan tavalla - vaan vähän sieltä täältä. Ihana haaste.

PS. Harmikseni perheenjäsenet haluavat ettei aikuisille hankita lahjoja. Onneksi on kuitenkinn Pikku-Myy.

Malmön sateitten jälkeen Malagan aurinko häikäisee

 

Mummi-vierailu Pikku-Myyn ja äitinsä luona venyi ensin viikolla, sitten toisella. Ehdittiin siinä kolmen viikon aikana koko joukkue sairastua mummin tuomaan nuhaflunssaan, mutta onneksi lapsenlapsi ei tainnut saada korvatulehdusta. Ja rokon rakkulatkin katosivat käsistä ja varpaista. Isoisä, joka oli kanssamme viikon, taisi säästyä taudilta kokonaan.

Kuinka paljon huoneilmaan mahtuukaan vettä
Syksyinen Malmö muuttui muutaman aurinkoisen päivän jälkeen umpipilviseksi ja märäksi. Taivaalta vähintään tihkui jollei suorastaan sataa ropissut tuulen kera. Olin jo unohtanut, kuinka kosteus voi tunkeutua sisälle ja imeytyä kaikkialle, vaatteisiin, peitteisiin, lakanoihin... Täällä Malagassahan tuo on arkipäivää, kun talvi etenee. Patterit täytyy kaivaa esille ja pieniä sinisiä kosteutta syöviä laatikoita ihmeaineineen täytyy taas asetella joka huoneen nurkkaan. Tyttären Malmön asunnossa oli kosteudenpoistaja, pienen kaapin kokoninen kone, joka humisten kierrätti ilmaa ja imi siitä vettä säiliöönstä. Tytär, joka oli asunut rutikuivassa Namibiassa ei osannut ajatellutkaan että sitä pitäisi käyttää. Mummi ajatteli. Laite näytti ilmankosteudeksi lähes 90 %. Monta päivää tyhjensin sen kitusista litroittain vettä viemäriin ennenkuin saimme näytön lähelle viittäkymmentä prosenttia. Jos joku tulee kertomaan minulle, että tämän meidän maailmamme rinnalla on toinen meille näkymätön, olen aika herkkäuskoinen, sillä niin paljon 'näkymätöntä' vettä keräsin talteen huoneilmasta.

Suomi 100! Hip hurraa!
Pikku-Myy oli oppinut, suomenkielisessä tarhassa varmaan, laulamaan Maamme-laulua. Yhtenä iltana nukkumaan mennessä alkoi nimittäin tyynyn ja peiton välistä kuulua aivan oikealla nuotilla ...ei laaksoa ei kukkulaa... ja niin edelleen. Niin siinä sitten lauloimme lukemattomat kerrat kaikki kolme, lapsi, äiti ja mummi isänmaallista laulua ja lopuksi Pikku-Myy nosti kädet ylös ja taputtaen huusi Suomi 100! Hip huraa!  Elämä ei siis flunssasta ja sateista huolimatta ollut aivan harmaata, päinvastoin.

Talven kesäkukat
Malmössa alkoivat puut lähtiessäni olla lehdettömiä. Täällä Malagassa vihreä kausi jatkuu. Laatoitettu kattoterassimme näytti kuitenkin kolkolle, sillä puut kasvavat tuolla lähes kaksikymmentä kerrosta alempana. Minun täytyi vihdoin saada tänne jotain vihreää ja elävää. Ostanhan Suomessakin kesäkukat muutamaa kuukautta varten. Miksi en siis tänne, ehdinhän nauttia niistä kevääseen asti?

Sen verran olen viisastunut, että valitsin tuulta ja kuivaa sietävät kasvit. Viime talven myrskytuulen riepottelema joulutähti on vielä kirkkaasti mielessäni. Siitä ei jäänyt jäljelle kuin lyhyet varrentyngät. Kaiteen vieressä seisoo nyt siis vajaa metrinen tuija yhtä korkeassa ruukussa ja penkillä muutama "romero" viime vuoden tapaan sekä hieman isompi laventeli. Katsotaan miten onnistun niiden kanssa. Tietenkin haaveilen, että tuija kasvaisi korkeutta yli kaiteen, mutta vaarana on, että joutuvat kaikki kuitenkinn keväällä roskiin. - Kastelijat ovat täällä kesällä harvassa, kolmekin viikkoa varmaan riittää tappamaan kasvin Espanjan kesähelteissä.

Duolingo huomauttelee
Viimeisen kuukauden ajan espanjan opiskelu on  jäänyt. Kielikurssini verkossa (Duolingo.com) lähettää sitkeästi postia, se kaipaa minua. Ja onhan se oikeassa, kieltä pitäisi opiskella ja oppia. Ruotsissa oli vaivatonta, kuin ei tarvinnut miettiä miten asiansa esittäisi (kiitos pakollisen kouluruotsin ja anopin). Toisin on täällä, jossa huomaa kielitaidottomuutensa vielä niin hyvin. Onneksi huomenet, anteeksipyynnöt ja maitokahvit vielä onnistuvat. Irrallisuus vaivaa kuitenkin niin kauan kunnes kieli sujuu. Sitä ennen ei kannata haaveilla kotoutumisesta. Täytyy siis toistaiseksi tyytyä tähän talvipakolaisen rooliin.

Mummi lentää ratsuväkenä

Matkalla puistoon piti suorittaa välitankkaus. Malmöläinen Jesus-baari
oli oiva paikka sille paitsi äidin ja mummin mielestä myös
Pikku-Myyn makuun.

Oma yksinhuoltajuuteni yli neljäkymmentä vuotta sitten kesti vain muutaman kuukauden aviomiehen ollessa intissä. Muistan vieläkin kotiinpaluut työpäivän jälkeen. Takki päällä sai rynnätä jääkaapille ja etsiä esikoiselle murua rinnan alle. Huuto alkoi noustaessa rappuja kolmanteen kerrokseen. Seuraava muistikuva vie minut pimeään huoneeseen, jossa leikin nukkuvaa saadakseni lapsen tajuamaan, että nyt on todella nukkumaanmenoaika. Kello kymmeneltä hän sitten yleensä simahti. Onnekseni ja sattuman oikusta hänen isänsä päätyi esikunnan kirjuriksi ja kello kahdeksasta neljään tykkimieheksi. Johan helpotti.

Nyt tuo sama huutaja ja iltakukkuja on joutunut itse yksinhuoltajaksi, uuteen työhön, uuteen maahan. Kolmevuotiaan uhmaikä on pinnassa tarhasta noutamisesta aina siihen asti, kun sinne palataan aamukahdeksalta takaisin. Ja nukahtajana Pikku-Myy on äitinsä luokkaa. Tyttäreni tukijoukot ovat kaukana, lapsen isä yrittäjänä toisella mantereella, isovanhemmista olemme vain isoisä ja minä mummi  lähellä, toki 2,500 km päässä. Kun Pikku-Myy sairastui rokkoon,  jossa rakkulat valtasivat ihon niin käsistä kuin jaloistakin ja täplittivät naamataulua, oli apu totisesti tarpeen. Onneksi heti alkuviikolle löytyi yksi erityisen halpa  lentolippu, joten ratsuväki karautti Ruotsiin mummin hahmossa.

No, eihän tämäkään mene ihan kuin Strömsössä. Totta kai mummista tuntuu hienolle, että on tarpeen. En kuitenkaan kuvittele paikallaolonni poistavan lapseni yksinhuoltajuuden ongelmia. Ehkä se kuitenkin tuo hetkellistä helpotusta ja hiukan tasaa äidin univajetta, joka vielä näin viikon päästäkin on aivan valtaisa. Sen syynä kun ei tietenkään ole vain lapsen uhmaikä ja sairastuminen vaan uusi elämäntilanne kaikkine paineineen. Ne eivät ratkea ihan hetkessä. Omaa aikaa ei ole minuuttiakaan, vaan lapsi vaatii kaiken huomion. Siinä sivussa pitäisi hoitaa tuhat asiaa ja antaa kaikkensa uudessa työssä. Viikonloput eivät ole palautumisen aikaa vaan sirkus jatkuu. Jokainen yksinhuoltaja ymmärtää tilanteen paremmin kuin hyvin.

Me muut osaamme vain hämmästellä miksi äiti ei tee niin tai näin helpottaakseen seuraavan aamun ja päivän sujumista. Miksi ei laita kaikkea valmiiksi tarhasta paluuta varten, että aikaa olisi vain touhuamiseen kahden vanhemman edestä lapsen kanssa, jonka elämä on kokenut pöyrremyrskyn, jonka granny on kaukana, jonka valoisat päivät on vallannut pohjoinen sateinen ja kolea syyspimeys omakotitalossa jossain etelä-Ruotsissa. WhasApp-puhelut eivät korvaa isän läsnäoloa vaikka niitä puhuttaisiin joka päivä. Eivät ne riitä äidillekään.

Mummin parin viikon vierailu on ehkä hetken helpotus. Ja koska mummi saikin kovan nuhan, saattaa hän olla syynä lapsen seuraavaan sairastumiseen. Ehtiikö Pikku-Myy saada nuhataudin ennen kuin arki kaksin äidin kanssa alkaa taas kuun vaihteessa vai muuttuvatko yöunet itkuksi ja äidin hiukan pienentynyt univaje valtaisaksi hetimiten? Jotenkin äidin ja Pikku-myyn pitäisi kuitenkin kahlata vielä reilu kuukausi ennenkuin isä saapuu euraavan kerran joulukuussa perheen luo.

Toivon mukaan uusi päivärytmi alkaa sujua pikkuhiljaa ja sekoittuuhan nytkin uhman ja väsymyksen rinnalle iltasadun suvantokohdat, mukavat kylpyhetket ja vierailut puistoissa. Ja torstaina  isoisä saapuu mummin vahvistukseksi. Tiedossa on kuulemma myös muutaman äidin hyvän ystävän viikonloppuvierailu joka ainakin katkaisee arjen, vaikka kaikkia huolia poistakaan.

ps. Ja varmaa on, että mummi kantaa mielessään lastaan ja lastenlastaan ja on huolissaan heistä vielä Malagaan palattuaankin.

Sopeutumista II

Aaltojen  murtuminen rantaan kuuluu oleellisesti elämäämme niin täällä Malagassa kuin Päijänteen Rannallakin. Meren äärellä maininkien kumu on kuitenkin hallitsevampaa, koska metsän suhina puuttuu. Ja se kuuluu jopa silloin kun ei tuntuisi lainkaan tuulevan - aallothan ovat kuulemma seurausta siitä, että jossain on tuullut, ei välttämättä tässä ja nyt.

Liekö yksi sopeutumisen askel, että aamulla laskeuduin hiekkarantakävelylle ja sitten aallonmurtajan suojassa  aamu-uinnille. Suomessa se oli  tänä kesänä vain muutaman aamun ilo. Pilvien tummentamat aallot eivät kutsuneet pulahtamaan kylmänä pysyneeseen Päijänteeseen vaikka usein harrastan sitä läpi kesän säistä riippumatta.

Ensikosketus mereen on siis tältä syksyltä luotu. Nyt mietiskelen sitä, voisinko sitkeällä aamu-uinnilla pakoilla kuntosalia. Se sijaitsisi melkein yhtä lähellä kuin ranta ja tiedän, että tässä iässä kuntoa pitäisi jollain lailla pyrkiä kohentamaan. Mutta edelleen, niinkuin viime syksynäkin, kuntosali ei kutsu minua lainkaan.  Toisaalta, viimeistään joulukuulle tultaessa, merivesi on saavuttanut Päijänteen lämpötilan tai ainakin lähentelee sitä. Ja kuntosalin kuukausimaksu olisi alle kolmekymmentä euroa. Tarjolla olisi vaikka mitä yksilöjutuista erilaisiin ryhmiin, jogaa, pilatesta... vaiks mitä.


Viime talven pakoilin kuntosalia sauvakävellen ja omalla kolmenkilon kuntosalillani. Kyllä se nosti kuntoa ja tiputti painoa. Kevättalven hiihtolomallani kuitenkin huomasin, että jalkalihakseni eivät olleet ladun vaatimalla tasolla - tasamaa meni jotenkin, mutta pienikin lasku oli lihaksilleni liikaa. Vaikka en tänä talvena taidakaan hiihtää, epäilen ettei sauvakävelyt  sulata vatsarasvojani tai vahvista kyllin jalkojeni rapistuvia lihaksia. Mutta askel kerrallaan.

Sopeutumista

Vaihdoin Päijänteen Rannan syyskuisesta noin kymmenen asteen  keskilämpötilasta tänne noin kahdenkymmenen asteen keskilämpötilaan, vai vainen valehtelenko - taitaa olla ylikin. Sateisen suomikesän jälkeen olen kalpea turisti ja hikoilen. Parin päivän oleskelun jälkeen tähän ilmanalaan sopeutuminen on vielä alussa.

Talvella 2010-2011 totuttelimme kuumaan kosteuteen
Malesiassa, Thaimaassa ja Cambodiassa*.

Kun mies oli ollut täällä elokuun lopusta alkaen kaksi viikkoa lähes kolmessakymmenessä asteessa, hän ilmoitti lopettaneensa ainaisen hikoilun. Muistan vanhastaan, että näin on käynyt ennenkin. Samalla tavalla totuimme Namibian kuivaan neljänkymmenen asteen kuumuuteen, tai hän tottui ja minullakin olo helpotti muutaman viikon oleskelun jälkeen. Samoin kävi tuskallisen kosteassa Malesiassa. Tosin käsivarret ja kämmenselät olivat jatkuvasti kuin vedellä silatut, mutta solkenaan hikoilu rauhoittui. 

Talvella 2009-2010 totuttelimme Namibian kuumaan ja
kuivaan ilmastoon  ja nautimme upeasta luonnosta.

Onnekseni Malagaan saapuessa ei tarvitse kokea aikaeron väsymystä kuten kaukoitään matkatessa eikä ohuen ilmanalan voimattomuutta kuten Windhoekin 1660 metrissä. Ja onneksi talvipakolainen ehtii sopeutua. Ei tarvitse viikon tai kahden päästä hypätä lentokoneeseen ja alkaa uudelleen totutella vieläkin viileämmiksi käyneisiin suomalaisiin lokakuun ilmoihin. Olen siis onnenmyyrä.

*Korjasin kirjoitus/näppisvirheen, mutta edelleen käytän maasta nimeä, joka on mielestäni kauniimpi kuin suomalaisten käyttämä Kambodža.

Muuttolintu lensi taas etelään

Viime viikko oli taivas täynnä lintuauroja. Metsäretken hiljaisuuden rikkoivat kurkien huudot, aamulenkillä taivaalle piirtyi satojen hanhien etelään suuntaava joukko. Myös joutsenet tekivät lähtöään vaikka rantaviivassa näkyikin vielä niiden räpyläjälkiä ja puolukkavarvikkoa sotkettiin taas. Oli siis aika minunkin nousta Norskin kyytiin. Eilen Malagassa vastassani oli kesäni kuumin helle, sellaista ei Rannalla ollut tälle kesälle kertaakaan osunut. Muistissa olivat lähinnä sateet ja tuulet.

Mutta silti kesä meni aivan liian kiivaasti ohitseni. Ja syksyn hienoimmat päivät osuivat lähdön kynnykselle. Oli vaikeaa laittaa piha talviteloille ja hinata viiri alas tangosta. Ensi syksynä lippuja tilatessa täytyy "omaa aikaa" miehen painuttua etelään jättää ainakin neljä-viisi viikkoa. Ehkä siihen mahtuisi sitten yksi syysaurinkoinen ruskaviikkokin. Nyt reilu kolme viikkoa kului liian pian. Juuri, kun totuin yksinoloon (koiran kanssa) pitäääkin nyt opetella taas tätä kahden aikuisen askeleitten yhteensovittamista.

Kyllä se vaatii omat niksinsä, vaikka kuinka ajattelen, että avioparina yhteinen osoite on hyvä asia, että on mukava nukahtaa rakkaansa viereen ja olla vaikka erimieltäkin asioista ihan lähekkäin. Lähes 45 vuotta yhdessä on aika pitävä liima kahdenkeskisessä suhteessa.

Marjastressi iski taas

Se iskee minuun joka vuosi riipumatta siitä onko marjoja vähän tai paljon. Tänä vuonna mustikoita on ollut erityisen runsaasti. Talomme ja järven väliin jäävä rinne on luonnostaan nyt niin suosittua kunttaa eli varvikkoa. Mustikan ja puolukan varpuja riittää joka neliölle, tosin kivet ja kivenkolot tekevät siitä hiukan mykyriäisen. En tahdo löytää sijaa jakkaralle, sillä jakkaralla istuen minä olen viime vuosina marjani poiminut. Ja joka kerta siltä jakkaralta nouseminen tuottaa enemmän tuskaa. Siihen lienee tässä iässä tottuminen.

Marjat kypsyivät tässä aiemin kuin muualla. Olin onnesta revetä, kun katsoin "minun" marjojani. Parin viikon aikana sain kerättyä niitä parikymmentä litraa pienin erin, siskokin oli kantanut kotiinsa lähes kymmenen. Sato näytti edelleen lähes koskemattomalle ja lonkkaani kivisti joka päivä yhä enemmän. Kuivattuja mustikoita oli kertynyt Malaga-talvea ajatellen pari litraa, pakkasessa oli jo vähän, mutta se vaatii vielä täydennystä. Ei hätää, voisin pitää pari vapaapäivää ja antaa lonkalle aikaa vetristyä.

No, luonto osoitti missä paikkani on. Olen vain yksi poimijoista, marjat eivät ole minun. Olin tottunut jo varpujen lomassa kävelevään sorsaan, ja onnellinen siitä ettei neljää muuta ollut siellä näkynyt. Uskoin myös närhien ja koskeloiden vieneen osansa, mutta mahdotonta lovea laariin ei ollut ilmestynyt. Kunnes muutama päivä sitten mies aamulla verhoja avatessaan havaitsi koko joutsenperheen aterialla, vanhemmat ja kuuuusi! poikasta. Ja toden totta siltä tontilta ei enää minulle poimittavaa riittänyt. Perhe oli vetänyt ateriakseen muutaman sata neljiötä mustikkaa. Itku.

Luulin jo  että marjastus pakon edessä loppuisi. Vattusato näytti sateitten vuoksi aivan onnettomalle ja kauempaa katsottuna mustikoita ei enää pihasta löytyisi. Päätin kuitenkin kerätä rippeet talteen.

Yllätykseni oli suuri, kun polun toinen puoli - tosin huomattavasti pienempi läntti - olikin edelleen mustikoita pullollaan. Nyt otin käyttöön poimurin ja ajattelin, että ehdin varmasti osingoille ennen luontoa. Pari litraa jaksoin vouhottaa, juuri niin paljon että huomasin lillukanvarsien pelastaneen tuon osan sadostani. Niitä kasvaa varvikossa niin tiheästi, etteivät linnut pysty siinä polkua tallaamaan sotkeutumatta varsiin. Ehdin siis varmaan ensi viikon poutajaksoilla kerätä vielä muutaman litran pakkaseen ja monen monen monta litraa ihan suoraan syötäväksi.

Etämummiksi jälleen

Astianpesukone käy, pyykkikone loiskuttaa, talo tuntuu silti hiljaiselle. Leluja on vain harvassa lattialla ja auto lähti pihasta kohti VR:n bussia. Pikku-Myy ja Äiti kääntyivät kotimatkalle Daddyn luo. Koira itki kaikkein eniten lähtiöjöiden perään.

Onneksemme viikon vierailu venyi  pariin viikkoon. Ja onneksi matkaliput seuraavaan tapaamiseen on jo ostettu.

Vaikka Suomen suvi ei kääntänytkään kaikkein valoisinta poskeaan, mahtui mukaan muutakin kuin kaatosadetta ja pohjatuulta. Auringon paistaessa hetkittäin jopa poutapilviseltä taivaalta oli päivässä aito kesän tuntu. Silloin kastuivat varpaat ja vähän muutakin tosin aika kylmässä rantavedessä. Eivät jääneet vesileikit lapsenlapselta pelkästää huimahalliin. Lähikylän leikkikenttä ja S-market jäätelöaltaineen olivat retkikohteita lähes päivittäin ja saunassa maistui nakki. Harmillista kyllä, marjasato ei ennättänyt kypsäksi, mutta onneksi kaupasta sai mansikoita ja pakkasesta löytyi mustikoita.

Eilen tämä mummi sai aikaiseksi jopa vastatkin. Minä vastoin saunassa tyttäreni selkään Suomi-kesän energiaa Afrikan  talvea vastaan, sillä siihen he nyt palaavat. Pikku-Myykin käytti omaa vastaansa aivan oikeaoppisesti vaikka vajaa kolmevuotias näki sellaisen ensimmäistä kertaa. Onko vastominen siis geeneissä?

Nyt meidän isovanhempen kesässä alkaa toisenlainen jakso. Edessä on paitsi ensialkuun pyykinpesua ja opettelua tähän "lapsettomuuteen" myös ystävien tapaamista. Ensin juhlitaan hyvän ystävän joulukuulta siirrettyä 60-vuotispäivää ja viikonloppuna vietetään siirrettyä Juhannusta toisten hyvien ystävien kanssa. Siis pehmeä lasku eläkeläisen arkeen kokoonpanolla vaimo, mies ja koira.

PS:  "Lets make cupcakes", kuului Pikku-Myyn toive useammankin kerran. Niinpä äiti ja lapsi tekivät niitä meille päiväkahvilla nautittavaksi. Koska jäljellä on vielä muutamia, minä keitän nyt kahvit ja nautin yhden (jos toisenkin).

Pohjatuuli +10 astetta - juhannukseen reilu viikko

Neljä viikkoa sitten ei vihreydestä voinut puhua.

  

Suomen kevättä ja alkukesää on takanani nyt tasan kuukausi. Siihen on mahtunut pakkasta, räntää, vettä ja hellettä.

Jos tulin tekemään tänne tukun kevättöitä, on niistä edelleen osa tekemättä. Mutta ei hätää, ne joutaa tehdä sitten myöhemmin. Vaikka sitten, kun kesä (toivottavasti) kunnolla alkaa juhannuksen jälkeen.

Mitä sillä jos voikukat rehottavat, puuhun on kuitenkin tullut lehti. Jos vain ei ala uudelleen sataa, taidan yrittää haalia saunavastan kasaan. Rantasauna nimittäin lämpiää, niin se on tehnyt aika tiuhaan koko kuukauden ajan. Ja vesikin oli eilen illalla jo +17 astetta. Kun heitin talviturkin se oli vajaat kymmenen. Saa nähdä tuleeko uimaportaille tänään kuitenkaan käyttöä, pohjatuuli osuu aika raikkaasti juuri meidän laituriin.

Kevätleskeyttäni kestää enää pari päivää,  saan vihdin armaan mieheni tänne vilvoittelemaan Malagan lämmöstä. Hyvä, että tuolloin meillä pitäisi olla kirkas aurinkopäivä ja nämä sateet ovat ainakin hetkeksi poissa; etelän helteitten jälkeen pehmeä lasku Suomen kesään lienee miehelle tarpeen.

Nyt alkavat puitten lehdet saavuttaa täyden mittansa
tuomi on kukkinut ja vuorossa ovat pihlaja sekä  omenapuu.
Juhannusruusussakin on jo nuput. Kesä tulee sittenkin.

Nyt kuitenkin luulen, etteivät mitkään säät pitäisi miestäni pois täältä. Ensi viikolla nimittäin saamme  nauttia tyttären ja lapsenlapsen seurasta. Kun lapsi asuu aivan toisella mantereella, eivät yhteiset hetket ole kovin jokapäiväisiä. Toivon kuitenkin, että osaa olla hössöttämättä aivan liikaa Pikku Myyn ja tyttäreni ympärillä. Se voi olla aika vaikeaa. Villasukkia, tossuja ja neuleita olen suihkinut lapsenlapselleni innolla - tietenkin jännittää osuuko koko kohdilleen.  Vaan vielä enemmän jännitän sitä, kuinka hyvin kaksi ja puolivuotias voi muistaa meidät ja yhteiset juttumme täällä Rannalla reilun puolen vuoden tauon jälkeen. Näillä eväillä on kuitenkin mukava odotella Juhannusta ja toivoa, että säitten haltija sittenkin soisi meille tyynen ja aurinkoisen keskikesän juhlan.

Mieheni on muuttanut Espanjaan

Koira ja mies tarkkana luontoretkellä lähes kymmenen vuotta sitten.

Itse asiassa miehen virallisesta muutosta on jo useampi vuosi. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun hankimme asunnon Malagasta. Jollain tasolla tajusin tuon syvemmin tänä aamuna keittäessäni puuroa vain itselleni täällä Päijänteen rannalla.

Minä, joka olen talvipakolainen, palaan Suomeen kun talvi hellittää otteensa ja hyväksyn ilmat, jotka minua täällä odottavat - nytkin kesäkuun alussa  luoteistuuli ja hädin tuskin kymmenen astetta. Mies ei ole talvipakolainen vaan hänen elämänsä painopiste on todellakin siirtynyt Espanjaan. Sitähän verottajakin edellyttää. Hän viettää Suomessa vain pari kuukautta vuodessa eikä varmaan hallua silloin ainakaan palella.

Miehellä on muuttoon terveydelliset syyt, joita ymmärrän hyvin. Silti mieleni kapinoi aina välillä, kun olen täällä yksin. Kaipaan kovin yhdessä tekemisen meininkiä - me kaksi. Vaikka patikkareissut, veneilyt ja metsäkävelyt yhdessä ovatkin jääneet, niin mietin kuinka ihana olisikaan palata tänne yhdessä keväällä. Tehdä kesä säistä välittämättä,  kaivaa pihamaa esiin talven jäljiltä, kuulla lintujen äänet ja nauttia löylyistä rantasaunassa. 

Vaikka ajatus miesten töistä ja naisten töistä, ei olekaan ihan mieleeni, täytyy tunnustaa, että tunnen itseni joissain hommissa tosi vajavaiseksi. Ystävät ovat avuliaita, mutta enhän voi olettaa heidän saapuvan automaattisesti asentamaan vesipumppua, nostelemaan painavampia huonekaluja, auttamaan siivouksessa, ym. ym. Nyt paikallisen rakennuspalvelun kaverit kävivät putsaamassa katot ja poistamassa niiltä sammalet. Tulevina vuosinakin minun tarvitsee kääntyä erilaisten  ostopalveluiden puoleen, jotta saan itse keskittyä talonhollossa rakastamiini pensselihommiin. Tänä keväänä terassi ja verannat saivat uudet pinnat.

Onneksi myös säiden haltija on tullut avukseni ja hidastanut kesän lopullista saapumista - vielä ensiviikollakin ehtii käydä hakemassa kesäkukat puutarhalta eikä ruohokaan ole kasvanut koneella leikkaamattomaan pituuteen. Kirjapinotkin odottavat lukijaansa ja keskeneräiset käsityöt vetävät puoleensa. Ei siis ihme, jos tietokoneen ääressä ei tulekaan vietettyä aikaa ja blogipäivityksetkin venyvät. 

Tuleva viikonloppu on erilaisten juhlien sävyttämä. Lauantaina naapurin tyttären lakkiaiset, sunnuntaina miehen kummipojan tyttären valmistautujaisjuhlat. Lauantaina viettää miehen sisar myös 60-vuotisjuhliaan. Minä edustan meitä, sillä mies ei tule Suomeen vielä pariin viikkoon.  Ja onneksi silloinkin on syytä moneen juhlaan  - ja niihin osallistumme yhdessä.

Paseo Parquessa on ihana kävellä kuumanakin päivänä.
puut varjostavat ja suihkulähteet tuovat kosteutta. Ilma
on viileämpää kuin auringon paahtamilla kaduilla ja aukkioilla.

Aamulenkistä selviää onneksi ilman aurinkorasvaa vaikka on täytynyt siirtyä lyhythihaiseen asuun. Hiki kuitenkin irtoaa niin päivällä kuin yöllä vaikka peitto on heitetty kaappiin. Sisäilman lämpötila on noussut kahdessa viikossa 6 -7 astetta.

Taivas on täysin pilvetön ja uv 10. Iholla 50+ suojakerroin tekee hiukan tahmean olon, eikä suihkussa kannata käydä ihan aamusta, sinne on mentävä kuitenkin ainakin iltapäivän päätteeksi vaikka ei auringossa makoilisikaan. Aurinko paistaa aurinkolasienkin läpi suoraan takaraivoon. Yöllä on otettava buranaa, että saisi silmäsäryltä terän pois. Seuraavat aurinkolasini saavat luvan olla armottoman tummat.
 

Lapsenlapsen villatakin kutominen tuottaa vaivaa - aamusta voi istua hetken aurinkovarjon alla, mutta kohta ovat kädet jo hikiset. Onneksi illalla kärsii istua kutimen kanssa ja katsella tvstä jakso rikossarjaa. Saan ehkä hihatkin kudottua ennen Suomeen paluuta.

Niin, viikonloppuna pääsen tätä puolison rakastamaa kesää pakoon.  Päijänteestä nousee varmaan viellä ihana viileys ja takassa kärsii polttaa puita. Ihan kaikkia ei ole tarkoitettu elämään etelässä, en tiedä miten selviäisin täällä kesällä pistävässä auringonpaisteessa ja pitkästi yli 30 asteen lämmössä. Siksi kai olen Talvipakolainen. 

ps. Luulen, että koirakin on tyytyväinen vaihtaessaan ulkolenkit kuumilta kivikaduilta hiekkateille ja metsiköihin. Minuspuolelle asettuu sitten tämä jokakeväinen perheen hajoaminen, siirtyminen etäsuhteeseen. Onneksi se on kuitenkin vain väliaikaista.

Räntäsateesta aurinkoon

 Tällä kertaa kävi juuri niin. Onnekseni Espanjan aurinkorannikkoa koetellut pahin myrskylaineikko
22 vuoteen livahti näkemättäni viime viikolla. Voimakkaat laineet olivat kurittaneet rantaviivaa yhtäjaksoisesti monta päivää. Ne tekivät tyhjäksi suuren osan edellisen myrskyn jälkeen tehdystä korjaustyöstä. Uimavalvojan metallinen tornikin, joka näkyy terassiltamme, oli kadoksissa muutamia päiviä.

Kun sunnuntaina saavuin kotiini Malagan Malaquetan rannan tuntumaan, olivat ilma ja laineet tyyntyneet. Myllätty rantavesi, märkä hiekka, muutaman rantakahvilan terassien kadonneet perustukset  ja roskat olisivat kuitenkin kavaltaneet tapahtuneen vaikka mies ei olisikaan. Ehkä kuitenkin osa turisteista saattoi ajatella, että ompa täällä tosi hoitamattomat rannat. Kun pari päivää on kulunut, on osa roskasta saatu korjattua.

Kesä tuli ollessani Suomessa. Totta se on. Vielä neljä viikkoa sitten paljain oksin seisseihin puihin on ilmestynyt lehdet, ruusut kukkivat ja tänään oli varjossakin lämmintä. Talvella lämpö loppui kuin veitsellä leikaten, kun astuit pois auringosta. Tuoksukin on toinen kuin talvella.

Nautin suunnattomasti Päijänteen rannan hirsitalon kotoisuudesta, pihamaan haravoinnista ja rantasaunan lämmöstä. En olisi millään malttanut lähteä, kun jäätkin olivat aloittaneet murenemisen ja vapaata vettä oli näkyvissä kilometriä pitkissä metrien levyisissä railoissa. Yöllä ennen lähtöäni oli satanut luntakin, sain kokea vielä lumen peittämän maan ja sen koristamat oksat, sain ottaa valokuvat seuraavaan joulukorttiin.

Kuitenkin tuntui hyvälle tulla viettämään rantalomaa kotimaan jähmeästi aina vain pitkittyvän kevään keskeltä. Ja mikä parasta minä lähdin kotoa ja minä tulin kotiin. Taidan olla erityisen onnekas ihminen.

Pääsiäistä Päijänteen rannalla

Puhun miehen kanssa päivittäin WhatsAppin videopuheluita. Vain kerran hänellä on ollut paita päällä, yöpaita illansuussa.  Malagassa on ollut hellettä. Minulla sen sijaan on villasukat jalassa ja päällä villapaita, takassa palaa tuli. Päijänteen rannalla ei ole hellettä, mutta muuten ihanaa. Lumi on sulanut ja Ristinselän yli kulkee iso railo, joka pysyy sulana pakkasöinäkin. Suomi-ikäväni on saanut lääkettä haavoihinsa.


Tämä reissu on opettanut minulle monta asiaa.
1) täällä on pihassakin keväällä liukasta, mutta kun maltta odottaa jää sulaa ja karpposet voi heittää kaappiin 
2) ei pidä kerätä itselleen liikaa ohjelmaa. Ei ihminen välttämättä tarvitse tekosyitä tullakseen käymään kotonaan. Siis nyt nautin kotoilusta, edes muutaman päivän kaiken ympäriinsä heilumisen jälkeen 
3) ystävyyssuhteita kannattaa vaalia, ystäviä kannattaa tavata - vaikka se sitten vaatisikin hiukan siitä kotoilusta tinkimistä
4) takassa kannattaa pitää tulta, jos siitä on kerran monta kuukautta haaveillut
5) rantasaunan aitokiukaan löylyt ovat ihanat - kannattaa nähdä lämmittämisen vaiva
6) huushollissa kannattaa siivota vähintään puolen vuoden välein. 

Kun vielä oppisin menemään ajoissa nukkumaan, enkä keikkusi ylhäällä yömyöhään kuin pahainen teini.  Minulla on vielä lähes viikkko aikaa oppia.

Yllättävä havainto

Suomen talvea ikävöiden pakenin pohjoiseen lomalle. Tein yllättävän havainnon, täysi hiihtokeskus ei ole unelmien täyttymys. Talveen kuuluu lumen lisäksi rauhallisuus, jota täältä ei löydy.


Vajaa kaksi viikkoa sitten istuin lentokoneeseen Malagassa matkatakseni Helsinki Vantaan lentokentälle. Seuraavana päivänä ajoin kotiin järven rannalle rakastamaani hirsitaloon. Oi ihanuutta, lunta ja avaruutta. Pihamaalla oleva jääkansi sanoi minulle kuitenkin syyn, miksi mieheni paikka tähän aikaan vuodesta on Malagassa. Ymmärsin ettei hänen houkuttelemisensa tänne olisi oikein.

Olin suunnitellut tiukan viikko-ohjelman. Sen kohokohtia olivat Seela Sellan esityksen "Pieni eläin" Tampereen Työväenteatterissa ja ystävien kohtaamiset. Yllätyksekseni jouduin myös vaateostoksille, sillä hiihtovarusteeni eivät olleetkaan aivan ajan tasalla. (Oman mausteensa asiaan loi tietenkin se, että hiihtokausi etelän kaupoissa oli jo ohi.) Olin menossa Ylläkselle hiihtolomalle ystäväpariskunnan kanssa.

Äkäslompolossa jouduin kokemaan uusia oivalluksia. Neljän vuoden hiihtotauon jälkeen metsässä puikkelehtiva latu on haastava elementti. Mutkamäkeen en tee edes mieli. Malagan tasasia katuja käveleminen on varmaan vaikuttanut tasapainooni. No, saattaahan olla, että iälläkin on jotain tekemistä asian kanssa.

Parasta täällä on ollut aurinko, lumi, sauna ja ystävien seura. Sen sijaan ladulla jatkuvana virtana ohikiitävät ja vastaantulevat ihmiset alkoivat häiritä jo ensimmäisen hiihtopäivän jälkeen. Jounin kaupan tungos ja kahviloiden täpötäydet penkit. Oivalsin että olin rakastunut hiljaisen vuodenajan Äkäslompoloon vietettyäni täällä joskus viikkoja varsinaisen hiihtosesongin ulkopuolella. Sillon ei haitannut vaikka kaatua kupsahti ladulla mäen alaosassa - heti ei ollut joku toinen tulossa niskaan.

Tänään paistaa aurinko, tiedossa on lähes kymmenen plusastetta. Toivottavasti mahdollisimman moni suuntaa mäkeen ja hiihtoladuille. Minä lähden sauvakävelemään lämmön pehmittämille kävelyreiteille. Lihasjumppaa ja mahdollisesti sen jälkeen auringossa istuskelua kirja kädessä. Ja tietenkin saunahetki, joista olen nauttinut päivittäin. Illan tulee kruunaamaan Toni Metsäkedon konsertti Pyhän Laurin kirkossa. 

Pilasinko seinän lopullisesti?

Heijastuksia kylpyhuoneen upeassa kivisessä seinässä.

Kalkkiläikät suihkukopin seinissä häiritsevät. Mutta pahus soikoon, niistä ei tahdo päästä eroon. Ja malagalaisessa vedessähän kalkkia riittää. Olen kokeillut fairia, ikkunanpesuainetta, lattianpesuainetta, lieden lasitasolle tarkoitettua rasvaan tehoavaa suihketta - yleensä laihoin tuloksin. Nyt ostin uuden suihkepullon. Sen etupuolella oli kuva kiiltävästä hanasta ja maininta kalkin poistoon, no espanjaksi tietenkin. En voi tarkistaa miten se kirjoitettiin tai mikä oli aineen nimi. Pullo joutui nimittäin roskiin heti ensi kokeilun jälkeen. Taisin pilata suikukopin kiviseinän. Nyt se on täynnä rumia valumajälkiä ja roiskeita.

Olisi pitänyt lukea ohjeet. Ainetta ei saanut käyttää  mattalasille, ei kivelle, ei marmorille, ei maalatulle pinnalle, ei koristellulle lasille, ei kodinkoneisiin, ei emaloidulle pinnalle, ei..., ei... En muista mitä kaikkea oli luetteloitu NO USA -sanojen jälkeen. Lista oli kuitenkin pitkä. No, en lukenut sitä kaupassa, enkä kotonakaan ennenkuin aloin innnoissani työhön, kun vihdoinkin minulla oli jotain, jolla päästä upeaa kiiltävän mustaa kivilaatoitusta sumentavan kalkin kimppuun.

Suihkasin ainetta muutaman kerran kivipinnalle, arvelin, että sen täytyy saada vaikuttaa hetken. Aloin suihkuttaa sitä myös vastakkaiselle lasiseinälle, mutta tarkistin sitten voiko sitä käyttää mattalasille. Ei voinut, mutta tajusinkin sitten, että suihkun puolella lasi olikin sileä ja mattapinta oli ulkopuolella. Vasta tuota mietiskellessäni huomasin siis nuo muutkin kiellot. Otin äkkiä suihkun käteen ja huuhtelin seinät. Mutta vahinko  oli jo tapahtunut. Ikävät harmaat jäljet eivät häipyneet veden mukana. Todella tehokasta. Päivän siivousinnosta oli terä pois.

Mietin vain, olisikohan asialle tehtävissä jotain.  Pitäisikö kokeilla josko ruokasoodasta - siitä ihmeaineesta olisi tähän jotain korjaussarjaa? En ole vielä kokeillut, en edes googlettanut sen monia käyttökikkoja. Kokeilin kuitenkin jo edellisen vuokralaisen kaappiin jättämää hopeankiillotusainetta. Se saattaisi kiillottaa aineen mataksi syövyttämän pinnan uudelleen. Luulen näkeväni hienoisen muutoksen kokeilukohdassani. Olen varovaisen toiveikas.

Mitä tästä pitäisi oppia? Lue käyttöohjeet jo kaupassa. Jotta se onnistuisi, älä käytä kaupassa aurinkolaseja, ota mieluusti mukaan otsalamppu (hyllyjen välissä ei ole tarpeeksi valoisaa vanheneville silmille), varustaudu suurennuslasilla. Tämänkin suihkepullon takapuolella olevat tekstit oli painettu kiiltävälle muovipinnalle todella pienellä tekstillä. Ja hyvä minä: Kun et kuitenkaan ota kauppaan otsalampppua etkä suurennuslasia, niin lue nyt ainakin kotona ohjeet ennenkuin alat touhuamaan. Kaikkia virheitä ei ehkä voi korjata.

PS. Eikö siinä olis voinut lukea isolla, että kalkinpoistoon teräshanoista ja -altaista. Kieltolista sulki varmaan kaiken muun pois.

Rankkasade aiheutti kaaosta Malagassa

Malaguetan hiekkarannalla tarjolla tavallista tukevampaa vettä.
Tilaa pyyhkeen levittämiselle löytyy isommallekin porukalle.

 
Sääliksi käy niitä suomalaisia, jotka ovat lentäneet talvilomallaan Malagaan kotimaan ailahtelevaisia kelejä karkuun. Tänään puolen yön jälkeen saapuneet turistit ehtivät toivottavasti painaa pään tyynyyn ennen yöllä alkanutta massiivista sadetta. Toisaalta sateen ropinahan rauhoittaa.

Itse heräsin siihen joskus kahden tienoilla ja totesin, että sataa se, aivan kuten oli luvattu. Aamulenkki jäisi siis väliin. Nukkumisestani ei kuitenkaan tullut mitään, sillä sade senkuin kiihyi ja salamat leimahtelivat, ajoittain rakeet rummuttivat laseja olan takaa. Sade ja ukkonen jumittuivait tähän tuntitolkuksi. Sademäärät olivat Malaga Hoyn  nettiartikkelin mukaan mahtavat. Paikoitellen sitä oli kertynyt 147 litraa/m2 muutaman tunnin aikana. En muista koskaan aiemmin olleeni täällä myrskyssä, joka olisi kestänyt yhtä soittoa niin kauan aina aamupäivälle asti.

Tulvineita katuja, sateen vuoksi liikenteeltä suljettuja katuja,  vesivahinkoja museoissa, evakuoituja ihmisiä. Ja meidän alakerran aulassa kuulemma katosta suurelta alalta tippunutta rappausta, veden tulon reistailua. Ja vain tippa vettä viikolla uudet tiivisteet saaneesta työhuoneen ikkunastamme, pääsimme jälleen kerran vähällä.

Sadekin alkaa jo hellittää ja pilvet nousevat korkeammalle. Lahti edessämme on kuitenkin aivan kuravellinä, eikä rantakaan näytä kutsuvalta vaikka ei näytäkään kärsineen suurempia vaurioita tällä kertaa. Mutta tuuli humisee edelleen ja näyttää jo kuivattavan terassimmekin lattiaa, joka on täynnä pientä mustaa murua, jota rakeet ovat irrottaneet katolta.  Onneksi tämä menee tänään ohi. Seuraava sade oli luvattu kuulemma vasta maaliskuun toiselle päiväle. Ehkä talvilomalaiset ehtivät vielä nauttia auringostakin.

Luvassa sadetta ja lomalaisia Suomesta

Onneksi aivan tämän kaltaista sadesäätä ei  
taida olla tarjolla ensi viikolle.

Totta kai tiedän, että säätilaan en voi millään vaikuttaa. Silti aina toivoisin säiden olevan kauniita juuri silloin, kun joku tulee hakemaan täältä kesää - näin taalvellakin. Lauantai-iltana Finski tuo Malagaan kaksi naista, joista erityisesti toinen on valon ja auringon tarpeessa. Ja odotettavissa on sateita ja viileää.

Tähän aikaan vuodesta jännitän myös sitä, ottavatko vieraat mukaansa oikeat vaatteet.
Tietenkin täällä on nyt parikymmentä astetta lämpimämpää, jopa enenmmän, kuin pohjolassa. Mutta sää voi olla todella kostean kylmää ja tuulista. Silloin ei illaksi varattu ohut villatakki auta, eikä fleesestä ole tuulta päin taistelemaan. Sateen sattuessa kadulla on vettä ja kengät kastuvat, sateensuojalla ei tuulessa ole paljon virkaa.

Turistit nauravat, kun näkevät ihmisten täällä kulkevan toppatakeissa, kaulaliinat kaulassa, kunnon kengät jalassa. Mutta nuo paikalliset ovat useimmiten lähteneet kotoa aamulla lämpötilan ollessa kahdeksan asteen tienoilla ja palaavat sinne illalla, jolloin keli voi olla mitä tahansa lähempää kahtakymmentä astetta aina jonnekin puuskatuuliseen viileyteen. Toki itsekin joskus naurattaa, jos pyöräilijä on sitonut villahuivin tiukasti kasvojensa peitoksi, kun hikoilen tuulitakissani aamulenkillä auringon paistaessa. Ylilyöntejä näkee lähes päivittäin, puoleen ja toiseen. Shortsit jalassa, nirunarukengät jalassa turisti t-paidassaan. Vastaan tulee paikallinen toppatakissa tai turkki päällä. Pääasia, että kummallakin olisi hyvä olla asuissaan.

Kerrospukeutuminen, se on kova sana missä tahansa, niin Suomen Lapissa kuin täälläkin. Päälle ja pois. Lyhyellä kävelylenkillä iltapäivällä täältä Malaguetan puolelta tuonne MuelleUnonn Small Cafeseen kahville ja viimeisistä auringonsäteistä nauttimaan, minäkin ehdin laittaa takin päälle, sitoa huivin kaulaan, avata takin napit, ottaa kaulaliinan pois,  takin käsivarrelle. Laittaa takin jälleen pian päälle, kun käännymme rannalta Faron suuntaan... Tai ehkä sitten toisinpäin, riippuen kulloinkin tuulen suunnasta. Joka tapauksessa kotiin palatessa katujen sokkeloissa, joihin aurinko ei paista joutuu takin napittamaan leukaan asti ja toivoo ehkä, että olisi ottanut hansikkaatkin mukaan.

En ole laittanaut sandaaleita jalkaan pariin kuukauteen. Lenkkarit ja nahkakengät ovat tuntuneet hyvältä ratkaisulta, vaikka aurinko välillä paistaakin lämpimästi. Itseäni harmittaa, että jätin goretex-lenkkarini Suomeen. Ne olisivat olleet erinomaiset sateisille kaduille, siis seuraviin päiviin.

Uutta Malagassa *****+

 

Naapuriin on avattu uusi hotelli Miramar. Peräänsä se on saanut viisi tähteä ja vielä plussan. Olihan tuollainen tavallisen talvipakolaisenkin koettava.

Olen seurannut vanhan ränsistyneen ja metsittyneen oikeuspalatsin muuttumista upeaksi valkoiseksi loistohotelliksi varmaan puolentoista vuoden ajan. Vieläkään se ei ole ihan valmis, ja huimista huonehinnoista taitaa saada hitusen alennustakin helmikuun ajan. Näyttää siltä, että käytössä on vasta yksi kerros, se jonka huoneissa ei ole terassia tai parveketta. Vaan alennushinnatkin ovat meikäläisen kukkarolle liikaa. Onneksi on oma koti vähintään yhtä hyvällä maisemalla tässä kävelymatkan päässä.

Eilen korkkasimme rakennuksen kuitenkin. Uskaltauduimme muiden tavan malagalaisten tavoin sinne aulabaarin puolelle (- drinkille ennen synttäri-illallistamme). Muualle emme sitten päässeetkään. Rakennus on tosi kaunis, samoin sitä ympäröivä piha puutarhoineen. Meren puolelta sen rakennustyöt ovat vielä viimeistelyä vailla, mutta hieno siitäkin tulee uima-altaineen ja aurinkovuoteineen etc.


No, tykkäsinkö. Kyllä ja ei. Niin kauniin rakennuksen sisältä odotin ilman muuta löytäväni jotain vanhojen loistohotellien tunnelmasta. (Tämäkin rakennus on lähes 100-vuotisen elämänsä aikana ehtinyt toimia sellaisena, sairaala- ja oikeuspalatsivuosiensa lomassa.) Mutta loistohotellin tunnelmaa ei tuolla mielestäni ollut, ainakaan tuossa aulassa, puitteistaan huolimatta. Tytär kommentoi ottamaani kuvaa sanalla kolkko. Mutta kaunis se oli. Mukavia yksityiskohtia, vain glamour ja lämpö sieltä jostain syystä puuttuivat. Saattaahan olla, että ne olivat piilossa aulaa kiertävien lukuisten peiliovien (sananmukaisesti) takana. Ehkä sieltä löytyi kodikkaita oleskelutiloja upottavine mattoineen, tunnelmavalaistuksineen ja oleskeluryhmineen, ehkä jopa kaikua pehmentävine verhoineen. No, hyvä näin. Ei siis tunnu liian riipaisevalle kiertää koiran kanssa iltalenkkiä  kauniin hotellirakennuksen ja sen tunnelmallisesti valaistun puutarhan ympäri.

Kaikesta huolimatta olen Malagan puolesta iloinen, että tuo hotelli on tänne avattu. Se tekee varmaan hyvää kaupungin matkailulle, johon muutenkin on satsattu viimeisten vuosien aikana aivan mahdottomasti. Toisaalta olen iloinen kaikkien malaguetalaisten puolesta. Rappeuden tilassa ollut rakennus on pessyt kasvonsa ja luonut turkkinsa, hotellin ympäristö on saanut uudet katupinnoitteet, uusia puita ja penkkejä. Lähikortteleihin on avattu putiikkeja, jotka toivottavasti maksavat asiakkaat löytävät. Näin minäkin saan nauttia kaikesta kauniista tässä ihan naapurissa.

Kuusi kiloa kuudessa viikossa

Tasapaioa etsimässä. Tässä kutomisen ja kirjan kesken.
Aamun sauvakävelyn ansiosta askeleitakin jo reilu 12.000.

Siitä on kuulemma kirjoitettu  kirjakin. Oma painonpudotukseni/kunnon kohentaminen etenevät huomattavasti maltillisempaan tahtiin. Mutta eilen aamulla minulla oli vyötärö, tosin se katosi iltaan mennessä. Jos se ensi viikolla pysyisi iltaan asti.

Kunnon kohottaminen on ollut agendana kaikki nämä viikot siitä alkaen, kun kerroin aktiivirannekkeestani.  Kaksi-kolme viikkoa sosiaalista seurustelua vuoden lopulla, itsenäisyyspäivä, Joulu ja uusivuosi tosin asettivat omat haasteensa. Ja minähän olen aika nöyrä myöntymään kaiken hyvän syömiselle. Nyt on palattu arkeen.

Ihme kyllä aktiivirannekkeen asettamat askeltavoitteet ovat täyttyneet lähes joka päivä, usein puolitoistakertaisina. Puntarissa tuo kuitenkin näkyy vasta kilon pudotuksena. Hiljaa hyvä tulee, jopa ajatellen aivan valmis. No, se ei taida ihan niin mennä.

Olen kuitenkin ollut tyytyväinen itseeni, kai nyt vähän saa kehua. Lankku pysyy parhaina kertoina jo kolme minuuttia, alussa 30 sekuntiakin oli aivan tuskaa. Kyykkyjä kertyy tavallisesti kuitenkin vain parikymmentä yhtä soittoa, mutta päiväsaldo on usein kuitenkin korkeampi.  Tosin kyykkyhaasteeseen verrattaessa olen jämähtänyt jonnekin 5. päivän seutuville. Lonkat yleensä hanaavat vastaan, jotta saldo kasvaisi.

No, pitkään on vielä kuljettava. Useimmat puolihameet olen siirtänyt ylähyllylle laatikkoon, niin monen sentin päässä olen vielä tavoitteestani. Mutta se 6 kiloa 6 päivässä: ystävätär oli puolisoineen aivan innoissaan. Ovat nyt menossa puolivälissä ja vyötäröstä on lähtenyt jo 9 senttiä. Ehkä juttua valaisee hiukan se, että käyvät kuulemma 2 kertaa viikossa uimassa, kolmasti kuntosalilla ja muina päivinä sauvakävelevät. Siis - siihen nähden oma kilon pudotukseni tuntuu aiha hyvälle. Minun sauvakävelylenkkini on vain reilu neljä kilometriä.  Kohtuus kaikessa ja niitä juhlavuoden vauvasukkiakin täytyy ehtiä kutoa ja sitten ne kirjahaasteet. 

Harrastus vai oravanpyörä?

Voidaanko puhua kirjallisuudesta harrastuksena, jos ei osaa nukahtaa jollei kirja ole ollut käsissä jonkin aikaa? Joskus siinä vierähtää vartti, joskus parikin tuntia. Joka tapauksessa olen liittynyt pariinkin Facebook-ryhmään, joissa kirjat ja kirjallisuus ovat pääosassa.

Kirjakauppaan syksyllä talven kirjoja ostamaan lähtiessä mietin kuumeisesti, mitä kirjallisuutta nyt pitäisi ostaa. Mukana on usein Suomalaisen kirjakaupan mainoslehti, jossa on lueteltu syksyn uutuuksia ja tarjouksia. Uuttuudet viehättävät, mutta niiden hinnat eivätkä painavuus. Usein päädynkin ostamaan parin vuoden takaisia kirjoja, joista on jo ilmestynyt pokkariversiot. Tänä vuonna mukaan tuli mm. kolme Enni Mustosta ja kolme Sirpa Kähköstä.

Vuosi sitten serkku kantoi tänne Malagaan lähes kaikki Finlandia-ehdokkaat. Ja jotain tulee aina lastattua matkalaukkuun kotihyllystäkin. Lukua odottavat Joenpellon Tuomari Myller hieno mies Dalailaman Maailmankaikkeus atomissa, Aki Ollikaisen toinen eli Musta satu, Hiski Haukkalan Suomen muuttuvat koordinaatit. Siis ihan laidasta laitaan. Silti "järkevän" lukemisen keksiminen on aina haaste. Siksi nuo Facebook-ryhmät.

Hienoa! Lukemalla minulle tuttujen kirjojen arvosteluja tai kommentteja niistä, olen selvästi löytänyt ihmisiä, joita viehättävät samanalaiset kirjat kuin minuakin. Heidän kauttaan pääsee etenemään vaikka kuinka pitkälle uusien mielenkiintoiseten kirjojen maailmaan. Ja siinä sitten sudenkuoppaa. Roikun nykyisin Facessa aivan liian pitkiä aikoja. Ystävien postaukset hukkuvat kirjallisuuden ystävien ja Helmihaasteiden postauksiin. Ajatukseni hajoavat ja ehdin tehdä entistä vähemmän sitä mitä olen aikonut. Oravanpyöränsä itse kullakin.

Suomi 100 vuotta - juhlavuosi alkoi

Malagasta ei sinivalkoisia kynttilöitä löydy.
Tästä viisastuneena ystävät ovat alkaneet tuoda niitä tuliaisiksi.

Omassa joulukortissa, jonka lähetimme ystävillemme, onnittelimme jo 100-vuotta täyttävää Suomea! Nyt ympäri maata kudotaan joukolla sukkia kaikille juhlavuonna syntyville. Sukuseura on päättänyt kokoontua kesällä juhlimaan synttäreitä ja miettii miten voisimme omalla postimerkillä juhlistaa niitä.  (Hankalaksi asian tekee se, ettei postimerkkikuvassa saa olla valtiollisia tunnuksia, sanaa Suomi eikä lippua.)

Satavuotiasta kannattaa juhlia, itsenäisyys ei ole itsestäänselvä hopealusikka suussa. Puhalletaan siis yhteen hiileen ja tehdään hyviä asioita. Tiedän niistä jo ainakin nuo vauvojen sukat, Suomi on runo -sivuston ja Suomen luonnon päivän -virallisen (vaikkakin  vain) kertaluontoisen liputuksen 26.8. Toivottavasti hyvien asioiden lista vain kasvaa.

Olen siis sujuvasti livahtanut joulutunnelmista Suomen juhlavuoteen. Ystävän tuliaisina odottavat jo sinivalkoiset itsenäisyyspäivän kynttilät laatikossa ensi vuotta. Espanjasta niitä ei löydy kaupan hyllyltä. Odotan myös älyäisikö Havi tehdä kynttilöistä uudet versiot. Niitähän poltetaan aina kaksin kappalein rinnakkain. Miksi siis toinen ei voisi olla yläosaltaan sininen - toinen valkoinen. Näin niiden palaessa näkisimme loppuun asti sinivalkoiset värit. (Tuo tuli mieleemme, kun seurasimme ystävien kanssa sinivalkoisuuden katoavan kynttilöiden palaessa yli puolen välin. Siis, Hyvä Havi, jos otat ideasta vaarin, niin lähetäthän parin minulle ja ystävälleni. Kiitos!)

Seuraava toiviomatkani suuntautuu lankakauppaan ostamaan sinistä ja valkoista villalankaa. Keski-Suomen keskussairaalan ostalta sukkatavoite on vasta alkumetreillä - vasta 10 %  siitä on  Ylen artikkelin mukaan toistaiseksi saavutettu.